Minä synnyin 70-luvulla. Isäni on ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, äitini syntyessä sodasta oli jo liki vuosikymmen. Isoäitini syntyi sotien välissä, kasvoi vaurastuvassa itsenäisessä Suomessa, eleli huoletonta lapsuutta ja varhaisnuoruutta kauniissa ja vilkaassa Viipurissa. Näin hän minulle on sitä kuvaillut.

Esikoiseni täytti pari viikkoa sitten 14. Se on mielenkiintoinen ikä, sillä vaikka 13 tekee nuoresta virallisesti teinin, 14 on ainakin minun mielessäni paljon isompi virstanpylväs. Yhteiskunnallisesti se ei sisällä mitään siirtymää – alakoulu on jäänyt taakse jo vuotta aiemmin, rippikouluikään on vielä vuosi, oppivelvollisuuden päättymiseen pyöreästi kaksi.

Silti 14 on jotenkin merkityksellinen ikä, ainakin tytön elämässä (pojistahan minä en mitään tiedä). Ensimmäinen angstinen murrosikävuosi on takana. Vielä sitä murrosiän myrskyä on jäljellä, mutta 14-vuotias on jo aivan toisella tavalla itsenäinen kuin 13-vuotias. Henkinen kypsyminen on täydessä vauhdissa, lapsi kulkee kohti aikuisuutta.

Ehkä tuo ikä on saanut minun mielessäni jonkin maagisen merkityksen ihan siksikin, että minulle tuo ikävuosi merkitsi lasteni isän tapaamista (vaikka seurustelemaan ruvettiinkin vasta pari vuotta myöhemmin) ja kaveripiirini täyttä muutosta, ja mieleeni on iäksi syöpyneet myös isoäitini kohtalo – tulla reväistyksi vilkkaasta teinielämästä evakoksi vieraaseen kaupunkiin juuri tuossa herkässä 14 vuoden iässä.

Minun isovanhempani ovat kaikki eläneet läpi sodan. Isoäitini oli lotta heti kun hänet pikkulotaksi kelpuutettiin, ukkini ja isoisäni sotilaita, mummistani en edes ole varma. Mummi, ukki ja isoisäni puhuivat sodasta äärimmäisen vähän. Ukkiini se jätti kovat henkiset arvet, isoisäni kuuroutui toisesta korvastaan, mummi? En muista hänen juuri sota-ajasta edes kirjoittaneen elämäkerrassaankaan.

Isoäitini on kertonut sodasta senkin edestä. Niin lapsilleen kuin lapsenlapsilleen kuin lapselapsenlapsilleen. Isäni loikin sitten uran Suomen sotahistorian tutkijana. Minä ja lapseni emme ole voineet välttyä oppimasta sodan siitä puolesta, jota eivät koulukirjat kerro.

Hornetit ovat tässä viime viikkoina lennelleet yläpuolellamme silloin sun tällöin. Eräänä iltana olimme ulkona koirien kanssa, minä ja tosikoinen, kun päämme yläpuolella jylisi jälleen. “Luuletko, äiti, että Venäjä hyökkää Suomeen ja tulee taas sota?” kysyi tosikoinen 11v koneita kuunnellessaan. “Toivottavasti ei tule,” vastasin, sillä enhän minä mitään voi luulla tai luvata. “Olisi aika kamalaa isoisoäidille kokea vielä uusi sota ennen kuolemaansa,” totesi tytär. “Niin olisi,” sanoin, ja jätimme aiheen siihen.

Suomi oli vielä hyvinkin suomettunut minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin. Nyt lehdet ovat uutisoineet Suomen politiikan “viimein irrottautuneen Paasikiven-Kekkosen-linjasta”. Hyvä niin. Johan tässä on pari-kolme sukupolvea kumarrellut Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän suuntaan siinä uskossa ja toivossa, että jos ei karhua härnää, se ei hyökkää.

Yhä tuosta samasta syystä Nato-jäsenyys jakaa kansaa. Meillä on rauhan ajat, miksi härnätä Venäjää liittymällä Natoon? Meillä on rauhan ajat, mutta kuinka kauan niitä kestää? Virossa ja keski-Euroopassa suomalaisia pidetään naiiveina, kun täällä uskotaan, että jos vaan tarpeeksi hissuksiin ollaan, ei Venäjällä ole syytä tulla rajan yli.

