Esikoisen synttärijuhlat olivat aluillaan. Olin matkalla keittiöön viimeistelemään tarjoiluja. Noin puolet vieraista oli jo meillä olohuoneessa juttelemassa. Olin vielä kulman takana, kun keittiöstä kuului räksähdys. Pomppasin puoli metriä ilmaan säikähdyksestä. Kiirehdin pari viimeistä askelta keittiöön. Lattialla hellan edessä oli lasinsiruja ja silmäni alkoivat hakea siruille syytä.

 

Hetken tuijotin uunia ja sen jotenkin vähän oudon näköistä luukun ikkunaa. Vähän kerrassaan asia rekisteröityi tajuntaani. Uunin luukun suojalasi oli tuhannen päreinä, yläreuna siruina lattialla ja koko ajan siruja varisi lisää. Nyt oli takanani jo koko vieraiden joukko ihmettelemässä. Eipä ollut kukaan meistä koskaan ennen nähnyt mitään moista!

 

Sen enempää edes ajattelematta menin uunin luo paljain jaloin katsomaan kauhistusta. Mies haki harjan ja rikkalapion ja lakaisin lattian. Isoäitini toi minulle käsineet ja miehen sisko ojensi minulle eteisestä kengät. Aloin varovasti irrotella varisevaa lasia. Sitä lenteli jälleen lattialle, vaikka yritin tehdä varoen ja metsästää kaiken suoraan roskikseen.

 

Kun enempää ei enää irronnut, lakaisin jälleen ja mies imuroi. Teippasin uuninluukkuun pahvin suojaksi, ettei lapset satuta itseään siinä. Vihdoin päästiin myös synttäripöytään! Ja juhlat jatkuivat mukavina ja enemmittä kommelluksitta iltaan asti.

 

Mutta uuni menee vaihtoon. Takuuvarma takuuasia. Noin ei vain voi käydä!

 

Shokin laannuttua tajusin: onneksi ei ollut kukaan paikalla olleista lukuisista lapsista uunin edessä kun se poksahti!