Aikoinaan, kun alettiin exäni kanssa seurustella, tai niillä main, pohdin, että näinköhän minä uskaltaudun naimisiin koskaan ollenkaan, sillä jolleivät omat vanhempani siinä onnistuneet, miksi sitten minä onnistuisin. Enkä halunnut lapsia kokemaan samaa kuin minä olin kokenut. Exäni vanhempien esimerkin voimalla ajattelin sitten myöhemmin kuitenkin, että ehkäpä sitten mekin kuitenkin. Ja mentiin naimisiin.

Kyllähän minä siinä vaiheessa jo kovasti halusinkin naimisiin (vs. pidempi seurusteluaika tai avoliitto), monestakin syystä sen most obvious syyn lisäksi. Kokosin ensimmäiset vuodet sellaista kansiota, johon keräsin kaikki ne pienet kortit ja muut huomionosoitukset, joita mies ja minä toisillemme annettiin, ja kirjoittelin meidän tarinaa. Ajattelin, että haluan omien lasteni tietävän, että syntyivät kotiin, jossa vanhemmat rakastivat toisiaan.

Miksi ihmeessä minä ajattelin, että jollain sellaisella kansiolla olisi heille mitään merkitystä? Jos kert he elävät, kasvavat ja kukoistavat vanhempiensa välisessä rakkaudessa, eivät he tarvitse siihen kansiota todisteeksi. Ehkä minä sisimmässäni tiesin, ettei meidänkään onni ollut kestävää.

Minä olen elämäni kärsinyt siitä, etten oikein tiedä rakastivatko vanhempani koskaan tosiaan. Ehkäpä halusin varmistaa, että omat lapseni joskus aikuisina voisivat ymmärtää, että vaikkei koti ehjänä säilynytkään, heidän tullessaan maailmaan ainakin meidän pyrkimyksemme oli vielä hyvä. Vaikka sitten kävikin niinkuin kävi.

Tytöistä kumpikin, tytöistä kaikki kolme, kantavat arpia vanhempiensa eroista, aivan kuten minä ja nykyinen miehenikin yhä kannetaan. Ero on kuitenkin vain yksi ihmisen rikkonaisuuden ilmentymistä. Meillä on jokaisella omat rikkonaisuutemme, kuten vanhemmillamme ennen meitä. Olisi ihana voida vain rikkoa tuo ketju, mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Raamatussa sanotaan, että isien ja äitien synnit kostetaan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Pidin tuota kohtaa aina äärimmäisen epäreiluna, ja pidän edelleenkin. Mutta näin aikuisena, kun olen joutunut (lue, ehkä: saanut?) kohtaamaan oman rikkonaisuuteni, ja olen ymmärtänyt, että hyvä osa siitä onkin kertautumaa, olen ymmärtänyt mitä tuo kohta tarkoittaa.

Ei se ole mikään tekosyy, jonka taakse paeta. Jäädä laakereilleen lepäämään ja voivottelemaan kohtaloaan. Äidilläni oli näin vaikeaa, isälläni tuollaisia traumoja, heidän vanhemmillaan tätä, ei kai ihme että olen tällainen solmu. Ei olisi pitänyt tehdä lapsia, heistähän vasta harakanpesiä tuleekin.

Me ollaan ihmisiä, ja meistä parhaimmallakin on jotain ongelmia. Me ollaan ihmisiä, ja sellaisina epätäydellisiä. Meillä on jokaisella omat selviytymiskeinomme elämän erilaisten tarinoittemme takana. Me jokainen kasvatetaan lapsemme omalla persoonallamme, oman rikkinäisyytemme värittäessä tapaamme kohdata lapsemme ja lasten kanssa eteen tulevat jokapäiväiset arkiset asiat. Ja tahtomattamme siirrämme näin osan omasta rikkinäisyydestämme lapsiin, kuka milläkin tavalla.

Meillä ihmisinä on myös paljon mahdollisuuksia kasvaa ja eheytyä. Siihen voi olla hyvänä apuna terapeutti, terapia tai vaikka vain ystävät. Riippuen niin monesta seikasta. Harmillista vaan on, että siihen mennessä kun tajuaa olevansa terapian tarpeessa, useimmilla meistä on jo elämää takana sen verran, että olemme ehtineet rikkoa jo muitakin omalla rikkonaisuudellamme.

