Kirjallista

MarilkaLeave a comment

Muistelen kirjoittaneeni jotain tämän suuntaista ennenkin, mutta teen sen uudestaan. Alunperin minun piti kirjoittaa tämä jo eilen, mutta sitten syntyikin kokonainen postaus vain Evanovichista. Ei siis hänestä (eikä samassa yhteydessä käsitellystä Charlotte Hughesista) ja niistä kirjoista tässä sen enempää, vaan keskitytään siihen muuhun mitä olen lukenut ja luen, ja vähän siihenkin mitä en lue ja miksi.

En lue juurikaan mitään suomeksi. En ollenkaan epäile, etteivätkö kotimaiset kirjailijat voisi olla ihan ok, ja luin minä nuorempana enimmäkseen kirjani suomeksi (tosin silloinkin suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta), kunnes totesin englantini ruostuvan ja aloin lukea englanniksi. Ja huomaan nauttivani siitä niin paljon enemmän kuin suomeksi lukemisesta, että olen jämähtänyt. Ja tekee se kielellisesti minulle hyvää yhäkin, vaikka englanti onkin toinen arkikieleni. Tai ehkä juuri siksi.

Nykyisellään lukemistoni on aika lailla kevyen viihteellinen. Evanovich ja Hughes ovat sieltä kaikkein keveimmästä päästä, ja jonkin verran olen lueskellut täytekirjoina muuta hömppää (esim. High Heels Mysteries by Gemma Halliday ja joitain yksittäisiä kirjoja by Stephanie Bond), joka on selkeästi saanut vaikutteensa Evanovichilta. Muutoin Kindlestä löytyy kirjoja lähinnä puolelta tusinalta kirjoittajalta. Hyllyssä on kaikenlaista muutakin.

James Patterson

Pattersonilta luin ihan ensimmäiseksi jonkin niistä Alex Cross -kirjoista, mutten enää muista minkä. Cross-kirjoja minulla on jokunen paperback, mutta jossain kohti ne kävivät minusta tylsiksi, ja lopetin sarjan lukemisen. Pattersonin tuotannosta luen nykyisellään ainoastaan Women’s Murder Club -sarjaa, josta odottelen numero 13:n ilmestymistä (tai en nyt muista onko se jo ilmestynyt ja odottelen hinnan tippumista järjelliseksi? lähtöhinnat useilla Kindle-kirjoilla on aivan järjettömiä…).

Tess Gerritsen

Gerritsen aloitti uransa kirjoittelemalla keveitä romanttisia mysteereitä, joista minullakin on hyllyssä pari. 90-luvun lopulla kirjat alkoivat saada enemmän luonnetta ja sitten syntyi Rizzoli & Isles -sarja (josta on tehty itsessään ihan mukiinmenevä TV-sarjakin, joka on joskin ärsyttävän kaukana kirjojen intensiteetistä ja hahmotkin on muutettu vallan toisenlaisiksi, TV-viihteellisemmiksi). Olen lukenut melkein koko Gerritsenin tuotannon, ja kaikki R & I -kirjat tietenkin! Seuraavaa odotellessa.

David Gibbins

Gibbins on britti-kirjailija, korkeasti koulutettu sellainen, ja se näkyy kirjoissa selkeästi. Kieli on hyvin erilaista kuin jenkkikirjoissa – luonnollisesti – mutta ei vain britti-englannin vaan myös korkeamman sanaston vuoksi. Gibbinsin kirjoissa seikkailee meriarkeologi Jack Howard tiimeineen, löytäen milloin Atlantiksen, milloin kauan kateissa olleita faaraon ajan temppeleitä, milloin Troijan aarteita. Ja tietenkin he astuvat aina jonkun salaperäisen seuran tai muun varpaille ja ovat vaarassa. Viimeisin kirja oli Pharaoh, jonka luin juuri ennen sitä viimeisintä Evanovichia.

Dan Brown

Ei paljon esittelyitä kaipaa. Kaikki tietävät Da Vinci Coden ja Angels and Demonsin ja niiden jälkeiset Symbolin ja Infernon. Luen, tykkään ja odotan seuraavaa, mutta minun mielestäni Brown kirjoitti parhaansa ennen suurta suosiotaan. Digital Fortress on minusta hänen paras kirjansa.

