Evakon perintö

Kesken. Kaikki jää niin kesken, kun ihminen kuolee. Vain muutama päivä ennen kuolemaansa isoäitini sanoi, ettei hän vielä ole valmis lähtemään. Että on niin paljon vielä annettavaa, kerrottavaa, kirjoitettavaa. Isoäiti kirjoitti monet muistelmat ja tarinat vanhoilla päivillään. Luontotarinaa lapsille – vuodenaikojen vaihtelut luonnossa “lelunurkan väen” kertomana – muistoja sodasta lottana, nuoren evakkotytön ajatuksia, kaikenmoista. Joku kirjoitus oli kuulemma koneella nytkin kesken, isoäiti olisi halunnut sen vielä kirjoittaa loppuun, mutta elämä päätti toisin.

WP_20150819_007

Kaikki olen lukenut. Kaikki luen vielä uudemman kerran. Luen myös sen keskeneräisen, tulostan sen muillekin luettavaksi – isoäidin läppäri palautuu minulle. Tuo läppäri, ensin se oli äitini, joka kuoli käytettyään sitä vain puolisen vuotta. Sitten se meni isoäidilleni, joka kuoli käytettyään sitä vain muutaman kuukauden.

Lapsena kuljin isoäidin mukana vähän kaikkialla. Työmailla (isoäiti oli arkkitehti, joka teki lähinnä satunnaisia sisustussuunnittelukeikkoja), hänen ystäviensä puutarhalla missä kiipeilin kirsikkapuissa ja söin ensi kertaa jäävuorisalaattia, eläinlääkärissä missä isoäidin Della-koiran lisäksi ell tutki myös Jose-pehmohauvani; se oli aivan terve. Ollessani yhdeksän vanha, isäni ja isoäitini veivät minut Viipuriin, missä isoäitini kasvoi nuoreksi neidoksi, 14-vuotiaaksi asti. Ollessani kuudentoista mentiin Viipuriin uudestaan, ja käytiin taksilla (omalla autolla eivät venäläiset alueelle päästäneet!!?!) katsomassa Huumolan tilaa, jossa isoäiti vietti lapsuutensa kesät.

Huumolan tila, josta jäljellä oli enää kiviröykkiö, metsittynyt lampi ja rehottava pelto, teki minuun suuren vaikutuksen. Tuon reissun jälkeen haaveilin pitkään, että Karjala palautettaisiin Suomelle, että lunastetut maat palautettaisiin oikeille omistajilleen. Kun tunneilla lukiossa oli tylsää, piirtelin pohjapiirroksia, suunnittelin Huumolaan uutta taloa. Ehkä olin vähän suuruudenhullu jossain Tuulen Viemän huumassa suunnitellessani sinne isoa kartanoa isoine kierteisine porraskäytävineen, mutta haaveillahan aina saa. Tunsin isoäitini tuskan, kun hän oli joutunut jättämään kotinsa. Tunsin hänen tuskansa, kun hän näki kaiken sen tuhon, jonka Neuvostoliitto oli siellä aiheuttanut. Ei kai ihme, että ryssä oli hälle ryssä loppuun saakka. Joitain asioita on kovin vaikea antaa anteeksi. Ja pitääkö edes? Kunhan ei anna vihan niellä.

Viipuricollage

Isoäiti rakasti kaikkea, mistä tuli hyvä mieli. Hän opetti minutkin rakastamaan musikaaleja, arvostamaan linnunlaulua ja auringonpaistetta. Hän opetti minut tanssimaan, kaikkea humpasta stepin alkeisiin. Hän johdatti minut Sissi-elokuvien ääreen, Happy Daysin, Frasierin, Frendien ja Bringing Up Babyn ääreen. Hän oli iloinen ja puhelias karjalainen, joka siirsi minuunkin sen “pahan” tavan jutella vieraille. Tosikoinen siitä minulle aina valittaa. “Äiti, onks sun PAKKO puhua tuntemattomille?!” Silti isoäitini mielestä tuo ekstrovertti tosikoiseni on hänen viipurlaisin lapsenlapsenlapsensa. (On, oli. Voiko tuota lausetta sanoa menneessä aikamuodossa edes?)

