eiku in my head.

 

Tiedättehän sen, kun on niin monta asiaa mielessä, ettei oikein enää saa otetta yhdestäkään? Pääni on nyt juuri sellainen. Siellä vilisee ajatuksia kuin muurahaisia, enkä meinaa saada niitä kiinni.

 

Luulin, että kiireeni töissä saa pienen tauon sen yleispääkaupunkiseutulaisen hiihtolomaviikon eli ensi viikon koittaessa. Kuinka väärässä olinkaan! Ei sillä, en valita, tähänkin asti tämä vuosi on ollut mielenkiintoinen ja aina vain mielenkiintoisemmaksi muuttuu 🙂 Mutta sen myötä päässäni on iso läjä kaikkea uutta vilisevää. Ja välillä olen vain pihalla ja dizzy. Ensi viikolla alkaa opiskelu.

 

Työasioiden lisäksi mielessä on se rakennusprojekti. Ja huomenna on esikoisen kouluunilmoittautuminen! Ja tanssitunnilla lockingia. Hmm. Kummalliset triviaalitkin seikat ponnahtelevat pintaan, yrittäen muistuttaa olemassaolostaan sekamelskan keskeltä.

 

Tytöt molemmat ovat sillä ja rajalla, ovatko kipeitä vai eivät – on oikeasti kamalan vaikea tietää, milloin lapsi on liian kipeä hoitoon ja milloin ei. Ihan niinkuin on vaikea tietää, milloin itse on liian kipeä töihin ja milloin ei. Helppo vastaus olisi tietenkin, että jos on rajalla, on sen yli. Mutta ei se vaan ole niin helppoa, kun ei sitä oikein voi olla varmuudenvuoksi-päiviä lasten kanssa kotona, kun sitten ne päivät on käytetty jos se tauti iskeekin ihan kunnolla!

 

Yskä ei ole pätevä syy jäädä kotiin, eikä edes kurkkukipu. Kuume olisi. Mutta entä kun on illalla sillä ja rajalla että onko lämpöä vai ei. Minulle se on silloin ei lämpöä. Illalla lämpö on muutenkin usein vähän koholla. Odotetaan siis aamuun, katsotaan, mikä on tilanne silloin. Angiinaakin on liikkeellä taas lasten päiväkodissa, mutta eikös siihenkin yleensä liity kuume? Noh, katsellaan, miten tämä tästä kehittyy.

 

Perjantaina tyttöjen pitäisi olla menossa mummilaan ja olla siellä yötäkin, mutta ei kai siitäkään mitään tule, jos nyt tulevat "oikeesti kipeiksi"?

 

Miten tästä nyt tuli näin ajatustenvirtaa? Syytetään siitä vaikka niitä muurahaisia, jotka randomina juoksevat näppäimistölle. Vaikea kai se on kirjoittaa mitään suunnitelmallista, jos kerran ei saa ajatuksistaan kunnollista otetta! Toivottavasti huomenna saan kuitenkin suustani ulos jotain järjellisempää – huominen on yksi niistä muurahaisparvista päässäni. (Voiko muurahaisista sanoa parvi?)

Syksyn puolella esikoiseltani alkoi loppua into käydä tanssitunneilla. Ajattelin ensin, että kyse on vain kauden lopun väsymyksestä. Sitten mietin, että näinköhän nyt on tullut aika lopettaa esikoisen tanssiharrastus. Sitten sain ahaa-elämyksen. Edellisen kerran esikoisen tanssimotivaatio oli koetuksella, kun kävi toista kevätkauttaan 3-4v ryhmässä juuri ennen siirtymistä 5-6vuotiaisiin. Nyt käytiin toista syyskautta 5-6vuotiaissa. Tytär tanssii jo neljättä vuotta – ei kai ihme, jos saman uudelleen käyminen alkaa kyllästyttää. Siirsimme tytön 7-9vuotiaiden ryhmään ja nyt on tytär taas intoa täynnä. Tunneissa on taas haastetta, jotain uutta opittavaa!

 

Ymmärrän tytärtäni hyvin. Haastetta minäkin kaipaan. Kyllästyn nopeasti, jos asiat tuntuvat liian helpoilta tai jauhetaan samaa over and over again. Siksi en kai minäkään viihtynyt tanssin alkeissa kuin sen puolitoista vuotta ennen kuin siirryin jatkoon. Haastetta elämään! Siksi pidän niin nykyisestä työstäni ja työnantajastani, kun täällä saan kehittää itseäni jatkuvasti eteenpäin.