Layton Green

Greenin kirjat seikkailevat uskontojen ja kulttien maailmassa, missä Dominic Grey selvittelee uskontoihin ja kultteihin liittyviä rikoksia yhdessä eksentrisen työnantajansa Viktorin kanssa. Intruiging stories, jotka on kudottu vallan mainiosti niin että vähän aikaa sitä joutuu aina itsekin miettimään, onko tosiaan kyseessä yliluonnolliset asiat vai löytyykö niille luonnollinen selitys. Joskus niin, joskus näin.

Patricia Cornwell

Olin uskollinen fani, kunnes lakkasin olemasta uskollinen fani. Olen lukenut viimeisimpiä lukuunottamatta kaikk Scarpetta-kirjat, plus sen toisen sarjan, joka ei ollut niin kovin hyvä edes. Scarpetta-kirjat alkoivat mennä sellaiseksi Scarpetan pään sisäiseksi bs:ksi jossain siinä Scarpetta Factorin kohdalla viimeistään, etten enää edes vaivaudu. Koko sarjan luonne muuttui kun Benton “heräsi kuolleista”, enkä sen koommin oikein tykännyt.

Leon Uris

Urisia ei löydy Kindlestä, mutta minulla on liki koko hänen tuotantonsa (Urishan on kuollut, joten uutta ei enää tulekaan) suomeksi, kovakantisina kirjoina. Poikkeuksena jokunen niistä viimeisimmistä, esim. Redemption minulla on englanniksi. Uris on ehkä yksi parhaista ikinä. Mila 18, Kolmiyhteys, Hadzi, Exodus, Redemption, Harmageddon…

Colleen McCullough

McCulloughilla on joku Caesar-sarja vai mikä se olikaan, jota en ole lukenut ollenkaan. Jostain syystä ei ole napannut edes aloittaa ko. sarjaa. Okalinnut on ollut ehkä yksi elämäni vaikuttavimmista kirjoista ja olen lukenut sen moneen kertaan. Mutta pidin myös kirjasta Tim. Ja myöhemmän tuotannon osalta On, Off oli minusta hyvä, The Touch myös, kunhan se pääsi vauhtiin.

John Irving

Sirkuksen lapsi taisi olla ensimmäin Irving, jonka luin. Se on tuolla hyllyssänikin. Sen jälkeen luin muutaman muunkin, mutta Kaikki isäni hotellit jäi kesken ja lopetti Irvingin lukemisen osaltani. Kyllästyin siihen outouteen lopulta; kaikki on jotenkin rujoa ja karua hänen kirjoissaan. Niistä ei jäänyt hyvä maku suuhun eikä mukava mieli.

Alexandre Dumas

Kolme muskettisoturia sekä sen jatko-osat, Monte Criston Kreivi sekä sen jatko-osat. Isoisoisäni oli myös fani, ja Dumas’ta löytyy meidän landelta niin monta hyllymetriä, etten minäkään ole jaksanut lopulta lukea sitä kaikkea. Olen lukenut muitakin kuin nuo edellä mainitut kuuluisimmat teokset kylläkin. Mielenkiintoisia tarinoita Ranskan ylimystön elämästä.

Mika Waltari

Aloitin tietenkin Sinuhesta, joskus lukioaikana. Luin muutaman muunkin Waltarin, kuten Mikeal Karvajalan ja ehkä vähän vähemmän tunnetun 1800-luvun Suomesta kertovan kevyemmän romaanin Tanssi yli hautojen. Pidin, mutten jaksanut kahlata koko tuotantoa läpi.

Anton Tsehov

Ekskursioni venäläiseen kirjallisuuteen. Joskus kai yläasteella meidän piti valita jokin 1800-luvun suurista venäläisistä ja lukea jokin hänen kirjansa. Jotenkin päädyin lukemaan Tsehovin teoksen Lokki, ja sen jälkeen liudan hänen muita kirjojaan, sillä tykkäsin! Mutta siitäkin on jo aikaa…

Jess Walter

Etsiskelin Amazonista joskus kauan kauan sitten jälleen uutta luettavaa, kun törmäsin Walterin kirjaan Over Tumbled Graves. Tilasin, luin ja tykkäsin ihan ok. Sitten kului vuosia, minun lukiessani vain niitä ihan lempparikirjailijoitteni kirjoja ja sitten taas oli lukemisenpuute. Etsin lisää Walteria Amazonilta. Tilasin yhden kirjan, jonka nimeä en nyt muista, ja myöhemmin pari muuta Kindleeni. Beautiful Ruins oli noista viimeisimmistä mielenkiintoisin, vaikka aika hidastempoinen taideromaani olikin. Mutta olen done Walterin kanssa, hänen kirjansa eivät ihan ole minun juttuni sitten kuitenkaan.

