Niinhän sitä sanotaan, että asioita osaa arvostaa vasta kun niitä ei enää olekaan. Meille kävi niin hassusti, että juuri kun avesiksen piti mennä maanantaina johonkin mäntien vaihtoon 2-3 päiväksi, simahtikin mazda perjantaina: sen jakopäähihnan joku kiristin oli löystynyt. Avensiksen huoltoa piti tietenkin siirtää, mutta nyt on perjantaista asti sompailtu yhdellä autolla, kaiketi huomiseen asti, ja sitä sitten jatkuu vielä ensi viikollakin, kun sen avensiksen vuoro koittaa.

 

Luultavasti aina on yhtä huono ajankohta pärjäillä yhdellä autolla. Joka päivä jotain säätöä johonkin suuntaan. Viedään yhtä sinne ja toista tänne ja kolmas kulkee bussilla. Työmatkahan meillä miehen kanssa on jokseenkin sama – mies jatkaa minun työpaikkani nurkilta alle puoli kilometriä eteenpäin omalleen. Mutta yhtä aikaa kulkeminen tuntuu lähes mahdottomalta. Aina pitäisi jomman kumman voida tehdä vähän pitempi päivä tai olla normaalia aikaisemmin duunissa. Ja ne aamut kun on mitä on.

 

Puhumattakaan siitä, että työn ja lasten hoitoon viemisen ja sieltä hakemisen lisäksi on tanssitunteja, lasten kavereiden synttäreitä ja kaikenmoista raksaan liittyvää tontilla käyntiä tai urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden tapaamista. Eilen ja tänään ollaan aamulla kurvattu tontin kautta töihin. Ja eilen minä tulin tanssitunnilta kotiin dösällä – normaalisti olen himassa kymmenen aikaan, dösällä yhdentoista aikaan!

 

Ja huomenna on sitten tosi mielenkiintoinen päivä. Ensin tosikoinen hoitoon ja esikoinen kouluun tutustumaan (jossain järjestyksessä…). Sitten mies vie minut jollekin juna-asemalle Martinlaaksoon tai sinne nurkille, jotta minä pääsen junalla töihin edes suht ajoissa, kun on kurssipäivä. Mies vie esikoisen koululta hoitoon kymmenen aikaan ja menee sitten itsekin viimein duuniin. Iltapäivällä sen sijaan, että mies voisi tehdä vähän aamun miinuksia pois, pitääkin lähteä yhdessä normaaliakin aikaisemmin hakemaan sitä mazdaa ja sitten lapsia.

 

Joskus silloin kun asuttiin metron varrella, kaksi autoa oli sellainen "olishan se ihan kivaa"-asia, muttei koskaan välttämättömyys – eikä niitä meillä silloin siis kahta ollutkaan. Nyt tuolla periferiassa asuessa on toisin. Nämä muutama päivä yhdellä autolla (hyvä ettei kokonaan ilman…) ovat näyttäneet, että kaksi on todella tarpeen. Ei mitään luxusta, vaan pakon sanelemaa.

 

Mutta jos autoja onkin nyt vain yksi, koneita minulla on vielä jonkin aikaa peräti kaksi 😉 Pientä kompensaatiota, joskaan ei helpota elämää työpaikan ulkopuolella ollenkaan… Olenpa tosi tehokkaan näköinen kahden koneen kanssa! Ikävä kyllä karu totuus on, että toinen kone täyspäiväisesti asentaa, toisella yritän tehdä jotain järkevääkin (kuten kirjoittaa blogia…) Nuo asennukset kun kestävät ikuisuuden, mutta ei kai se mikään ihmekään, kun koneen neljä sekuntia on minun 20 minuuttia!