“Mä haluan mennä käymään Viipurissa,” sanoi tosikoinen minulle eilen illalla kyyneleet silmissä. Esikoinen on siellä isäni ja isoäitini kanssa kerran käynytkin. Lupasin viedä tosikoisen – ehkä molemmat – sinne vielä joskus. Jos vaikka isäni kanssa mentäisiin. Viipuri on isoäitini henkinen perintö meille. Me ollaan kaikki kasvettu Viipuri-tarinoiden kanssa. Isoäiti kertoi meille sodasta ja rauhasta. Hyvistä ajoista Viipurissa, Viipurin valloituksesta, sota-ajasta Helsingissä, Viipuri-ikävästään. Hänen seinällään oli kuva Pyöreästä Tornista ja Viipurin linnasta, jonka katolla liehuu Suomen lippu.

Se hetki, kun Viipuri oli vallattu takaisin Jatkosodassa ja linnan salkoon oli taas nostettu Suomen lippu! Isoiäitini isä matkusti silloin takaisin Viipuriin. Muu perhe ei muistaakseni siinä välissä vielä takaisin muuttanut. Onneksi ei, uusi lähtöhän siitä olisi tullut. Isoäitini isä kävi myös Huumolan tilalla, joka oli jo autio tuolloin, palvelusväki paennut, vahtikoira ammuttuna porraspäässä. Sairaalassa, ollessaan vielä kohtalaisesti voimissaan, isoäitini lausui meille runon, lempirunonsa, kyyneleet silmissään kimaltaen.

Autio piha, hylätty talo
ikkunoista on sammunut valo
ovet on auki, liesi on jäässä
ammuttu koira porraspäässä.

 

Oudosti täällä nyt askeleet kaikaa;
seinäl` on kello, tauonnut aikaa,
pöydällä kantele, nurkassa rukki –
viimeksi sillä on kehrännyt lukki.

 

Kauniisti elivät täällä he kerran
peltojen keskellä pelossa Herran;
helisi kantele, hyrisi rukki,
ikkunan alla pihlaja kukki.

 

Autio talo, tuomittu talo,
räystäitä nuolee jo liekkien palo –
mutta ei liekit tuhota saata
rakasta, ikuista perintömaata.

 

– Yrjö Jylhä, Tuomittu talo –

WP_20150819_002_edited

Lepää rauhassa, isoäiti

Supermummokaan ei elä ikuisesti. Omani veti viimeisen henkäyksensä tänä aamuna, puolentoista viikon taistelun jälkeen. Vanha kroppa ei jaksanut palautua leikkauksesta, vaan antoi lopulta periksi. Kaikki kävi niin nopeasti! Aivan liian yllättäen! Pari viikkoa sitten isoäiti vielä kiipesi landella polkua ylös ja alas, kävi järvessä uimassa, nautti auringosta ja linnunlaulusta. Nyt isoäitiä ei enää ole.

Kävin vielä isäni kanssa sairaalassa jättämässä viimeiset hyvästit. Silittämässä rakasta päätä, painamassa suukon rakkaalle otsalle. Jokin sopukka minussa odotti koko ajan, milloin hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle. Jokin optinen häiriö välitti aivoihini valheellisen tiedon, että rintakehä vielä nousi ja laski aavistuksen. Ei noussut. Ei laskenut. Iho oli kylmä ja eloton. Isoäitini ei enää ollut siellä. Jäljellä oli vain kuori.

Hyvähän se vaan, isoäidin kannalta, että lähtö tuli nopsaan. Se se vasta hälle olisi suuri kärsimys ollut, virua sänkypotilaana pitkät ajat, pääsemättä ulos, luontoon, rakastamaansa järveen. Isoäiti kuoli lähestulkoon saappaat jalassa. Vielä minä eilenkin toivoin, että hän siitä vuoteesta vielä nousee, mutta sisimmässäni jo tiesin, että hänen taipaleensa pää oli tässä. Käytiin eilen tyttärieni kanssa häntä vielä katsomassa. Onneksi käytiin. Isoäiti jätti eilen jo meille hyvästinsä. Hän tiesi itsekin.

Silti se oli yhtä suuri shokki, kun puhelin aamulla soi ja katsomatta, vastaamattakin tiesin puhelun sisällön. Isä ei tainnut huomentakaan sanoa, kertoi vain, että isoäiti oli tovi sitten kuollut. Olisin halunnut olla siellä hänen kuollessaan, pitää kiinni hänen kädestään, mutta sitä ei tälläkään kerralla minulle suotu. Äitini kuoli tuhansien kilometrien päässä, isoäitini vain vartin ajomatkan päässä, mutta ei sieltä sairaalasta ollut kukaan isällekään soittanut, että lähdönhetki on lähellä. Soittivat vasta kun isoäiti oli jo poissa.