Andrew Peterson

Nathan McBride on vähän turhankin tehokas tappaja, hyvän puolella tosin, mutta kirjojen juonen ollessa enimmäkseen ihan kohtalaisen ok seikkailua, jossain vaiheessa kaikki se kidutusmeininkin ja tappaminen alkoi käydä vanhaksi. Ehkä jatkan sarjan lukemista jossain vaiheessa, ehkä en. Kolme ensimmäistä (enkä tiedä onko niitä edes enempiä) luin putkeen, siitä yliannostus. Vaihtelu on hyvästä kirjojenkin kanssa.

Tuulen viemää, Rhett Butler’s People, Scarlett

Eihän noilla ole edes sama kirjoittaja. Margaret Mitchell kirjoitti alkuperäisen Tuulen viemää -trilogian, Scarlettin kokosi Aleksandra Ripely Mitchellin muistiinpanoista, Rhett Butler’s People (by Donald McCaig) maalailee Tuulen viemän tapahtumat Rhettin näkökulmasta. Mikä lie tuossa kokonaisuudessa jaksaa aina vaan viehättää…

Randomeita mieleen jääneitä ja nuoruusvuosien juttuja

Teini-iässä luin paljon kaikkea, ensin kaiken minkä löysin mutsin kirjahyllystä ja sitten kolusin Munkan kirjaston. Mutsin hyllystä ne Urisit ja Okalinnutkin olivat kotoisin. Sieltä luin myös ensimmäiset Bond-kirjat (niitä Ian Flemingin alkuperäisiä) ja muutaman Modesty Blaisen. Lisäksi mutsilla oli kirja Eedenistä Itään, jonka luin, ja myöhemmin ostin joltain kirppikseltä oman kappalee. Marco Polo löytyi kirjastosta, Ruusun nimi kai koulun kautta, samoin kuin Tuntematon sotilas, jonka niinikään ostin itsellenikin. Samoin kuin Sotaromaanin, jahka se ilmestyi. Tripodien aika on kestosuosikki, vaikken vieläkään sitä omista.Hitchhiker’s Guide to the Galaxy on ehkä yksi parhaista kirjoista ever, ja on meillä hyllyssäkin, oikein kaksin kappalein. Toinen minun perujani, toinen miehen. Ruohometsän kansa on henkilökohtainen klassikkoni. Siitä opin, että puput osaavat laskea vain neljään.

Hyllyssäni oli ennen avioeroa liki viisisataa kirjaa. Laitoin niistä noin puolet sydän verta vuotaen kirppikselle. Jäljellä olevistakin noin puolet on varastossa. En ole lukenut niitä kaikkia, mutta en usko valehtelevani, jos sanon lukeneeni elämäni aikana reippaasti toista tuhatta kirjaa – teinivuosina saatoin lukea kymmenen kirjaa viikossa (silloin ihan nuorena meni kaikki Anni Polvat, Anna-kirjat, Pikku Naiset, Tiina-kirjat, Mirkka-kirjat, Ponitallit, Ravitallit…). Kaikkia ei voi muistaa mitenkään.

Kesken jäänyttä

Olen kai elämäni aikana jättänyt kolme kirjaa kesken. Ensimmäinen niistä oli Pelastuspartio Bernard ja Bianca, jota yritin tahkota yhdeksänvuotiaana enkä jaksanut loppuun saakka. Tylsä. Seuraava oli Taru sormusten herrasta, jonka kanssa pääsin ehkä ensimmäisen kirjan kolmanneksen kohdalle, kun viimein luovutin. Bored to death. Kolmas oli Anna Karenina, jota Tsehovin innoittamana koitin lukea, onhan se sellainen must-read klassikko myös, mutta luettuani niinikään noin kolmanneksen, luovutin. Bored to death.