 

Siksi olen niin innoissani siitä, että se ylivoimaiseksi osoittautunut juttu poiki minulle osastonvaihdon ja sen jo mainitun opiskelumahdollisuuden. Minusta tulee sovelluskehittäjä 😮 Alan opiskella, ihan täällä sisäisesti – meillähän on alan huiput duunissa täällä 😉 Ja sitä mukaa kuin osaamiseni karttuu, pääsen itsekin taas kouluttamaan ihan uusia kuvioita. Viimeiset pari vuotta olen saanut opetella jo uutta ja tämä on tavallaan aika looginenkin jatko sille.

 

Mutta että koodaamaan! Tähän asti olen aina heittänyt puoli-tsoukkina, että meidän perheessä minä opetan sovellusten käyttöä ja jätän koodaamisen pikkutarkemmalle insinöörimiehelleni. Eipä siis se päde enää tämän proggiksen jälkeen! Meillä koodaa sitten kaksi. Joskin minun fokukseni on yhä koulutuksessa, mutta kyllähän sitä pitää tehdäkin, ei siitä muuten mitään tule.

 

Olen minä ennenkin sivunnut vähän koodaamista. Tunnen VBA:n alkeet – eihän sillä pitkälle pötkitä, mutta että ei ole aivan täysin tuntematonta se ohjelmoinnin periaate. Ja onhan minulla (x)html tässä mukana kulkenut jo pitkään. Eihän se silleen ohjelmointia ole, mutta pohja web-sovellusten tekemiselle kuitenkin. Mut mut, tästä se lähtee. Jännittävää.

 

Jännittävää sekin, että olen osastoni ainoa nainen 😉

 

Jännittävintä kuitenkin, miten tästä kaikesta selviytyy. Mielessäni kaikuu vain se vanha tosiasia, että kaikki oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella, toisinaan suorastaan kipurajalla. Kuinkahan monta kertaa tunnen itseni täydeksi nollaksi ennen kuin voin sanoa olevani ammattilainen siinä, mitä teen? Etenkin, kun olen sellainen perfektionisti kuin olen.

 

Odotettavissa pitkä ja kivinen taival, but I’ll master it!

Minussa on varmaan jotain vikaa, kun päässäni aina soi joku biisi. Eikä tarvita kuin yksittäinen sana tai lause, josta tulee joku kappale mieleen, niin eiköhän se jo ala soida päässä. Eikä siitä pääse eroon kuin biisiä vaihtamalla. Eli aina siellä päässä soi jotain. Doc doc doc doc doctor beat, won’t you help me doctor beat…

 

Esimerkiksi tänään työmatkalla mies jälleen kerran kommentoi Musti&Mirri -nimistä eläinkauppaa matkamme varrella sanomalla vain ääneen "Musti ja mirri ja pikkuinen pirri on riihelle saapuneet" niin enkös jo alkanut sitä hyräillä. Piti ihan laittaa radio hetkeksi päälle, että sain jukeboxini nollattua.

 

Ja viime sunnuntaina heräsin sikeästä unesta suoraan hyräilemään Uriah Heepin Lady in blackiä, vaikken edes muista, milloin sen olen viimeksi radiosta kuullut. Mutta päässä se vain soi – ei sanat, mutta se sävel. Sitä hyräilin antaumuksella ja tanssin tietenkin samalla. Aamushow perheelle 😉 Ei sillä, että siinä olisi mitään uutta kenellekään, tanssin (ja laulan) himassa muutenkin jatkuvasti 😛

 

Taidan olla muutenkin sellainen fraasi-ihminen vai mikähän olisi oikea ilmaisu. Yksittäisistä sanoista tai asiayhteyksistä saan mielleyhtymän asiaan suoraan tai jotenkin etäisesti liittyvästä fraasista, jostain laulunsanoista tai vaikka telkkarisarjasta tai niiden nimistä. Irrelevant and obscure and totally unnecessary. But hey hey, what can I do?