Sairaalasta lähtiessämme serkkuni tulivat vastaan ala-aulassa. Serkkutyttö kapsahti kaulaan, itkettiin hetki yhdessä. Isän kanssa lähdettiin käymään isoäidin kodissa, kuljettiin vähän eksyksissä talossa, jossa isäni kasvoi aikuiseksi, jossa minä vietin aikaa isoäitini kanssa vaikka kuinka paljon. Talo täynnä muistoja, silti yhtäkkiä niin vieras. Sen sielu, isoäitini, ei enää koskaan palaa sinne.

Kun ajattelen isoäitiäni, mieleeni tulevat kuuma kaakao ja nekut (ne sellaiset struuttaan tehtävät). Itse tehty lihakeitto ja hiivaleipä. Pullapojat rusinasilmineen ja -nenineen. Taatelipikkuleivät. Steppikengät ja kettuturkis. Kilisevä rannekoru. Vanha teddynalle, jonka nyt jo karvattomaksi kulunut maha aikoinaan oli haitari. Tee ja paahtoileipä appelsiinimarmeladilla. Lakupurkki, joka aina oli täynnä lakua, paitsi kun minä lähdin. Ahkerat liisat, joita meilläkin pihalla on, isoäitini tuomia.

Niin monta hyvää hetkeä, niin monta lämmintä muistoa. Isoäitini opetti minulle epäitsekkyyttä, rakastamista, pienistä asioista nauttimista. Isoäitini on aina ollut suurin idolini. Lapsena sain isoäidiltä lohtua ja sylin, johon painaa pääni. Miksei vielä aikuisenakin. Olen onnellinen, että sain niin pitkään pitää isoäitini, että sain olla hänelle läsnä hänen vanhuutensa päivinä niinkuin hän oli minulle. Jos jotain pitäisi katua, se on se, etten istunut viime yötä hänen vuoteensa vierellä. Mutta kun. Illalla oli vielä toivoa. Aamulla ei enää ollut isoäitiä.

Miten paljon häntä kaipaan! Miten tyhjältä ja kolkolta maailma yhtäkkiä tuntuu, maailma, jossa ei enää ole isoäitiäni. Lepää rauhassa, isoäiti! Elit pitkän hyvän elämän, kuolit rakastettuna.

Ammi_wtext

Elämän vuoristorata

Elämäni oli pitkään tasapaksua. Sinistä lenkkiä ja perunamuusia. Välillä oli vähän rahahuolia, välillä niitä oli vähän enemmänkin. Joskus joku tuttu kuoli, muttei se niin kamalasti omaan elämään vaikuttanut. Kaikenlaisten arkipäiväisten asioiden kanssa kamppailtiin, mutta mikään ei heiluttanut laivaa ihan kamalan paljon. Elämä jurnutti eteenpäin omaa tasaista tahtiaan. Syntyi lapsia, oli raskaita aikoja, silti se kaikki tuntui vain ihan tavalliselta elämältä. Erinäisten tapahtumien välillä oli riittävästi aikaa palautua. Stressipisteet eivät venyneet ja paukkuneet. Elämä pysyi hallinnassa.

Sitten rysähti. Kuin olisi ollut siellä vuoristoradan huipulla. Matkalla kolisi ja paukkui, mutta suunta oli tasaisesti ylöspäin. Elämäni vuoristoratavaunu lähti kieppumaan alas ja ylös, alas ja ylös, hallitsemattomasti. Viimeisten vuosien aikana on tapahtunut niin paljon, niin nopealla tahdilla, ettei välissä ole aina ehtinyt henkeä vetää. Elämä ei ole antanut aikaa toipua edellisestä, kun jo seuraava tapahtuma on pudonnut niskaan. Stressipisteitä ropisee kuin plussapisteitä K-kaupan taannoisessa mainoksessa. Ei kai ihmekään siis, että väsyttää.

Kun elämä oikein kieputtaa, tuntuvat pienetkin asiat isoilta. Jokapäiväinen elämä tuntuu lasten siili-peliltä. Milloin tahansa ihan tavallisen näköinen piikki voi olla se, joka laukaisee koko siilin piikit ilmaan. Eikä ennalta voi mitenkään tietää, mikä niistä samalta näyttävistä piikeistä sen kaaoksen aiheuttaa. Sitä koittaa vaan pitää kaiken kasassa, niin itsensä kuin lastensakin vuoksi, perheen hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tuntuu, että kaikki vain karkaa käsistä.