Minulle suositeltuja

Lukemani perusteella niin Amazon kuin ihan ihmisetkin suosittelevat minulle kaikenmoista. Olen lukenut jonkin satunnaisen Sue Graftonin ja Donna Leonin (en erityisemmin tykännyt, vaikka Venetsia onkin viehättävä backdrop) ja muuta, mutta minulla on ongelma tuotteliaiden jo pitkään kirjoittaneiden kirjailijoiden kanssa, kuten vaikkapa Kathy Reichsin, Michael Connellyn, Stephen Kingin, Graftonin jne. kanssa. Runsaudenpula. Liian monta kirjaa, en tiedä mistä aloittaa, mihin jatkaa, enkä ainakaan koskaan ehdi lukea kaikkea, eikä edes kiinnosta riittävästi. Joten en lue ollenkaan. Simple.

Vauhtia kirjan kansissa

MarilkaLeave a comment

Pari tuntia sitten luin loppuun lempikirjailijani Janet Evanovichin (ja Lee Goldbergin) uunituoreen kirjan The Chase. Tai siis ainakin Kindle-versio siitä julkaistiin vasta viime viikolla, jolloin se tupsahti Kindle-cloudiini, ja sain sähköpostiini odotetun viestin asiasta. Olin ennakkotilannut sen joskus pari kuukautta sitten. Voisi luulla, että Evanvich on jo pumpannut itsestään kaiken, mutta osaapa hänkin vieläkin yllättää – ainakin liittoutuessaan ihan uusien nimien kanssa.

Evanovich kirjoittaa Stephanie Plum -sarjaansa itsekseen, ilman kavereita. Ensimmäiset kirjat olivat hulvattomia, sitten ne alkoivat vähän toistaa itseään, viimeisimmät pari ovat taas olleet ihan hauskoja. Kohta puoliin ilmestyy 21. varsinainen (numeroitu) Steph-kirja, lisäksi on niin in-between Plum-kirjoja, jotka ovat nekin olleet vaihtelevan hauskoja.

Plum-kirjojen spin-offina jossain vaiheessa syntyi Wicked-sarja, joka on seikkailua tämän maailman ja yliluonnollisen rajamailla. Niitä on ilmestynyt vasta kaksi kirjaa, vaikka päähenkilöiden metsästämiä maagisia kiviä on seitsemän, seitsemän kuolemansynnin mukaan, tietenkin. Joten odottelen jatkoa, tietämättä tuleeko sitä ihan varsin.

Ennen Stephanie-sarjaansa ja muita varsinaisia bestsellereitään Evanovich ehti kirjoittaa vinon pinon kioskiromantiikkaa, jota on vähän kerrassaan julkaistu uudestaan nykyisen kustantajansa lipun alla. Kauneuskirjoja, kuten esikoiseni aikoinaan muutaman vuoden ikäisenä niitä kutsui, kuunneltuaan aikuisia ja unohdettuaan sitten sen oikean sanan. Ihan hupaisia romanttisia hupailuita, joita olen aina välillä lukenut täytteeksi, odotellessani uudempien sarjojen uusia kirjoja.

Evanovivhin Metro girl -sarja ei oikein lähtenyt lentoon, eikä se minustakaan niin kamalan hauska ollut. Tai ensimmäinen kirja ehkä olikin, mutta seuraavista puuttui vähän juju. Tämä viimeisin sarja, Kate O'Hare -sarja, jonka uusin kirja The Chase on, on Evanovichin parhaimmistoa. Hauskaa, viihdyttävää, rullaavaa toimintaa.

Lee Goldbergin lisäksi Evanovich on kirjoittanut yhteistyössä myös Charlotte Hughesin (Full-sarja) ja Dorien Kellyn (Nutshell-sarja, jossa tosin on vain kaksi kirjaa) kanssa. Full-sarja oli hauska, ehkä hauskinta Evanovichia ikinä. Etenkin se ihan ensimmäinen kirja siitäkin sarjasta, Full House. Toimintakomediaa kirjojen kansissa parhaimmillaan.