Omille lapsilleen sitä soisi edes vähän helpomman elämän kuin mitä oma on ollut. Mutta ehkei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa? Ehkä kaikki on vain elämää. Eräänä päivänä teinimme jolla nyt on vaikeaa, preteenimme joka nyt on vähän seesteisemmässä tilassa, ja tweenimme joka aaltoilee myrskyjen ja tyventen välillä, ovat aikuisia ja pohtivat syntyjä syviä ja äitien ja isien ja äiti- ja isäpuolten jälkeensä jättämiä traumoja. Ja toivon mukaan myös niitä hyviä hetkiä, sillä eihän elämä mustavalkoista – vain hyvää tai vain pahaa – ole.

Oltiin yläkerrassa loikoilemassa sängyllä aamupalaa sulattelemassa, mies, koira ja minä. Esikoinen oli jo lähtenyt tallille tuntia aikaisemmin, tosikoinen juuri kömpinyt sängystään koneelle Simsin pariin, kun ovikello soi. Tytär meni kurkistamaan verhon raosta, tunnisti pari ystävääni oven takana, huusi: “äiti, sun kavereita on täällä!” (mitä minä puolikuuro en tosin kuullutkaan), meni vetämään farkkua jalkaan ja avasi oven.

Sen verran kuulin sinne makkariin, että jotain outoa alhaalla tapahtui, ja että jotain se tytär sieltä kovasti huuteli. Laskeuduin alakertaan katsomaan ja löysin nuo ystäväni ystäväporukkamme delegaattina eteisestä. Sain halauksia, ruusikimpun ja paperipussillisen kaikkea ihanaa:

pupukuvioidut villasukat (jotka mitä ilmeisimminkin ystäväni Äm on kutonut 🙂 ), rosmariinihunajaa (rosmariini ei mennyt minulta ohi 😉 ), mansikka-vadelma-mysliä, tyrnimehua, sydän-vaahtiksia, valkosuklaapähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, minttusuklaata, jalkahoitotuotteita ja pupukortin 🙂

Ajatuksella koottu, lämmöllä annettu paketti. Jos ei näillä eväin tästä kuntoudu niin ei millään 😉 Hymyilen yhä ihanissa uusissa villasukissani 🙂 Viimeiset viikot ovat olleet aika raskaita, eikä vain tämän leikkaustoipumisen vuoksi vaan vähän muistakin syistä (jotka tosin onneksi on nyt selvitetty myös). Tämä todella made my day and week 🙂

Kivoja muistamisia on tässä toki muitakin sadellut matkan varrella, silloin sun tällöin. Sairaalaan siskoni ja äitini toivat pussin M&M'sejä ja sydäntä pitelevän I love you -pupun. Isoäiti ja isä toivat After Eightejä ja kukkia, mies naapureilta terveisinä kukkakimpun ja suklaarasian. Pian kotiuduttuani naapuri tuli piipahtamaan pienen pussin kanssa, jossa oli teetä ja minttusuklaata. Duunista tuli kotiutumisviikkoni perjantaina kukkalähetyksenä pari sydämellistä ruusua ja Geisha-rasia. Pikkuserkku perheineen lähetti kortin ja lasienkelin ikkunalle.

Nuoremmat tytöt olivat tehneet minulle kortit, esikoinen twiittasi minulle terveisensä ❤

Vaikka on mieltä lämmittävää saada pieniä tai vähän isompia paketteja tai kukkasia, en toki arvota ihmisiä sen mukaan, onko joku muistanut jollain konkreettisella vai ei – ihan vaan viesti, puhelu, halaus on ollut aivan yhtä lailla arvokasta! Silloin kun on vähän maissa, ja koittaa kamppailla itseään takaisin elämään, tuntuu hyvältä tietää, että ympärillä on ihmisiä (oman perheen lisäksi), jotka välittävät.

Kiitos teille, että olette ❤