Voimat eivät ehdi palautua, elämä on kuin uusiutuvien luonnonvarojen liikakäyttöä. Kaikki öljy imetään ja poltetaan ja sitten ihmetellään, kun ei sitä tulekaan lisää samaan tahtiin. Elämä ei anna hengähdystaukoa sen vertaa, että ehtisi kerätä voimansa uutta talvea varten. Taukoa mylläkässä on juuri sen verran, että hengitän syvään kerran ja taas mennään. Ei ne kaikki töyssyt ja pudotukset ole ihan yhtä isoja kuin toiset, mutta kun kieputaan ja mennään, pää pyörällä sitä vaan odottaa, että joskus olisi edes hetken aikaa tasaista. Sen verran, että ehtisi koota vähän lisää voimia seuraaviin koitoksiin.

Liekö elämässä sellaista aikaa oikeasti ollenkaan? Jos sukellan pintaa syvemmälle siihen aikaan, jota aluksi kuvailin, sinisen lenkin ja perunamuussin vuosiin, löydän sieltä ihan yhtä lailla vaikka mitä. Ei se sittenkään ollut niin tasaista nousua, vaan kyllä sielläkin oli pomppunsa matkan varrella. Ne eivät vain olleet niin kovin isoja. Niistä toipui nopeasti. Ne eivät pyörittäneet pää alaspäin syöksähdellen. Ne hengästyttivät vain vähän aikaan. Stressipisteet tulivat ja sitten ne menivät.

download (1)

Isoista myllerryksistä toipumiseen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Sitä aikaa ei minulla ole ollut. Ei vuosiin. Ei minulla, ei tyttärilläni. Eikä ole vieläkään. Tässä kesän aikana ehdin jo hengittää syvään pari kertaa, ja nyt mennään taas. Äitini keuhkosyöpädiagnoosista on kaksi vuotta, omasta aivokasvain-leikkauksestani puolitoista vuotta, äitini kuolemasta reilu vuosi, viime talven vaikeista ajoista puoli vuotta. Ja nyt on isoäitini sairaalassa, leikkauksen jäljiltä. Ensin näytti, että hän toipuisi hyvin, nyt näyttää siltä, ettei vanha sydän sittenkään ehkä jaksanut leikkauksen tuomaa rasitusta. Pelottaa. En tahdo vielä menettää isoäitiäni.

Olen käynyt isoäitini luona sairaalassa melkein päivittäin. Eilen istuin hänen sänkynsä vierellä pitäen kiinni hänen kädestään, katsellen rakkaita nukkuvia kasvoja. Hoitaja tuli huoneeseen, kysyi ensi töikseen: “Oletko hänen tyttärensä?” “Ei, en ole,” hymähdin, “pojantytär.” Kerroin hoitajalle, ettei hän suinkaan ole ensimmäinen, joka tuota kysyy. Minua on aina luultu isoäitini tyttäreksi. Olen niin paljon hänen näköisensä, olemme aina olleet niin läheisiä. Isoäitini heräsi ja hymyili: “Sanna on minulle kuin oma tytär.” Silitin isoäitini hiuksia, kyynelten kimaltaessa silmissäni.

Toivo. Ilman toivoa ei ole elämää. Pyrin pitämään kiinni toivosta. Siitä toivosta, että kaikki lopulta kääntyy hyväksi, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Toivon, ettei isoäitini vielä jätä meitä. Toivon, että jos hänen aikansa nyt onkin tullut, kykenen hyväksymään sen osana elämänkulkua ja selviytymään surusta yli. Toivon, toivon. “In the end, everything is ok. If it’s not ok, it’s not the end.” Then again, I suppose the ultimate end is death. Silloin viimeistään kaikki on ihmisellä hyvin. Siihen saakka me täällä pyristellään eteenpäin, esteiden yli, läpi, ali. Elämän tarkoitus lienee elämä itse.