Charlotte Hughes on muuten julkaissut ihan mukiinmenevää viihdettä itsenäisestikin, erityisesti pidin Nutcase-sarjasta, josta ei valitettavasti ole hetkeen tullut uutta kirjaa, kolmen ensimmäisen jälkeen.

Nyt minulla on taas ongelma. The Chase on luettu, eikä sen paremmin Evanovichilta tai Charlotte Hughesilta kuin muiltakaan lempikirjailijoiltani, kuten Tess Gerritseniltä (tai lempisarjoistani; en esim. jaksa lukea muuta James Pattersonia kuin Women's murder club -sarjaa) ei ole mitään uutta. David Gibbinsinkin uusimman kirjan jo luin. Lukulistalla on vielä Michael Palmerin uusin, mutta kun se on luettu, pitää keksiä jotain uutta. Tai ehkä vanhaa (Evanovichia – en ole lukenut kaikkea sitä sälätuotantoa, enkä esim. sitä toista Nutshell-sarjan kirjaa)?

Kuten Facebookkiin pari tuntia sitten kirjoitin:

you know that empty feeling after finishing a good book, knowing that it'll be a while before you get to read another one as good as that one? — feeling meh.

Ehkäpä luen sitten sen Michael Palmerin jälkeen vaikka Veikko Huovisen omaelämänkerran Muina miehinä. Onhan tuolla hyllyissänikin vielä jotain lukematontakin 😉

[Evanovichin koko tuotanto listana löytyy Evanovichin virallisilta nettisivuilta.]

Tyttäret kuin karamellit

MarilkaLeave a comment

Jostain syystä tytärten luonteet ovat aina piirtyneet mieleeni karkkeina. Eikä minä tahansa karkkeina, vaan jokaisella on omansa, oma karkkiluonteensa, jolla ei ole mitään tekemistä Candy Kingin karkkiluonnetestin kanssa (josta muuten minä sain saman karkin kuin keskimmäisen karkkiluonne minun mielessäni). Esikoisen ja tosikoisen karkkiluonteet muodostuivat jo varhain, heidän ollessaan parin vuoden ikäisiä, keskimmäisen niinikään siinä vaiheessa kun olin tuntenut hänet noin pari vuotta.

Esikoinen: tummaa suklaata

Esikoisen luonne on kuin tummaa suklaata. Täyteläinen, syvällinen. Pohdintaa, mietteitä, syvältä luotaavaa analyysiä. Esikoinen haluaisi muuttaa maailmaa, auttaa hätää kärsiviä, ja näytellä! Hän on eläinrakas, oikeudetuntoinen, erinomainen tarinankertoja, oman tiensä valitsija, joka määrittää itsenäisesti mitä haluaa ja mitä ei, eikä juuri muita hännystele. Määrätietoinen, iloinen (kun ei ole kiukkuinen 😉 ), jalat maassa kulkeva haaveilija.

Keskimmäinen: jelly beans

Keskimmäinen on kuin pussillinen jelly beanejä. Värikäs, iloinen, pirskahteleva. Tyttö tuntee syvästi ja näyttää tunteensa herkäsi. Iloisena on kuin punainen kirsikkakaramelli, kiukkuisena hapan sitruunabean ja surullisena hailakka persikkakarkki. Keskimmäinen on kekseliäs ja taiteellinen tekijä, joka saa ideioita ja toteuttaa ideoita, eikä lähtötilanteessa voi koskaan tietää millainen spektaakkeli siitä lopulta tulee ideoiden pursutessa matkan varrella.

Tosikoinen: vaahtokarkkeja

Tosikoisen luonne on kuin vaaleanpunaisia ja valkoisia vaahtokarkkeja. Tyttömäistä ja makeaa, iloista ja eloisaa, perheen ainoa extrovertti. Tyttö kulkee tanssahdellen, jalat aina hivenen verran maan pinnan yllä leijaillen. Hänellä on vahva oma näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on reilua ja mikä ei – ja aina välillä näkemykset menevät vähän ristiinkin vanhempien kanssa. Tosikoinen on taiteellinen ja luova, avulias ja affectionate. Äkkipikainen tyttö suuttuessaan leimahtaa kuin vaahtokarkki nuotiossa, mutta tuli yleensä sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin.