En ole poliitikko, enkä ota kantaa. Mutta minuun on istutettu syvä epäluottamus naapuria kohtaan. Historia on osoittanut, viime aikojen Ukraina-tilanne on osoittanut, ettei Venäjä tarvitse syytä. Jos se jotain haluaa, se keksii kyllä syyn.

Ei, minä en ole tuudittautunut rauhaan. Toivon todella, etten sotaa kulmillani näkisi, toivon etteivät lapseni liioin sitä joutuisi kokemaan. Tai lapsenlapseni. Tai kukaan! Historia on kuitenkin osoittanut, että niin kauan kuin on ihmisiä, on myös sotia. Ihmisluonne on ahne ja vallanhaluinen. Osa meistä oppii siitä pois ja elämään sovussa muiden kanssa, osa ei. Valitettavasti valtaan nousee kovin usein nimenomaan ne, jotka sitä valtaa janoavat.

Putinia on verrattu Hitleriin. Itse luin kenraali Erhnroothin muistelmia enkä voinut välttyä vertailemasta Toisen Maailmansotaan johtaneita tapahtumia viimeaikaisiin. Äitini minuun istuttama tuomiopäivän profeettaus nostaa vähän niskakarvojani pystyyn. Isäni ja isoäitini minuun istuttama Venäjän-pelko ei anna tuudittautua siihen, että kyllä EU ja USA Venäjän taltuttaa.

Eihän tässä muuta voi kuin toivoa parasta. Pahimman pelkääminen on lopultakin vain energianhukkaa. Energian, joka kuuluu käyttää elämiseen ja oman huomisen tekemiseen siinä uskossa, että elämä ja rauha jatkuu. Lutherin sanoin: “Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, vielä tänään istuttaisin omenapuun”.

Minäkin olin koulukiusattu. Aina ekasta luokasta lähtien olin “läski”, vaikken edes ollut. Luulen, näin jälkeenpäin, etteivät luokkakaverini vain keksineet parempaa haukkumasanaa vähän erilaiselle, herkälle tytölle. Olin suurimman osan kouluajastani yksin, vaikken ollut luokkani ainut kiusattu edes. Minulla oli satunnaisesti koulussa joku hyväkin ystävä, mutta joko heidän perheensä muutti pois (sitä tapahtui meidän koulussa paljon, kansainvälinen koulu kun oli) tai sitten kiusaajani saivat taivuteltua uuden ystäväni minua vastaan kertomalla minusta mitälie. En edes tiedä.

Toisinaan sattui sitäkin, että joku ryhtyi ystäväkseni vain urkkiakseen kaikki salaisuuteni ja kertoakseen ne luokalle tai muuten vain käyttääkseen niitä minua vastaan. Ja minä kun olen sinisilmäinen, joka uskoo kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, en oppinut kerrasta, en edes kahdesta.

Jaksoin koulun läpi sen voimalla, että minulla oli ystäviä koulun ulkopuolella.Ja kun vaihdoin koulua ysille, ei kiusaaminen onneksi enää jatkunut uudessa koulussa, vaan tulin hyväksytyksi joukkoon.

Koulukiusaamisen lisäksi äitini – ehkä ajattelemattomuuttaan? – kutsui minua konkkelokoiveksi – olen tapaturma-altis, johan se tiedetään – ja selitys-förklaringiksi, sillä en kuulemma osannut ilmaista itseäni selkeästi ja ytimekkäästi ja selitin aivan liikaa ja liian juurta jaksain. Kumpikin nimitys sattui minuun.

