I have a dream

Marilka

I have a dream. And I know how stupid it sounds when I talk about it and then give all the millions of excuses for not pursuing it for real.

I have a dream. I want to write a book or two or maybe even more. Not just any books, but books about my grandmother’s journey from Carelia, from Vyborg, to Helsinki as a refugee of the second World War. Books about the carefree childhood, the teen years in Vyborg, the summers at the country home in Huumola, the voyage from Vyborg to Vaasa to Helsinki. Not the usual memoirs, but novels. With a storyline that brings the whole life there alive to the reader.

I have a dream. I want to write abook about my husband’s adventures in the States some years ago. In the same manner. I already started that one while he was gone there, but never continued when he came back home. Then again, I don’t even know if I’d like to publish that one while he’s still alive.

I have a dream. I want to write a book about my own teen years of growing up, struggling in my relationship with my dad. And mom, in retrospect, in ways I didn’t understand back then. I didn’t really understand much back then. It has all started to dawn on me after my mother’s death. I want to write a story about the girl who’s me, but not me. I don’t want to write faithful-to-the truth narratives. I want to write stories based on the true stories.

I want to write. I want to write something that matters. I want to write something that is more than just a blog post that has 10 readers. More than just a novella or short story lost and forgotten in the masses of stories in the Internet. I want to write books that people will want to read. Books that they might benefit from in a way or another. Books that have the potential to change, if not the world, the world of a reader or few.

I have a dream and my fever is rising. I want to pursue it.

I need time. I need time to write, I need time to do the research I suck at. I want to get my facts right in the books, even if they are fiction. I suck at research. It’s a wonder I ever managed to finish my Master’s Thesis. I have no patience for research. Still, I need to do it. I need time. I need the feeling that I’m not in a hurry, that there’s no rush, that I have all the time in my life. That I can use up hours for research and then write another day.

I have a dream I cannot realize while working all days and taking care of kids and dogs in the evening, being with my husband. I love my family. They are my inspiration, my meaning for living.They keep my feet on the ground and my emotions roiling and my self strongly attached to *life*.

I have a dream of having a little house by the seaside, with a little veranda overlooking the sea. I would sit there on the veranda, with my research books, with my laptop. I would read, I would write. I would gaze at the sea for inspiration. At times it would be stormy, at other times still and glistening in the bright sun.

I have a dream and I want to try my wings. I wish I could. I hope I live to see the day when I can. I hope I live to be able to fulfill my dream. To dream is good, right?

Hyvät, pahat ja muuten vaan v*tuttavat

Marilka

Se menee niin, eikös, että kun mies lähtee työmatkalle, vaimo sairastuu? Tai ehkä niin päin, että kun vaimo sairastuu, mies on työmatkalla. Perheessä on kiertänyt flunssa, olen neljäs ketjussa, enää esikoinen on sairastumatta. Ei mikään mahtiflunssa, mutta tällainen pää tukossa kurkku kipeenä/karheena muutaman päivän. Kaksi päivää koulusta/töistä poissa ja sitten taas arkeen. Tänään on veto veks ja päässä humisee. Kevyesti olen koittanut töitä tehdä, mutta silmien takana polttaa. Pakko ottaa kohta päikkärit, vaikka kello on vasta kymmenen.

Eniten tässä sairastamisessa harmittaa se, että olen vasta tässä ihan vastikään päässyt taas liikunnan makuun. Viime talvi ja kevät meni sellaisessa energiattomassa sumussa, jatkuvan uupumuksen ja masennuksen tilassa. Ahdistuhäiriöistäni päätellen siinä oli ihan aitoa masennustakin mukana, mutta näin jälkikäteen ajatellen masennuslääkkeet eivät ehkä olisi olleet minulle se oikea juttu, vaan kilpirauhasen vajaatoimintaa olisi pitänyt alkaa lääkitä jo talvella. Masennuslääke nosti kyllä mielialaa, muttei energiatasoa.

Nyt sen sijaan masennuslääkettä puretaan pois, kilpirauhaslääkitys alkaa olla tasonsa löytänyt. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Jaksan ja ennen kaikkea haluan jälleen tehdä koirien kanssa pitkiäkin lenkkejä. Koiratkin voivat nyt paremmin. En enää lykkää kotitöitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan, että niiden tekemättömyyden aiheuttama potutus ylittää jonkin haamurajan. Voin taas hyvin, tekee mieli liikkua. Ja sitten iskee flunssa ja taas meni veteläksi. Blaah.