Isoäitini, pitkän elämän jo elänyt, paljon elämässään kokenut, sairasvuoteellaan puhui onnellisuudesta ja hyvästä elämästä. Isoäitini, joka 14-vuotiaana joutui Viipurista evakkoon, eikä siitä traumasta oikein ole koskaan selvinnyt, puhuu elämänilosta, pienistä asioista nauttimisesta, elämän hyvien puolien näkemisestä, ilosta murehtimisen sijaan. Surunkin keskellä kukat kukkivat ja linnut laulavat, aurinko lämmittää ja vesi väikkyy sen säteissä. Rakasta, niin sinuakin rakastetaan. Isoäitini, sairasvuoteellaan, ei ole yksin.

WP_20150817_002_edited

Loman loppu

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin kesälomakin. Viime maanantaina jo palasin duuniin, ja ens töikseni matkasin näyttämään naamaani toimistolla, kuten minulla on ollut loman jälkeen tapana tehdä. Siellä olikin tupa harvinaisen täynnä! Oli ihan hyvä käväistä siellä turisemassa ja päivittämässä (työ)kuulumisia niin rentouttavan lomani jälkeen, etten edes muistanut meidän lounarien arvoa. Lounaalla meistä viisi hyppäsi duunikaverin hienoon uuteen Bemariin ja suuntasi Café Ursulaan lounaalle. Maksoin 9,50€ salaattin lounarilla ja siirryin hakemaan juotavaa. “Hei, anteeks, sulta puuttuu tästä 50snt,” huuteli kassatyttö perääni. Olin aidon hämmästynyt; muistin lounarini arvon väärin. Seuraavana jonossa ollut työkaveri maksoi puolestani.

WP_000034

Lomani loppu tiesi tänä vuonna myös lämpimiä kesäilmoja. Ei tainnut kuin päivä tai kaksi lomani aikana olla yhtä lämpimiä ja ihania päiviä kuin melkein koko viime viikko! Niinpä vietinkin torstaita lukuunottamatta päivät pihatoimistossani riippumatossa, auringosta nauttien. Yritin kääntää aivojani työmoodiin – kyllähän ne sinänsä kääntyivätkin, mutta enhän minä muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut ja tehty ja puhuttu ennen lomaani. Ehkä ensi viikko on jo helpompi, kuten eräs asiakas torstaina sanoi, kun ruokapöydässä tästä juteltiin.

WP_20150805_003

Lomani voi olla loppu, mutta vielä on kesää jäljellä. Kukas se niin lauloikaan? Mamba (piti ihan kuuklettaa). Eilen meillä oli ystäviä grillaamassa; nuorimmat kaksi viihtyivät koko illan trampalla pomppimassa. Kinda our luck, että hienon viikon jälkeen eilen oli tuulista ja pilvistä niin ettei voitu pihan purjeitakaan nostaa, taaskaan. Lämmin oli silti iltaan saakka ja meillä oli oikein hauskaa! Tuhottiin kulhollinen caesar-salaattia, pala grillattua lohta, kanan rintafileitä, lihapullia, kattilallinen perunoita (meidän omasta maasta!), ja puoltoista juustokakku, skumpalla ja punkulla alas huuhdottuna.

WP_20150808_005

Lomani viimeiset päivät ja viime viikon kaikki vapaat hetket olen viettänyt nenä kiinni kirjassa. Ostin silloin juuri ennen Unelma-tapahtumaa kirjasarjan The Mortal Instruments. Se on pitänyt minut pauloissaan tiiviisti! Ei se ole spektaakkeli, eikä se pääse ehkä minuun eniten vaikuttaneiden kirjojen listalle, mutta se on erinomaista tarinaa, mainiota kerrontaa, yllättäviä käänteitä ja maagista jännitystä. Siinä määrin, että olen taas saattanut seistä keittiössä kokkaamassa kirja kädessä, kun en ole malttanut laskea sitä alas. Kuudesta paksusta kirjasta minulla on nyt menossa neljäs kirja. Tavallaan vähän hassua, että minusta sarja olisi aika luontevasti päättynyt kolmanteen kirjaan, mutta ehkäpä jälkimmäinen trilogia saa oman viehkeän juonensa, joka ei vain ole vielä selvinnyt, sillä olen vasta neljännen kirjan alussa.

