An der schönen blauen Donau

14.11.2016 Marilka

Bored on board
Somewhere above Europe, Mon 14. November 2016, 10:00 EET

I have a book. The flight’s not even that long. But I’m bored. Too tired to read, yet too awake to nap. I’m not really even able to nap in airplanes (or trains, or buses, or…) unless Im unearthly exhausted and fall asleep despite myself.

Just had my third cup of coffee, together with a blueberry juice. My diet this morning has been rather liquidy. At home, I had a cappucino and a glass of red grapefruit juice. At the airport a cappucino and a blueberry smoothie. And now, well, you already know now. The snack cart is just about to reach me, but I think I’ll save my hunger for later and eat when I get to Vienna.

So I left the snowy Helsinki for a few days again. Last week I spent a couple days in cold but snowless Iisalmi and another couple of days in semi-snowy Heinola and then the weekend at home, trying to avoid needing to go outside or do too much inside either. I was determined to rest, but I AM the mother of a family and I HAD been away for most of the week, so really, dream on.

I did get to sleep in, though. Usually I do. Even our dogs don’t harrass me out of bed until closer to noon; they have quite efficiently adapted to our late and lazy life rhythm. Around one pm on Saturday I shook my teens awake and left the dogs in their care while I slightly reluctantly accompanied my husband to the stores. It was MY dad coming to visit on Sunday, after all.

Looking back on Saturday, I didn’t really do too much after we came back from the store, just the usual: hanging up laundry, cooking for kids, taking dogs out, warming up sauna, going to sauna, etc. Still, I was struggling to get one lousy movie watched from Netflix. Interruption after interruption even though the teens were mostly glued to the TV with Playstation Minecraft. I know, I can’t do the math here either 😀

Sunday was Father’s Day. None of our kids were with their own dads for the day. No cards, no Father’s Day gifts, just text messages or a brief phone call to wish their dads a Happy Father’s Day. I had a card a a gift for mine. One I made myself, for that matter: one of my watercolor paintings photographed and then printed on canvas. I told my husband that he’ll probably get a Father’s Day gift from his daughter again, when SHE’s 41 in turn.

The things and people you take for granted. Your parents are supposed to be there always and only after they start passing away, do you realise how precious it is to have them. My grandma was supposed to outlive me (you know, supposed to be invincible and immortal) and my mom’s life was cut quite short. The rest of my grandparents have been fertilizing graveyards for a long time already. It’s only my dad and his wife left anymore for me, of the older generation, that is.

I’m so happy my sister and I have been talking regularily lately. Many years passed when we talked only a few times a year, not out of spite or anything, just out of busy lives. Now we have a weekly Skype date and it’s great! This week I probably can’t make that date, though, what with being in Vienna and not knowing if there’s any possibility or even time for it.

An hour to go still, almost. Maybe I’ll try to read some more.

Glühwein, apfelpunsch and the beautiful city of Vienna
On the soft bed in my decadent hotel room, Mon 14. November, 2016, 18:06 CET

The flight came to an end in due time, and I scrambled out of the plane with all those people who seem to have ants in their pants when it comes to getting out of the aircraft (seriously, it would all go so much more smoothly, if everyone would just remain seated until the row in front of them has got their carry-on stuff and is getting out instead of crowding the aisle and pushing forth and whatnot) and made my way to the CAT – the City Airport Train. It took me to the center in 16 minutes exactly, exactly as promised (Helsinki, really, there’s something to learn from here!) and I spent those minutes contemplating between walking and taking the U-bahn.

I was almost heading towards the U at the central station, thinking that I’d probably rather make my detours in the city without my luggage (tiny carry-on roley-poley, but still), get to the hotel as fast as possible to leave the extra baggade behind and actually head to the conference center for this roundtable thing, when my eyes hit the prize. If there is one thing, one single thing that I indulge in on every trip I make outside of Finland, it is allowing myself an approx. 100€ purchase in Desigual. No Desigual in Finland, and I resist the online stores. There was a Desigual there, right there at the central train station, right in front of me.

Luggage or no luggage, I went inside to take a look and immediately saw way too many wonderful things. After some wandering around I selected two dresses for fitting. Right at that moment my phone rang. Call #1 from my youngest teen. There I was, talking on the phone, trying to figure out some school stuff, telling the girl to take care of the school business with her dad or step-dad while I’m away, and holding those dresses in the other hand. The clerk came along to my rescue, taking the dresses to the fitting room for me. I followed soon and tried on the dresses, thinking that they’re both way too nice.

Finally I made my decision with the help of the clerk, bought the dress and a scarf and stepped out of the store and out of the station. Somehow the Desigual had given me such a euphoria that walking seemed like the only reasonable option. I typed the hotel address in googlemaps on my phone and set to walking. I knew my hotel was pretty much in the center, a rock’s throw (couple km) from the central station, but I did not realize my walk would take me through all those nice shopping streets and Weinachtsmarkts and by beautiful churches and all that jazz.