Oman sysäyksensä tuohon liikkumiseen antoi myös firman askelskaba ja Fitbit. En minä viikon 103 000 askeleella ihan palkintosijoille yltänyt, mutta tajusin, miten vähän liikun oikeasti, vaikka pienessä mielessäni toisin olen luullut. Skaban aikana aloin lähteä enemmän liikkeelle ja tuntea taas sitä liikunnan iloa – samaan aikaan kun sitä Thyroxin-annostani nostettiin pykälän verran. Fantastinen fiilis! Jaksaa ja liikkua taas! Pilateksenkin aloitin – voi olla että tänään joudun sen jättämään väliin :/

Maanantaina täällä satoi kaatamalla, noin niinkun siirtyäkseni niihin muihin pahoihin ja muuten vaan v*tuttaviin. Mies tuli duunista, meni autotalliin viemään juuri ostamaansa kompuraa ja soitti minulle (makkariin). “Why is the garage flooding??!?” “How should I know? We had a thunderstorm and real heavy rain a while ago here, I guess that would do it…” Autotallissa oli iso lammikko, muttei suinkaan oven edessä, kuten olisin kuvitellut, vaan siellä perällä, seinän vieressä. Serverihuoneen lattia oli niinikään kostea. Riittämätön salaojitus?

Imuroitiin vesi lattialta – onneksi tuli talvella hankittua se wet-dry vac. Vesi-hazardin tultua hoidetuksi siirryin keittiöön laittamaan perheelle ruokaa. Ruuan muhiessa uunissa avasin läppärini ja tein jotain, kun nettiyhteys katkesi. Hetken perästä mies seisoi eteisessä kiroilemassa. Päätaulun sulake oli kosahtanut, kun hän oli putsannut sen imurin suodatinta sillä uudella kompuralla. Tai siis jollain siihen liitetyllä laitteella. Rintamamiestalo ja sen sähköt… Liikaa kuormaa ja vanha sulake poksahti ennen välissä ollutta uutta automaattisulaketta.

Jeespoks ja sitten leikin taas Unix-adminia, mutta vain osa ongelmista korjaantui. Meidän omat palvelut toimivat, hitaanlaisesti mutta kuitenkin, mutta nettiyhteys ei palannut. Teinit nurisivat, mutta minkäs teit. Routteri ei käynnistynyt. Vika ei onneksi ollut palvelimessa vaan virtapiuhassa, tai siis siinä muuntajamötikässä tai jotain. Mies eilen vaihtoi sen ja palvelin pyörii taas.

Eilen sen sijaan päätin käydä varaamassa ajan tatuoinnille, tai parille. Duck’s Tattoossa Itiksessä, missä kaksi kolmesta edellisestäkin on tehty. Ensin en meinannut koko paikkaa löytää, sen muutettua uudistetun Stockan jaloista. Sitten se ylimielinen pojankloppi siellä ryhtyi hankalaksi. “En laita tuota korvanipukkaan, sulla ei ole ennestään näkyviä tatuointeja.” “Öö, milläs se ensimmäinen sellainen saadaan sitten?” Käytiin tiukka kekustelu ja lopulta suostui siihen, että tikataan se korvan alle/taakse sitten, kun ilmotin sille, että mulla on kuuro vasen korva. Tahdon siihen tuon pienen mute-merkin.

Sitten käytiin tiukka keskustelu siitä, haluanko nyt ihan oikeasti pohkeensyrjään sen simplistisen feeniks-linnun “joka näyttää samalta kuin tuo neljävuotiaan kissapiirustus, joka mulla on seinällä”. Ja kaivoi netistä kyyhkysiä. “Se on feeniks, ei kyyhkynen.” Silmien pyöritys ja uusi haku. “Ei, en tahdo noita krumeluureja, tällainen yksinkertainen. Katso, samaa tyyliä kuin nämä muutkin.” “Ei noilla ole mitään tekemistä tän kanssa.” V*ttu menenkö jonnekin muualle vai teetkö? “Hei, mä olen nelkyt, mä tiedän jo mitä mä haluan.” Päästiin lopulta jonkinasteiseen yhteiymmärykseen (koska olin liian laiska etsimään toista tatuointimestaa tähän hätään, mutta sori hei, seuraavan tatskan teetän muualla) ja tatuoinnit tehdään 21.9.

No mutta. Tänään on esikoisen synttärit, tyttö täyttää jo 15! Illalla on kakkua ja pientä juhlintaa – esikoinen, tosikoinen, minä ja isäni ja ehkäpä pari tyttären kaveriakin. Josko tää kevyt ketutus tästä siihen mennessä väistyy. Ne päikkärit oikeesti tekisi varmaan terää!