WP_20150728_003

Jotenkin tässä elokuussa on aina niin vaikea tottua taas arkirytmiin. Kun on vielä ihan kesä ulkona – tänä vuonna semminkin kun heinäkuussa ei kesää juuri näkynyt – ja joku takaraivo-ajatus se vaan jäytää ja sanoo, että kesällä kuuluu olla lomalla. Mutta kun loma meni jo! Seuraavaan on aikaa (aivan liian paljon 😉 ). Onneksi on viikonloput ja onhan meillä duunissakin vielä kesäjuhlaa tulossa, sellaista kivaa partyä, johon on kutsuttu myös asiakkaita. Kyllä se rutiini sieltä aina löytyy, mutta elokuu on vielä perinteisesti vähän sellaista rytmin hakua. Tytöilläkin alkaa koulu ensi viikolla, tai viimeistään viikon päästä maanantaina (keskimmäisellä); sekin edesauttaa normaaliin palautumista.

Unelmia, painajaisia ja ihan vaan unia

Monikulttuurisuus, monokulttuurisuus, painajainen, unelma. Vastakkainasetteluja maailmassa, joka ei sittenkään ole mustavalkoinen kun sitä oikein silmiin katsotaan. Tai ehkä se monelle on. Se, mikä toiselle on unelma on toiselle painajainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vaikka 15000 ihmistä seisoo torilla huutamassa, että teidän painajaisenne on meidän unelmamme, ei heilläkään sittenkään ole oikeasti yhtä yhtenäistä näkemystä siitä, mikä se unelma on.

Minullakin on unelma. Minulla on unelma, että ihmiset suvaitsisivat toisiaan, suvaitsisivat erilaisuutta, suvaitsisivat erilaisia mielipiteitä. Minulla on unelma, että maailmassa saisi rauhassa rakastaa ilman että joku sanoo, että rakkautesi on väärin. Minulla on unelma, että jokainen saisi valita arvonsa, joiden mukaan elää, valtiovallan pysytellessä objektiivisena tasa-arvoisuudessaan kaikkia erilaisia ryhmiä kohtaan. Niin kauan kuin ei satuteta muita ihmisiä. Mutta minun unelmani on unta vain. Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, on väkivaltaa, tuomitsemista ja suvaitsemattomuutta. Useimmat suvaitsevaisetkin ovat suvaitsemattomia, jos se toinen osapuoli omasta arvojärjestelmästään käsin ei suvaitse samoja asioita.

Live and let live. Siihen kiteytyy minun unelmani. Ja Anssi Kelan “Suomalainen” sai minut kyyneliin.

Ja nyt kun se tuli selväksi, työnnän syömäpuikkoni tähän maahanmuutto- ja monikulttuusiuus-riisikuppiin. Olen ihan ehdottomasti monikulttuurisuuden puolesta, mutta tiedostan myös siihen liittyvät ongelmat. Kuka se olikaan, Okko joku? joka sanoi eilen siellä Kansalaistorin lavalla, että kaikkeen missä on mahdollisuus, sisältyy myös ongelma (vai oliko se riski?). Ihan niin. Euroopassa on monikulttuurisuutta pyritty edistämään maassa jos toisessakin, ja lopulta tässä aivan viime aikoina todettu, ettei se toimi.

Miksei se toimi? Ja jos kerta minäkin olen sitä mieltä ettei se toimi, miksi minä sitä seisoin Kansalaistorilla peräänkuuluttamassa?

Siellä seisoin väkijoukossa, jossa oli kaikenikäistä vauvasta vaariin ja mummosta mukeloon. Valtaosa näytti kantasuomalaisilta, joukossa niitäkin, jotka eivät. Ja sitten siellä olivat ne pullojen kerääjät, jotka kovasti kiittivät kun annoin tyhjät vesipulloni heille. Yhtäkkiä tunnelmani latistui. Täällä minä peräänkuulutan unelmaa, ja tunnen oloni hyväntekijäksi, kun annan tyhjän pullon tummaihoiselle mummelille. Onko kukaan koskaan nähnyt valkoihoista piraatti-cd-levyjen myyjää? He tulevat tänne paremman elämän toivossa. Osa onnistuu, osasta tulee pullonkerääjiä. Osa kääntyy rikollisjengien puoleen henkensä pitimiksi.

Niin, siis mikä siinä monikulttuurisuudessa ei toimi? Se ei toimi, että vastaanottava yhteiskunta ottaa vastaan ihmisyyden nimissä, mutta rakenteet eivät kykene tarjoamaan työtä ja elämisen arvoista elämää. Ei se varmaan parempi ollut sielläkään, mistä lähtivät, ymmärrän, ja täällä on ehkä ainakin periaatteellinen mahdollisuus elää ja saada lapsille koulutus ja parempi tulevaisuus. Kuka ei sen perässä lähtisi kotimaastaan? Niin karulta kuin se kuulostaa sanoa, se on kuitenkin vähän sama kuin tämä rescue-koirien ottaminen. Meillä on kaksi. Mieluusti pelastaisin heidät kaikki, mutten mitenkään pysty tarjoamaan mielekästä kotia ja ruokaa, saati lääkäripalveluja niille kaikille, joten järjen puitteissa olemme rajanneet määrän kahteen.