Niin, en ole täydellinen, edelleenkään. Onneksi elmässäni on nyt ihmisiä – mieheni, työkaverini, ystäviä – jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, puutteineni päivineni Arvostavat ja rakastavat (no, mieheni nyt ainakin 🙂 ). Luokkakaverien ja äitinikin asettamat leimat ovat ajan myötä haalistuneet ja menettäneet merkityksensä. Olen sinut sen kanssa, millainen olen, vaikka ehkä monesti toivoisin olevani vähemmän hajamielinen, vähemmän säheltävä, selkeämpi ulosannissani (kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen) ja mitä kaikkea. Mutta olen minä. Ja minuna pysyn. Ja vain ne ihmiset, jotka voivat hyväksyä minut tällaisena kuin olen, ovat ystävyyteni ja rakkauteni arvoisia.

Toisen ihmisen pilkkaaminen, haavoittaminen, nimittely on aivan turhaa. Mitään ei kiusaaja siitä itselleen saa – ei se tee ketään paremmaksi, että joku toinen määritellään itseä huonommaksi. Laita itsesi toisen asemaan ensin, kiusaa vasta sitten. Onhan se hyvä, jos onnistuu kasvattamaan vähän paksumman nahan, mutta vastuun siirtäminen kiusatulle on pelkuruutta. Opi hyväksymään itsesi, opit samalla hyväksymään muut. Erilaisuus on rikkautta!

Muistan elämästäni – siis siltä ajalta kun nyt yleensä ole tiedostanut unentarpeeni ja huolehtinut nukkumisistani itse – yhden ainoan ajanjakson, jolloin uneni on ollut riittävää ja unirytmini luonteva. Se oli silloin kun tein kotona graduani. Minun ei tarvinnut herätä tiettyyn aikaan ehtiäkseni luennoille tai töihin. Menin iltaisin nukkumaan puolilta öin, heräsin yhdeksältä levänneenä ilman herätyskelloa. Enkä ollut päivällä väsynyt.

Palaan mielessäni aina tuohon ajanjaksoon, kun pohdin unensaantiani ja väsymystäni. Se oli aika ennen lapsia – ei ollut yöheräilyjä. Se oli aika, jolloin ketään ei kiinnostanut teinkö töitä (gradun eteen) kaksi, viisi, kahdeksan vai kymmenen tuntia päivässä ja mihin kellonaikaan. Jaksotin päiväni pätkiin. Tein itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyi taukoja, ja kolme kertaa viikossa tunnin treeni taloyhtiön minikuntosalilla.

Tuota aikaa kesti muutama kuukausi. Sitten valmistuin ja löysin itseni työelämästä. En ollut kahvinjuoja, mutta huomasin juovani aamupäivisin kuppitolkulla kahvia, vain pysyäkseni hereillä jouduttuani nousemaan seitsemältä. Siihen, siis kahvinjuontiin, pistin silloin stopin sen jälkeen kun kerran totesin pörrääväni totaalisen ylikierrokksilla lounastaukoon mennessä. Olen vähän kofeiiniherkkä.

Sen koommin en muista aikaa, jolloin en olisi ollut kroonisen väsynyt. Tai ehkä niillä pitemmillä kesälomilla olen päässyt siihen tilaan, joskus. Hassua, miten vauvana ja vielä taaperona minä en millään koskaan olisi halunnut nukahtaa; mutsi sanoi että tappelin nukkumattia vastaan, kun nyrkit vaan viuhtoivat ilmassa parkuessani, etten halua nukkua. Nyt rakastan nukkumista.

Koulujen alettua on Hesarissa taas ollut muutamakin kolumni, tukimus ja muu artikkeli siitä, miten aamuvirkut yhä hallitsevat meidän yhteiskuntaa. Miksi koulujen pitää alkaa jo kahdeksalta? Miksi töissä pitää olla kahdeksalta? Tai edes yhdeksältä? Miksi raksatyömailla työt pitää aloittaa seitsemältä? Kuten Katja Lahti tänään kirjoitti kolumnissaan, vapaa-ajan määrä on vakio, vaikka työt aloittaisi myöhemmin.

Minä teen paljolti sellaista työtä, josta ei muuten niin olisi väliksi, mihin vuorokauden aikaan sen teen, mutta koska minunkin pitää olla tiettyyn työaikaan tavoitettavissa, niin sanotusti työmoodissa. Koska kommunikaatio. Kotipäivinä voisin ottaa aamut vähän rennommin ja herätä myöhemmin, mutten enää niin tee, koska rytmi.