Vieraskynä – Koulutie johdatti ammatinvalintaan

Marilka

1.1.1939

”Kello on yksi yöllä. On alkanut uusi vuosi. Olin Päävartion luona katsomassa juhlintaa. Tervapadat paloivat linnan luona, linna oli kauniisti valaistu ja raketteja ammuttiin. Oli aika lämmintä, hiukan lunta sateli. Toivottavasti tämä vuosi menee ainakin yhtä hyvin kuin viime vuosi! Hyvää Uutta Vuotta! Kenelle? Niin kenelle? Tietysti koko Suomen kansalle.”

Tämä on lainaus silloisen parhaan ystävättäreni Sirkan päiväkirjasta.

Emme me nuoret, onnelliset tytöt voineet aavistaa, että pian monet toiveemme murskautuisivat, että nuoruutemme päättyisi liian aikaisin ja joutuisimme eroamaan kaikesta: rakkaasta kotiseudusta, ystävistä ja tavallaan elämäntavoistammekin.

Olimme 13-vuotiaita ja kävimme Viipurin Vanhaa Yhteiskoulua. Koulu alkoi aamuisin kello 8 ja tapasimme parikymmentä minuuttia aikaisemmin Linnankadun ja Raatihuoneen torin kulmassa. Sirkka juoksi Domuksesta Linnankatua alas ja minä Torkkelinkatu 6:sta puiston läpi. Yhdessä lähdimme sitten tallustelemaan tuon juhlavan torin poikki. Minä nautin tästä ympäristöstä. Torin ympärillä olevat rakennukset olivat mielestäni kauniit. Oikean sivun täytti komea Seurahuoneen ja Raatihuoneen yhdistelmärakennus upeine, korkeine ikkunoineen. Vasemmalla oli kreikkalaiskatolinen kirkko, ”Kristuksen kirkastuksen kirkko”. Siinä oli oven päällä ikoni, jossa Kristuksella oli kädessään avoin kirja. Katsoin sitä joka aamu ja minusta tuntui, että sain Kristuksen siunauksen koulupäivilleni.

Tämän jälkeen silmien eteen tuli upea, jo Katariina Suuren aikana rakennettu palatsi, joka nyt toimi Hovioikeuden talona. Sen yläpuolella li tosi lystikäs metallinen katos, jota olisin tahtonut koskettaa, mutta en ylettynyt. Kun kääntyi kulmasta Hovioikeudenkadulle, niin eteen tuli mielestäni Viipurin kaunein näkymä, Taidehalli! Se ikään kuin kasvoi korkeuksiin vanhoilta nurmipäällysteisiltä bastioneilta. Olin nähnyt kuvia kreikkalaisista temppeleistä ja Ateenan Akropoliista ja minusta tämä oli Viipurin Akropolis… Tällä kohtaa meitä vastaan useimmiten tuli kaksi lyseoon menevää poikaa. He hymyilivät meille ja me hymyilimme heille ja sitten voi jo juosta Luostarinkatua alas kouluun. Päivä oli taas alkanut hyvissä merkeissä!

Me olimme nyt siinä iässä (ainakin omasta mielestämme) että kuuluimme Viipurin oppikoululaisten oikeastaan aika tiiviiseen, yhteneväiseen joukkoon. Talvella luisteltiin Salakkalahden jäällä, minkä jälkeen piti kulkea luistimet kainalossa pitkin Torkkelia. Tuo edestakaisin noin 300 metrin mittainen kadunpätkä kuljettiin kyllä sitten moneen kertaan. Keväällä ja syksyllä käytiin ennen Torkkelille menoa joskus Pursiaisen kahvilassa nauttimassa pieni lasi mehua, tai tehtiin kävelylenkkejä vanhaan kaupunkiin. Elämä hymyili.

Sitten tuli syksy 1939. Koulut alkoivat 1. päivänä syyskuuta. Samana päivänä alkoi sota Saksan hyökättyä Puolaan. Vanhemmat olivat kauhuissaan, mutta meidän lapsien mielestä sota oli niin kaukana, ettei se meitä mitenkään liikuttanut. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin tajuta tilanteen vakavuuden. Tunnelma Viipurissa muuttui, sotilasajoneuvoja liikkui kadulla, miehet matkasivat Kannakselle ylimääräisiin harjoituksiin ja lopulta koulunkäyntikin loppui.