En hyväksy sellaista retoriikkaa kuin mitä Olli Immonen käytti Facebook-päivityksessään. Se oli eräänlainen sodanjulistus ja sotii itsessään jo kaikkea inhimillistä suvaitsevaisuutta vastaan. Siksi lähdin torille. Koska meillä on jo paljon muualta tulleita, enemmän ja vähemmän tänne juurtuneita ihmisiä. Ja haluan että niin on. Haluan, että hallitussa määrin se kehitys jatkuukin. Ja meillä on siihen olemassa oleva lainsäädäntö, joka määrittää, mikä on hyvä. Meillä on erittäin maltillinen pakolaispolitiikka ja paikoin mielestäni jopa liian tiukka sen tulkinta. Muistatteko sen karkotetun kiinalais-isoisän? Epäinhimillistä toimintaa!

Maailma on aina ollut monikulttuurinen. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Asuivatpa esi-isämme sitten erakkoina metsissä tai sosiaalisemmin kylissä, on siitä tultu pitkä matka niin Ruotsin kuin Saksan kuin Venäjän kulttuurien vaikutusvallassa tähän, missä olemme nyt. Eikä meillä yhteinäistä kulttuuria ole vieläkään, hajanainen kansakunta kun olemme. Helsinki on sekä suomalaisten että muun maalaisten kulttuurien sulatusuuni.

Monikulttuurisuus merkinnee itse kullekin eri asioita. Olen huomannut ihan tuolla some-kirjoittelussakin, että ihmiset tuntuvat puhuvan vähän aidasta ja seipäästä ja laudoituksesta. Monikulttuurisuus ei sanana ole yksiselitteinen, ei sitten millään. Minä pidän siitä, että kun kuljen kaupungilla, näen erilaisia ihmisiä, eri värisiä ihmisiä, katusoittajia soittamassa synnyinmaansa musiikkia, piipahdan etniseen ravintolaan syömään, haen lammasta ja okraa turkkilaisesta kaupasta. Kävin kouluni kansainvälisessä koulussa, jossa noin neljännes tai viidennes luoka oppilaista oli jotain muuta kuin syntyperäisiä suomalaisia. Tytärteni luokilla Vantaalla 30 vuotta myöhemmin oli etnisesti värikkäämpää, mutta valtaosa heistä oli syntyperäisiä suomalaisia.

Minä olen iloinnut siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja käyneet koulua monikansallisessa ympäristössä, missä he oppivat suvaitsemaan sitä, että yhdellä tytöllä on aina burkha päässä ja jonkun äidinkieli on venäjä, toisen suahili, kolmannen ranska. Toisin kuin minä, he ovat kasvaneet Suomeen, jossa kaikki tuntee muitakin kuin valkoihoisia suomalaisia, jossa on ihan tavallista kaveerata tai seurustella taustaltaan vaikkapa intialaisen, somalin, kiinalaisen tai kreikkalaisen kanssa. Pakkoko ihmisiä on ryhmitellä ja lokeroida?

Se, mitä monikulttuurisuuden ei mielstäni pitäisi olla, on erilliskulttuurisuus. Ymmärrän, että kun vieraaseen maahan muutat, haet turvaa niistä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin sinä, uskovat samalla tavalla kuin sinä, syövät samanlaista ruokaa kuin sinä jne. Etenkin jos vastassasi on kielimuuri. Minä nostan hattua jokaiselle maahanmuuttajalle, joka opettelee tämän vaikean kielemme. Mieheni teki niin heti tänne muutettuaan. Äitini opetteli espanjan saman tien Gran Canarialle muutettuuan. Kumpikin myös saman tien ystävystyi paikallisten kanssa. Heille se oli tosin paljon helpompaa kuin tänne muuttavalle somalille, jolle kulttuurien ero on huikean suuri.

