Mieheni kerran kysyi minulta, kuka on elämäni tärkein esikuva. Mietin hetken, tuumin, että ei minulla juurikaan koskaan ole ollut varsinaisia esikuvia, olen vain kasvanut minuna – mitä se sitten tarkoittaakaan, ja viime aikoina pohdinnoissani sekin on saanut vähän uutta valoa ja ymmärrystä. Hetken asiaa mietittyäni kuitenkin totesin, että elämäni ehkä ainoa varsinainen esikuva on isoäitini. Ei hänkään ole täydellinen – eihän meistä kukaan ole – mutta haluan vanheta kuin hän.

Isoäitini on pian yhdeksänkymppinen. Hän on fyysisesti sekä hyvässä että huonossa kunnossa yhtaikaa – noin periaatteessa hyvässä kunnossa, asuu itsekseen kaksikerroksisessa kodissaan, viettää kesät landella missä autolta mökkiin on jyrkkä mäki pienine polkuineen, ja on aktiivinen puuhanainen, mutta samalla sairastaa omia sairauksiaan. Isoäitini on sitkeä sissi, ja mieleltään yhä veitsenterävä.

Lapsena vietin paljon aikaa isoäitini kanssa. Enemmän kuin pitkään aikaan muistinkaan tai tajusin mieltää erityiseksi. Äitini työskenteli kotona, freelancerina, mutta silti tai ehkä juuri siksi minä puolestani vietin viikonloppuja ja viikkojakin isoäitini (no, isovanhempieni, sillä silloin isoisänikin vielä eli) hoivissa talviaikaankin, kesällä olin ihan vallan isoäidin kanssa siellä landella.

Isoäitini kanssa tein tikkunekkuja, lumiukkoja, lihakeittoa, pullapoikia, marmeladia, hiivaleipää, joulusilliä, porkkanakakkua… Iltaisin katsottiin telkkarista saksalaisia dekkareita, Onnenpäiviä, Shirley Templen elokuvia, tai jotain muuta elämäniloista teemukin ja paahtoleivän kera. Isoäiti luki minulle vanhoja Tytti, Tetti ja Tyllerö -kirjoja, joita rakastin. Käytiin avannossa, uimassa, saunassa, torilla, jätskillä.

Isoäidilläni on aina ollut landella melkoinen kukkapuutarha. Se tarvitsi huomiota enemmän kuin olisin teini-iän kynnyksellä enää jaksanut kukille antaa, kun mieluummin vain olisin lukenut akkareita ja kirjoja, tai vaikka leikkinyt oravaa pikkusiskon kanssa. Tai ihan vaan haaveillut puun latvassa. Kolmentoista vanhana taisin alkaa olla sitä mieltä, että lande == työleiri, ei kiinnostanut enää. Näin aikuisena ajatellen, se oli vaan sitä samaa, mistä omat tyttäret nyt rutisevat. Asioita tarvii tehdä, myös teinin.

Nyt tässä oman terveyteni ja kasvaimeni kanssa kamppaillessani olen entistä enemmän pohtinut isoäitiäni ja sitä miten haluaisin olla ja vanheta kuin hän. Isoäitini kulki kepeästä nuoruudesta Viipurissa evakkona Helsinkiin, opiskeli itsensä sotien keskellä arkkitehdiksi, eli läpi haasteellisen avioliiton, ja tapaturma-alttiina on selviytynyt jos jonkinmoisesta haaverista voittajana taas ehjäksi. Sitkeä sissi.

Mieheni sanoi minulle vähän aikaa sitten, oltuani jonkin tovin sairaalasta kotona: “You are so brave.” Tänään eräs AN-ryhmäläinen julisti minut championikseen (ei siis herkkusieneksi vaan sankariksi) luettuaan toipumiskertomustani. En tiedä kuinka paljon hyvästä toipumisestani kuuluu kiitos loistavalle kirurgilleni, kuinka paljon erinomaiselle terveydenhuoltojärjestelmällemme (jota amerikkalaisperäinen mieheni ei lakkaa kehumasta) ja kuinka paljon minulle. Kaikille varmaan osansa.

Minäkin olen sitkeä sissi, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Fysiikkani on hyvä, ollut sitä enimmäkseen koko aikuisikäni (muutamaa tyttöjen vauvavuotta lukuunottamatta), jos kohta ei ehkä ihan koko nuoruuttani. Isoäitini on elänyt elämänsä voimistellen, nuorempana myös tanssien. Minutkin hän opetti voimistelemaan, venyttelemään, jumppaamaan. Teinivuosina se tosin jäi, tilalle tuli minulle mieluisammat pyöräily, lentis ja futis, ja myöhemmin sulkis, tanssi, juoksu, ratsastus, seinäkiipeily, rullaluistelu.

Kaikki paitsi pyöräily, rullailu ja tanssi ovat jääneet. Mutta ne, ja jatkuva hyötyliikunta (käveleminen, portaat jne.), ovat riittäneet peruskuntoni ylläpitämiseen antaen hyvät perusedellytykset kuntoutumiselleni. Isoäitini on elävä esimerkki siitä, mitä omasta kunnosta huolehtiminen tuottaa. Yhäkin, melkein ysikymppisenä, hän, iloinen viipurinmummoni, sinnikkäästi taistelee sairauksiaan vastaan, silloin kun sellaiset häntä yrittää lannistaa.

Minä en voi sanoa onnistuneeni aviorintamalla ihan isoäitini tavoin, vaikka silloin erokriisin aikaan monesti mietinkin, että isoäitinikin selvisi vaikeasta avioliitosta, pitäisi kai minunkin. Mutta olemme kuitenkin kaksi eri ihmistä, minun avioliittoni oli eri kuin hänen, minun elämäni eri kuin hänen. Erosimme lasteni isän kanssa, ja nyt olen onnellinen miehen kanssa, joka muistuttaa paljon isoisääni, hyvien puoliensa osalta.

Vieläkään en ole edes ihan yhtä vanha kuin isoäitini oli minun syntyessäni. Kummitätini sanoo, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän muistutan (ainakin fyysisesti) isoäitiäni, joka puolestaan sanoo minun muistuttavan omaa äitiään. Geneettisesti olenkin varsin paljon hänen kaltaisensa. Toivon ja uskon imeneeni itseeni lapsuuteni ja nuoruuteni vuosina myös paljon hänen henkistä vahvuuttaan, viipurlaista iloisuuttaan ja muitakin vaikutteita. Ainakin rakkauden musikaaleihin ja vanhoihin elokuviin olen perinyt häneltä 😉