 

Ei minulla silti mikään supermuisti ole, että oppisin kertakatsomalla tai -kuulemalla kokonaisen elokuvan tai biisin ulkoa. Minulla on pari työkaveria, jotka oppivat. Siinäpä vasta rasite 😉 Mutta jotain aina tarttuu. Riittävästi, että pystyn laulamaan mukana melkein mitä vain (ja loput arvaan) – ja riittävästi, että melodiat nyt vähintäänkin todellakin tarttuvat tuonne muistipintaani pysyvästi. Ja ponnahtelevat sitten kummallisissa yhteyksissä pintaan. Enkä minä osaa sitten pitää suutani kiinni 😛

 

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että jos ei mikään valmis biisi soi päässä, laulan usein ihan omiani. Esimerkiksi kotona, kun komennan lapsia riisumaan ja menemään pesulle, saatankin tehdä sen laulaen. Isoäidilleni se tosin ei ole mikään uutinen – hän kun aina jaksaa muistella sitä, miten vietti eräänkin tunnin kanssani auton takapenkillä minun laulaessani kaikesta, mitä näin. Joskin olin silloin vain parivuotias (tai pari siitä yli, mistä minä tietäisin).

 

Enivei, nuorempi tyttäreni on muutamankin kerran kommentoinut laulamistani: "Äiti, laula vielä, kun sä laulat niin kauniisti." Täytyyhän sitä totella lastaan, kun oikein kohteliaisuuden kera pyytää 🙂

Meillä ei ole lemmikkejä, vaikka eläimistä tykätäänkin. Lapset aina välillä ovat jotain elukoita toivoneet, mutta eivät kovinkaan suurella painostuksella. Kovasti lupaavat hoitaa niitä sitten, mutta tietäähän sen, miten siinä käy. Joten ei lemmikkejä. Sen sijaan joululahjaksihan tytöt sitten saivat virtuaalilemmikit, joita kinuttiin kyllä paljon kovemmin kuin oikeita lemmikkejä. Ajattelin, että ne nyt ainakin ovat vaivattomia eikä minun tarvitse niihin koskea.

 

Kuitenkin, eilen illalla kun tulin tanssitunnilta kotiin, odotti tosikoisen virtuaalikissa eteisen lipaston päällä ja piti ääntä. Ilmeisesti kisuparka oli ollut yksinään, valmiustilassa, kotiinsa suljettuna niin kauan, että illalla, kun oli kerran tullut herätetyksi, halusi vain leikkiä ja touhuta virtuaalikaupungissaan. Treffailla frendejä, tanssia ja pelata pelejä. Eikä mennyt valmiustilaan kuten yleensä, jos siihen ei koske vähään aikaan.

 

Mikäs siinä auttoi, kuin ottaa kissa kauniiseen käteen ja leikkiä sen kanssa vähän aikaa. Ja sitten yritin epätoivoisesti löytää sen kodin, jota en edelleenkään mitenkään tunnista kaikista niistä kaupungin taloista, joten kuljin pääkatua tsekaten joka talon sisään. Nimittäin kissa piti saada omaan kotiinsa, ruokkia ja harjata ja saada nukkumaan, muuten oli vaarana, että se alkaa pitää elämää keskellä yötäkin. Kolmisen varttia touhusin siis virtuaalikissan kanssa, kunnes vihdoin löysin sen oman kodin ja pedin, laitoin kissan sänkyyn. Kissa sanoi zzz ja nukahti kiltisti valmiustilaan.

 

Vihoviimeiset lelut.

 

Nuo Little’st Pet Shop -lemmikit on kuitenkin sentään kissoja ja koiria ja kilpikonnia sun muuta ihan söpöä. Mutta esikoinen kinuaa yhä sitä aitoa ja oikeaa Tamagotchiakin. Esikoinen tosin myös selviää virtuaalilemmikkinsä kanssa itsekseen, paremmin kuin minä 😮 ja eilen illallakin harmittelin, että tytär oli jo nukkumassa, koska hän olisi kyllä saanut pikkusiskon kisunkin nukkumaan paljon nopeammin kuin minä.