Meillä on sanonta: maassa maan tavalla. Kansalaistorilla näin kyltin, jossa luki: maassa monella tavalla. Molempi parempi, kumpikin on oikeassa. Ei ole oikein, että maahan muualta tullut väestö pyrkii muuttamaan vastaanottanutta kulttuuria mieleisekseen, omansa laiseksi. Ei yhtään sen enempää oikein, kuin että vastaanottanut kulttuuri prykii muuttamaan maahanmuuttajien kulttuurin omansa laiseksi. Hyväksyntää ja yhteiseloa, ymmärtämystä ja vuoropuhelua. Sopeutumista puolin ja toisin. En hyväksy sitä, että Suvivirttä ei saisi laulaa koulun kevätjuhlassa, koska muslimit. Tai että suomalaisten pitäisi opetella tulijoiden kielet ja alkaa tarjota palveluita niillä kielillä. Tai että sianliha kielletään koko maassa, koska islam.

Mitä isompi kulttuuriero, sitä vaikeampi sopeutuminen ja sitä enemmän se vaatii kummaltakin osapuolelta. Jos kaikki osaisivat kuunnella, hyväksyä, joustaa, elää ja antaa elää, voisimme elää kaikki sulassa sovussa ja nauttia monikulttuurisuuden rikkaudesta. Minä olen idealisti. Idealisti minussa uskoo, että se olisi mahdollista. Että jos kaikilla vain olisi tarpeeksi hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, että jos tarpeeksi toreilta ja turuilta huudan, unelmani voisi toteutua. Realisti minussa sanoo: “dream on.”

Minä toisaalta ymmärrän perussuomalaisten maahanmuuttovastaisuuden perusteet. Ja Harri Vuorenpää kirjoitti Usariin minusta varsin hyvän kirjoituksen asiasta. Emme elä mustavalkoisessa maailmassa ja maahanmuutto ja monikulttuurisuuden räjähdysmäinen kasvu aiheuttavat ongelmia – ei niinkään se kulttuurien ero edes, vaan se, ettei vastaanottava yhteiskunta pysy kyydissä mukana. Kaikille tulijoille ei ole töitä – eihän meillä ole töitä kaikille täällä jo asuvillekaan! – eikä yhteiskunnalla ole varaa huolehtia maahanmuuttajamassoista, joilla ei ole töitä joilla itsensä ja perheensä elättää. Ei vastaanottava yhteiskunta voi muuttaa yhtäkkiä kaikkia rakenteitaan taatakseen muualta tulleille paremman elämän. Ja totta kai se kasvattaa rikollisuutta. Luo slummeja ja jengejä.

Siinä siis olen jopa samaa mieltä Immosen kanssa, että kyllä meidän vastuumme ja tehtävämme on myös suojella omaa maatamme, sen kansalaisia. Niinhän jokainen tekee päätöksensä omassa perheessäänkin, ihan sama pätee yhteiskuntaan laajemminkin. Kaikkia ei voi pelastaa, kaikille ei voi tarjota turvapaikkaa. Olisi parasta, jos ihmisten ympäri maapallon ei tarvitsisi lähteä kodistaan pakoon. Vapaa liikkuvuus töiden ja vaikkapa vaimon tai miehen perässä on hieno asia, mutta siinä ei ole mitään hienoa, että on massoittain ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotinsa pelon, nälän, sodan takia. SE on se ongelma, joka tässä maailmassa pitäisi ratkaista, mutta taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Se mitä EN hyväksy Immosen tekstissä – enkä sen paremmin “vastapuolenkaan” teksteissä ja huudoissa (ja se huutelu Turkkilan päälle oli ALA-ARVOISTA!) – on se vihamielinen retoriikka, se sodanjulistus. Ei tässä taistella tarvitse, eikä ketään häädetä maasta, eikä täällä jo olevia muualta tulleista pidä katsoa karsaasti. Meitä on täällä jo paljon erilaisia ihmisiä, eletään yhdessä, eletään sovussa, opitaan toisiltamme, iloitaan erilaisuudestamme. Punainen kortti rasismille! Annetaan jokaiselle mahdollisuus työhön ja koulutukseen, itsensä toteuttamiseen ja meillä voi olla maailman paras yhteiskunta täällä. Kunhan sääntöviidakkoa vielä vähän karsitaan 😉

Ja otetaan uusia maahanmuuttajia vastaan maltillisesti, sen verran kuin kykenemme ottamaan ja auttamaan ilman että täällä jo asuvat siitä kärsivät. Unelmoinko utopiasta?

PhototasticCollage-2015-07-29-12-24-37