Äiti kävi joka päivä Sotilaskodin bussilla Kannaksella kanttiineja pystyttämässä. Anomalla ja kovan itkun säestyksellä minä sain luvan tulla joskus hänen mukaansa, vaikka olinkin ihan alaikäinen. Omasta mielestäni olin melkein aikuinen, olinhan jo täyttänyt 14 vuotta. Oli jännittävää päästä näkemään tällaista toimintaa. Sain itsekin myydä sotilaille pikkupullia. Viipurissa alkoi jossain vaiheessa osittainen pimennys, mutta kyllä meidän Torkkelilla silti oli käytävä. Mukaan otettiin pienet taskulamput, sillä pitihän nähdä, koska ”ihastus” tuli vastaan. Pojat olivat useimmiten suojeluskuntapuvussa ja olivat hyvin aikuistuneen näköisiä.

Meidät nuoret valtasi jotenkin omituinen tunnelma. Tuntui, että meidän pitäisi saada äkkiä kokea jotakin, saada joku toive toteutetuksi, tutustua johonkin sellaiseen henkilöön, jota oli kauan katsellut…! Nuoruus oli avannut meille ovensa, mutta suljettaisiinko se meiltä nyt liian aikaisin. Nyt jälkeenpäin ajatellen, minusta tuntuu, että sydämissämme asui tiedostamaton pelon ja hädän tunne. Jatkuisiko elämämme enää pitkään?

Yllättäen tuli rauhoittava tieto: neuvottelut eivät enää jatku ja koulut alkavat jälleen maanantain 27. marraskuuta.  Lukioluokat alkoivat jo viikkoa aikaisemmin, ja eikös vain Klassillisen lyseon toverikunta järjestänyt juhlat heti 25. päivänä. Lyseon juhlasali oli tuona iltana aivan täynnä. En muista koskaan missään koulujuhlassa olleen niin paljon väkeä. Viipurin koulunuoriso juhli sydämensä halusta.

Kun tiistaina 28 pv kuljimme aamulla kouluun, niin Suomalaisen lyseon kohdalla Linnankadulla seisoi monta kuorma-autoa, joihin lastattiin nuoria sotilaita kadun toisella puolella sijaitsevasta kasarmista. Minä luin ääneen ystävättärelleni läksyämme, jolloin sotilaitten joukosta kuului ääni ”Mitä tyttö lukee?” Vastattuani heille, kuulin sanat ”Lukekaa se meille, voi kulua pitkä aika, ennen kuin kuulemme jälleen nuoren tytön ääntä”. Monesti on tullut mieleeni, että monikohan noista pojista enää koskaan kuuli nuoren tytön ääntä.

Lopulta koitti tuo Viipurin pamauksen päivä, marraskuun 30! Olin edellisenä iltana ollut kuoroharjoituksissa harjoittelemassa Hoosiannaa, joka meidän piti mennä seuraavana sunnuntaina laulamaan sotilassairaalaan. Harjoituksista kuljin kotiin halki pimeän Viipurin. Lunta ei maassa juurikaan ollut, kadut kiilsivät märkinä, Hoosiannan sävelet soivat mielessäni.

Aamulla sitten piti mennä kouluun kello kahdeksaksi. Ensimmäisellä välitunnilla lähdimme Sirkan kanssa juoksemaan Koulukentän poikki Edenin paperikauppaan ostamaan kirjoitusvihkoa kotiin unohtamani tilalle. Kun palatessamme olimme keskellä kenttää Klassillisen lyseon kohdalla, hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Sirkan päiväkirjassa lukee ”Aija aikoi lähteä juoksemaan, mutta minä sanoin, että älä juokse, klassikot nauraa”. Saman tien alkoi kuulua kova lentokoneiden ääni ja itäisellä taivaalla näkyi jo yksi konekin matalalla lentäen. Silloin kyllä juoksimme kiireesti koulun kellariin, johon kaikki muut olivat jo ahtautuneet.

Seuraavana yönä isä, kovaäänisistä vastalauseistani huolimatta, pakotti äidin ja minut autoonsa ja vei meidät Mikkeliin. Niin alkoi evakkomatkani, jolla luultavasti vieläkin olen. Olenhan viipurilainen elämäni loppuun asti. Viipurin kauneus johdatti minut rakennustaiteen maailmaan ja sitä kautta arkkitehtuuriopintoihin. Viipurin optimistinen, välitön, ihmisläheinen ilmapiiri antoi hyvän lähtökohdan uusiin, erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin suhtautumiselle. Olen kiitollinen, että sain syntyä ja elää varhaisnuoruuteni Viipurissa.