 

Siinä missä nuo LPS-lemmikit elelevät virtuaalisessa kaupungissa ja tapailevat muita lemmikkejä ja ovat "eläimiä", Tamagotchit ovat otuksia ja laite sisältää (kai…) vain sen yhden taman kodin. Toisiaan voivat tapailla molemmat virtuaalilemmikit, kun yhdistää kaksi samankaltaista laitetta. Mutta, kuten esikoinen eilen asiantuntevasti selitti, tamagotchien yhdistäminen on paljon helpompaa kuin lps:ien, kun lps-lemmikit pitää asettaa toisiinsa kiinni selkäpuolelta, mutta tamagotcheilla on infrapunalähettimet (ilmeisestikin).

 

Eilen kaupassa olin todistamassa sellaistakin käsittämätöntä tapahtumaa, että erään pienen pojan tamagotchi sai vauvan. Ensin se oli rakastunut – kenties jonkun kaverin tamagotchiin? mistä minä tietäisin! – ja sitten se sai vauvan. "No kun nehän voikin saada vauvoja!" totesi esikoinen minulle kuin tyhmälle, kun kerroin tänä aamuna tapauksesta lapsille. Nii, mitä ihmeellistä siinä on, jos nyt virtuaalieläin saakin vauvan? Duh!

 

On se ihmeellistä. Kun minä olin seitsemän, pyöritin vain apinanpoikasta ympäri rataa pelastamassa iskää häkistä sata kertaa peräkkäin. Toista se on tänä päivänä. Jos iskä pelastuu, ei sitä tarvii enää uudestaan vapauttaa! Life goes on. Virtuaalisestikin.

…on such a winter’s day…

 

Jos yhden kysymyksen saisin esittää ennen minua eläneille, ei olisi vaikea keksiä, keneltä kysyisin ja mitä. Menisin kauas taaksepäin, aikaan jolloin ensimmäiset alkukantaista suomea pamlanneet ilmeisen kajahtaneet metsäläiset päättivät jäädä asumaan tämän arktisen maan kamaralle sen sijaan että olisivat noudattaneet sukulaistensa esimerkkiä ja taivaltaneet vähän etelämmäs bunkkaamaan. Pahuksen laiskamadot!

 

Niin ja kysyisin siis, MITÄ VITSIÄ niiden päässä oikein liikkui, että ne menivät ja rakensivat majansa – tai kaivoivat maakuoppansa tai whatever – tähän kylmään maailmankolkkaan. Koska jos ilmasto on kuitenkin lämmennyt koko ajan, kuinka kamalan kylmiä on talvet mahtaneetkaan olla siihen aikaan kun ne turkiksiin kääriytyneet valopäät päättivät tänne jäädä?!

 

Onkohan meiltä nyt jäänyt historiasta puuttumaan pala, joka kertoisi, että oikeasti ensimmäiset suomalaiset metsäläiset karkotettiin kotikylästään ja rangaistukseksi jostain hirvittävästä rikoksesta heidät pakotettiin asumaan kylmimmässä mahdollisessa paikassa (jos ei lasketa Siperiaa, thank God en syntynyt sinne!) mitä tunnettu maailma päällään kantoi.

 

Meinaan vaan, että kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ei kyllä mitenkään voi vapaaehtoisesti oikein asettua asumaan tällaiseen pakastimeen! Tai sitten heiltä on vaan siinä pakkasessa puhti loppunut ja ovat viettäneet syväjäässä muutaman kuukauden, kunnes se lämpöinen kesäaurinko on sulattanut heidät ja talven kylmyyden unohtaneena ovat asettuneet aloilleen.

 

Kuka siitä tietää nii. Mutta kyllä minun ajatukseni kääntyvät jonnekin tuonne lämpimän suuntaan, kun aamulla herään ja sisälläkin on vain 18 astetta lämmintä vaikka koko yön on lämmitys ollut päällä. Kun lähden töihin jähmeällä (tolpassa olleella) autolla, joka ei näillä pakkasilla ehdi lämmetä edes siihen mennessä kun olen perillä töissä. Kun autosta ulos astuessa lyö kylmä viima poskille ja pakkanen nipistelee nenän päätä.

 

Mitä ihmettä MINUN päässäni liikkuu, kun yhä olen täällä? Miksen vain pakkaa perhettäni ja muuta vaikka sinne Californiaan (ainii, se onkin suomeksi koolla) tai johonkin muuhun lämpimään paikkaan? Huokaus. Minusta ei vaan ole siihen. Lähtemään tuntemattomaan. Joten täällähän palellun, esi-isieni armoilla. Kiitti kaks!