Älykkäitä ihania tyttöjä kaikki ❤ Yhdessä kunnon karkkisekoitus ❤

 

Vain elämää

MarilkaLeave a comment

Aikoinaan, kun alettiin exäni kanssa seurustella, tai niillä main, pohdin, että näinköhän minä uskaltaudun naimisiin koskaan ollenkaan, sillä jolleivät omat vanhempani siinä onnistuneet, miksi sitten minä onnistuisin. Enkä halunnut lapsia kokemaan samaa kuin minä olin kokenut. Exäni vanhempien esimerkin voimalla ajattelin sitten myöhemmin kuitenkin, että ehkäpä sitten mekin kuitenkin. Ja mentiin naimisiin.

Kyllähän minä siinä vaiheessa jo kovasti halusinkin naimisiin (vs. pidempi seurusteluaika tai avoliitto), monestakin syystä sen most obvious syyn lisäksi. Kokosin ensimmäiset vuodet sellaista kansiota, johon keräsin kaikki ne pienet kortit ja muut huomionosoitukset, joita mies ja minä toisillemme annettiin, ja kirjoittelin meidän tarinaa. Ajattelin, että haluan omien lasteni tietävän, että syntyivät kotiin, jossa vanhemmat rakastivat toisiaan.

Miksi ihmeessä minä ajattelin, että jollain sellaisella kansiolla olisi heille mitään merkitystä? Jos kert he elävät, kasvavat ja kukoistavat vanhempiensa välisessä rakkaudessa, eivät he tarvitse siihen kansiota todisteeksi. Ehkä minä sisimmässäni tiesin, ettei meidänkään onni ollut kestävää.

Minä olen elämäni kärsinyt siitä, etten oikein tiedä rakastivatko vanhempani koskaan tosiaan. Ehkäpä halusin varmistaa, että omat lapseni joskus aikuisina voisivat ymmärtää, että vaikkei koti ehjänä säilynytkään, heidän tullessaan maailmaan ainakin meidän pyrkimyksemme oli vielä hyvä. Vaikka sitten kävikin niinkuin kävi.

Tytöistä kumpikin, tytöistä kaikki kolme, kantavat arpia vanhempiensa eroista, aivan kuten minä ja nykyinen miehenikin yhä kannetaan. Ero on kuitenkin vain yksi ihmisen rikkonaisuuden ilmentymistä. Meillä on jokaisella omat rikkonaisuutemme, kuten vanhemmillamme ennen meitä. Olisi ihana voida vain rikkoa tuo ketju, mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Raamatussa sanotaan, että isien ja äitien synnit kostetaan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Pidin tuota kohtaa aina äärimmäisen epäreiluna, ja pidän edelleenkin. Mutta näin aikuisena, kun olen joutunut (lue, ehkä: saanut?) kohtaamaan oman rikkonaisuuteni, ja olen ymmärtänyt, että hyvä osa siitä onkin kertautumaa, olen ymmärtänyt mitä tuo kohta tarkoittaa.

Ei se ole mikään tekosyy, jonka taakse paeta. Jäädä laakereilleen lepäämään ja voivottelemaan kohtaloaan. Äidilläni oli näin vaikeaa, isälläni tuollaisia traumoja, heidän vanhemmillaan tätä, ei kai ihme että olen tällainen solmu. Ei olisi pitänyt tehdä lapsia, heistähän vasta harakanpesiä tuleekin.

Me ollaan ihmisiä, ja meistä parhaimmallakin on jotain ongelmia. Me ollaan ihmisiä, ja sellaisina epätäydellisiä. Meillä on jokaisella omat selviytymiskeinomme elämän erilaisten tarinoittemme takana. Me jokainen kasvatetaan lapsemme omalla persoonallamme, oman rikkinäisyytemme värittäessä tapaamme kohdata lapsemme ja lasten kanssa eteen tulevat jokapäiväiset arkiset asiat. Ja tahtomattamme siirrämme näin osan omasta rikkinäisyydestämme lapsiin, kuka milläkin tavalla.