Aija Korhonen (os. Vuoma)
Arkkitehti
Helsinki

***

Aija oli isoäitini, iloinen viipurinmummoni, joka opetti minulle maailmasta niin paljon. 18.8.2015 hän nukkui pois luotamme, 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Tämän kirjoitelman hän kirjoitti vuonna 2012 Ilta-Sanomien kirjoituskilpailuun, tullen sillä toiselle sijalle. Nyt minä julkaisen tämän tässä blogissani, sillä tämän perinnön isoäitini minulle jätti. Viipurilaisen mentaliteetin, positiivisen elämänkatsomuksen, evakon perinnön.WP_20150831_001

Happiest day of my life

Marilka

Every now and then you hear someone ask: what was the happiest day of your life? People look back and think about days like “when I got married” or “when my child was born” or “when I graduated” etc. And there’s nothing wrong with that. On the contrary, looking back at the joys you’ve had in your life is usually a good thing. Remembering the good and happy times can be an important resource when life is giving you lemons. It can be the strong undercurrent that helps you make the lemonade.

I can list many of those “happiest days of my life” too. Such as the day I got married – even if the marriage evetually ended in divorce. The days when my daughters were born. The day my current husband told me he loved me. Yet, those are just the highlights. Who remembers the normal nothing-special days as happy?

In recent years, I have been through divorce, brain surgery, my mom’s death, my grandmother’s death and things that I do not want to list here. All of this finally got to me last winter – too much is just too much – when my axiety became so bad I didn’t sleep and I was just screaming at my husband without real reason. I got help, but when the axieties subsided, on came the depression, that probably had been creeping on for some time. I didn’t want to work, not even get out of bed. I didn’t feel joy, life felt like tar I needed to drag myself through. I wasn’t suicidal, but often times thought that everybody would be better off if I didn’t exist.

You know the movie It’s a Wonderful World? We used to watch it every single Christmas with my dad when I was growing up. One Christmas my sister and I hid the movie (a VHS tape) so that we couldn’t watch it. We sat on the sofa with meek faces, watching our dad look for the VHS for a long long time. I even started to feel pity towards him, but my sister pinched me to stay strong. Eventually dad figured out our ploy and I think he was quite hurt. We didn’t watch it ever again with him.

Sometimes in the depths of my depression, I thought about that movie. Just a fleeting thought, but enough to bring me back to reality. Not that I thought that my little actions in this life would have changed the fates of too many people, but there is my family. My husband and our three daughters. Our dogs. All of whom rely on me in some way. So I never neglected my motherly duties, I never shied away from those who love me, whom I love. I tried to be there for them, forgetting my own misery.

Today I woke up – when I finally woke up, waking up is never easy for me – feeling the luckiest person alive. Thinking to myself that this is the best time of my life, the happiest day of my life. There’s nothing special about this day. I snuggled next to my husband for a while before getting up, like I do most mornings. I had my cappucino. I took the dogs out. I started to work. I shed some tears over a video George Takei had shared in Facbook. I missed my mom and my grandma.

I still think this is the happiest day of my life. Ever since yesterday. Yesterday was the happiest day of my life since the day before that. I believe I’m pretty much over my depression. I have always believed in living in the moment. Learn from the past, remember the good times, dream about the future. But don’t dwell on either one. See the good in each day.

Happiness is not a destination, it’s a way of life. It’s little things like sunshine and a smile. It’s the big things, the family, friends, dogs, that are. It’s about focusing on the good instead of the bad. It’s about seeing that what is good in things instead of the bad. It’s about saying “I’m so glad we got our other car fixed and running in time to turn that leasing car in” instead of “oh, this is a miserable day, I need to turn my nice leasing car in”. A deeply depressed person is not able to do that, but as for the non-depressed, it’s about the attitude.

Yes, sometimes life feels too hard. But in the end, it’s just life. I prefer to look on the bright side of things. We have a saying – in Finnish like it is in English too – “Nothing so bad, as not to be good for something”. I try to find the good. And when there is none, for I cannot find anything good in e.g. my mom’s or grandma’s deaths, I try to accept them as what they are: a part of the circle of life. That understanding does not mean that I wouldn’t grieve, I do, fiercely! It gives me the ability to let go. The grief can’t suck me down.

[Edit 28.8.2015 – A day after writing this I stumbled upon this article about happiness. I can pretty much vouch for every point made in it. Happiness is mostly a choice 🙂 ]