Elän unilimbossa. Herään 7:15 joka arkiaamu, koska toimistolla minun pitää olla viimeistään yhdeksältä, lähteä toimistopäivinä viimeistään 8:22 bussilla. Herään samaan aikaan myös kotiaamuina, koska olen havainnut ainoaksi selviytymiskeinokseni pitää kiinni rytmistä. Ei se tee aamuista helppoja, mutta jos joinain aamuina nukun pitempään, on nuo aikaisemmat aamut sitä hirveämpiä. Niin, ja kirkasvalolamppuun on miellyttävämpi herätä kuin kännykän hälytykseen.

Herään arkisin noin 1-2 tuntia aikaisemmin kuin elimistöni haluaisi. Vaikka selviydyn pystyyn ja aamutoimista, juon cappucinon kitusiini, vasta yhdeksän maissa alan vähitellen olla hereillä. Vasta silloin voin edes kuvitella syöväni jotain aamupalaa. Vasta silloin aivoni alkavat oikeasti herätä. Viikonloppuisin, väsyneenä, annan itselleni armoa ja nukun joskus yhdeksään, josku kymmeneen, harvoin myöhempään.

Arki-ltaisin olen jo seitsemän aikaan valmis nukkumaan. Se tosin menee siitä ohi kyllä, sillä enhän minä siihen aikaan oikeasti sänkyyn edes voisi mennä. Seuraavan kerran alan olla sippi joskus puoli yhdentoista ja kahdentoista välillä. Jos saisin unen päästä kiinni kymmeneltä, saan ainakin teoriassa yhdeksän tuntia unta. Se ei silti tyydytä aamu-unista mieltäni ja kehoani. En minäkään tarvitse yli yhdeksää tuntia unta, mutta tarvitsen aamu-unta.

Unilimbo aiheuttaa ahdistavan olotilan. Koskaan ei ole oikein kunnolla vireessä. Koskaan ei saa aikaiseksi. Luovin hetki päivässä minulla on noin iltapäivä-yhden ja puolen yön välillä. Alan olla parhaassa työvireessä siinä vaiheessa kun työpäivä loppuu. Ja siihen aikaan, kun normaalisti olisin luovimmillani työn ulkopuolella, olen väsynyt. Liian väsynyt. Melkein olin liian väsynyt kirjoittamaan tätä. Mutta aivoni jauhoivat, uni ei tullutkaan. Silmät lurpallaan tätä kirjoitan.

Lienee niin, että joku yhteinen sopimus työ- ja kouluajoista pitää olla, jotta hommat pyörii. Eihän siitä mitään tulisi, että aamuvirkut ovat koulussa seitsemältä ja aamutorkut valuvat sinne pitkin aamupäivää. Yhteinen sopimus voisi silti olla kompromissi? Koulut alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä. Työpäivän aamuliukuma olisi 7-9 sijasta 8-10. Raksatyömailla työt aloitettaisiin aikaisintaan kahdeksalta, mieluummin yhdeksältä (sillä varmasti sielläkin on aamu-unisiakin, ja vähintään työmaan ympäristössä on…).

Niin, miksi ei? Miksi koko yhteiskunta taipuu aamuvirkkujen tahtoon? Katja Lahti edellä mainitussa kolmunissaan sen kiteyttää, myytit istuvat tiukassa. “Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.” Mutta kun suurin osa yhteiskunnasta ei pyöri sen mukaan milloin lehmät heräävät. Ja ainakin Saksassa Lahden lukeman tutkimuksen perusteella luontaisesti aamuvirkkuja oli väestön vähemmistö.

Päätin siis liittyä joukkoon tummaan, joka yrittää herätellä kunnollista keskustelua tästäkin asiasta. Sillä ei, aamu-uninen ei asennettaan muuttamalla opeta itseään aamuvirkuksi. Se on sisäsyntyistä. Aivan niinkuin ei illan torkkukaan opeta itseään illan virkuksi. Eikä kukaan pyydäkään. Miksi siis aamun torkkujen pitää mukautua jonkun muun sisäiseen kelloon kuin omaansa?