Meillä ihmisinä on myös paljon mahdollisuuksia kasvaa ja eheytyä. Siihen voi olla hyvänä apuna terapeutti, terapia tai vaikka vain ystävät. Riippuen niin monesta seikasta. Harmillista vaan on, että siihen mennessä kun tajuaa olevansa terapian tarpeessa, useimmilla meistä on jo elämää takana sen verran, että olemme ehtineet rikkoa jo muitakin omalla rikkonaisuudellamme.

Omille lapsilleen sitä soisi edes vähän helpomman elämän kuin mitä oma on ollut. Mutta ehkei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa? Ehkä kaikki on vain elämää. Eräänä päivänä teinimme jolla nyt on vaikeaa, preteenimme joka nyt on vähän seesteisemmässä tilassa, ja tweenimme joka aaltoilee myrskyjen ja tyventen välillä, ovat aikuisia ja pohtivat syntyjä syviä ja äitien ja isien ja äiti- ja isäpuolten jälkeensä jättämiä traumoja. Ja toivon mukaan myös niitä hyviä hetkiä, sillä eihän elämä mustavalkoista – vain hyvää tai vain pahaa – ole.

 

Villasukkia sun muuta mielen lämmikettä

MarilkaLeave a comment

Oltiin yläkerrassa loikoilemassa sängyllä aamupalaa sulattelemassa, mies, koira ja minä. Esikoinen oli jo lähtenyt tallille tuntia aikaisemmin, tosikoinen juuri kömpinyt sängystään koneelle Simsin pariin, kun ovikello soi. Tytär meni kurkistamaan verhon raosta, tunnisti pari ystävääni oven takana, huusi: “äiti, sun kavereita on täällä!” (mitä minä puolikuuro en tosin kuullutkaan), meni vetämään farkkua jalkaan ja avasi oven.

Sen verran kuulin sinne makkariin, että jotain outoa alhaalla tapahtui, ja että jotain se tytär sieltä kovasti huuteli. Laskeuduin alakertaan katsomaan ja löysin nuo ystäväni ystäväporukkamme delegaattina eteisestä. Sain halauksia, ruusikimpun ja paperipussillisen kaikkea ihanaa:

pupukuvioidut villasukat (jotka mitä ilmeisimminkin ystäväni Äm on kutonut 🙂 ), rosmariinihunajaa (rosmariini ei mennyt minulta ohi 😉 ), mansikka-vadelma-mysliä, tyrnimehua, sydän-vaahtiksia, valkosuklaapähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, minttusuklaata, jalkahoitotuotteita ja pupukortin 🙂

Ajatuksella koottu, lämmöllä annettu paketti. Jos ei näillä eväin tästä kuntoudu niin ei millään 😉 Hymyilen yhä ihanissa uusissa villasukissani 🙂 Viimeiset viikot ovat olleet aika raskaita, eikä vain tämän leikkaustoipumisen vuoksi vaan vähän muistakin syistä (jotka tosin onneksi on nyt selvitetty myös). Tämä todella made my day and week 🙂

Kivoja muistamisia on tässä toki muitakin sadellut matkan varrella, silloin sun tällöin. Sairaalaan siskoni ja äitini toivat pussin M&M'sejä ja sydäntä pitelevän I love you -pupun. Isoäiti ja isä toivat After Eightejä ja kukkia, mies naapureilta terveisinä kukkakimpun ja suklaarasian. Pian kotiuduttuani naapuri tuli piipahtamaan pienen pussin kanssa, jossa oli teetä ja minttusuklaata. Duunista tuli kotiutumisviikkoni perjantaina kukkalähetyksenä pari sydämellistä ruusua ja Geisha-rasia. Pikkuserkku perheineen lähetti kortin ja lasienkelin ikkunalle.

Nuoremmat tytöt olivat tehneet minulle kortit, esikoinen twiittasi minulle terveisensä ❤

Vaikka on mieltä lämmittävää saada pieniä tai vähän isompia paketteja tai kukkasia, en toki arvota ihmisiä sen mukaan, onko joku muistanut jollain konkreettisella vai ei – ihan vaan viesti, puhelu, halaus on ollut aivan yhtä lailla arvokasta! Silloin kun on vähän maissa, ja koittaa kamppailla itseään takaisin elämään, tuntuu hyvältä tietää, että ympärillä on ihmisiä (oman perheen lisäksi), jotka välittävät.

Kiitos teille, että olette ❤