For a while, I was lost in Vienna. Not lost lost, I mean I knew where I was and all, but I was lost in the beauty and the atmosphere and the stores 😀 Although, I visited only H&M for a shirt (how stupid of me to not have packed a long sleeve other than a hoodie) and “tuliaiset” – gifts – for my teens, and I only stopped once for some apfelpunsch at Stephanplatz (the jul-boot-mug was so cute I had to take it with me!), but I felt like the city was drawing me in and I could just lose myself there.

Finally I wound my way to my hotel, a little past noon. I hadn’t really taken so much time walking there, it just felt to me like time had stopped or something. My room was not ready yet, as I had anticipated, so I left my bag in the luggage room and set off to find my way back to Stephanplatz to take the U to the conference center from there. I thought I had my compass calibrated, but when I checked googlemaps, I was way off. A little detour it was then, but a pretty one. Anyhow, I was at the conference center sometime around 1pm. I registered, got my pass and asked about that roundtable thing but nobody knew anything about it. We looked for it for a while, until I thought to check my emails and, duh, it was canceled.

My whole day plan was kinda cancelled with that and for a while I felt lost in a different way, wondering what to do next. Sightseeing? Back to the hotel to see about my room? Walking a bit? For lack of a better plan, I started walking towards the shores of Donau. The bridge that showed in the map was not there, so I walked to the one where the U1 stops in the middle of the bridge. Donauinsel. Sun was shining sweetly and I already planned to walk all the way back to the hotel. Only three km or so. However, on the other side of Donau, my backpack started to feel a bit heavy on my shoulders and my feet started to feel a bit tired in the boots. I had already walked several kilometers with the extra weight of my backpack. So I hopped on the U again.

Back on Stephansplatz and I was hungry. It’s all kind of fancy there, design stores and modern looking restaurants and bakeries with extravagant chocolate masterpieces on display. I wanted a nice small restaurant, not expensive, no white tablecloths, no pretense and preferably a meal that would keep me happy until tomorrow, or at least late evening. I walked in circles, scanning the shops and restaurants and cafés and finally settled on a simple enough looking place that offered simple Austrian cuisine. I had some schweinkoteletts with fries and a coke (water was expensive there, and I have this principal about how much I’m willing to pay for water) and left happy.

Stopped by the Starbuck’s for a Grande Cappucino (ah, the warm feeling of safety in an international chain when it comes to coffee), visited a couple stores for a little bit of something for the kids and myself too before heading back towards my hotel again. On the way, though, I got lured to another Weinachtsmarkt for some glühwein, and then there was the call #2 from youngest teen.

When I finally made it to the hotel, I was handed my room key along with a “the wifi and minibar are free of charge for the superior room” and the bellhop brought my luggage all the way to the room for me and asked if there was anything else he could do for me before he left me in my room. I had barely settled when the phone rang, the room phone, and in my confusion I lifted the receiver to my deaf ear and wondered for a split second why the sound was so muffled. Switching ears, I heard the lady from reception asking me if everything was good and whether I was lacking anything. Slightly bewildered, I told her everything was just dandy. And it was, still is!

Here I am, feeling like a princess, or something. I mean, it’s not out of this world luxury or anything, but way finer than the Sokos hotel in Iisalmi, let alone that Seurahuone dump I stayed in the first time there. Here I am, exhausted but thrilled to be here, missing my family, but feeling as good about this kind of a trip as one can possibly be. I’m just so happy I’m not staying in any of those colossal hotels closer to the conference center. This here, perfect!

P.S. To my husband, who is probably worried: no, I have not spent hundreds of euros here. Just some very moderate shopping. And Desigual.

Omenoita, lehtiä ja lentolaukku

6.11.2016 Marilka

Viime viikonloppuna oli vielä liki kymmenen astetta lämmintä. Sää oli harmaa, yöllä oli satanut (kumpanakin yönä, mitä siihen tulee) ja maa oli märkä. Teineille oli annettu ukaasi: ei suunnitelmia viikonlopulle, sillä piha oli hoidettava talvikuntoon. Puolilta päivin lauantaina siis keräsin enemmän tai vähemmän vastahakoisen nuorisojoukkomme pihalle ja suoritin käskynjaon: ensin keräätte pihalta omenat, sitten tartutte haravanvarsiin. Itse jäin haravoimaan takapihaa miehen hoitaessa kauppoja ja ruuanlaittoa, sillä isäni vaimoineen oli tulossa meille syömään iltapäivällä.

Kuukausi-pari takaperin meillä oli suuria suunnitelmia omenoidemme varalle. Mies oli ostanut vanhan omenamurskaimen/pusertimen ja kunnostanut sen tosikoisen avustuksella ja puristanut ensimmäiset pari litraa mehua keräämistäni omenoista illan pimetessä. Seuraavana iltana yritimme jatkaa hommaa kovin odotuksin; olin pessyt kymmenkunta litran muovipulloa mehua varten ja tehnyt niille tilaa pakastimeen. Saimme pari litraa mehua puristettua, kun laitteesta rikkoutui pultti. Mies sitä tutki siinä iltasella ja löysi sopivan osan suorastaan kotoa, mutta oli jo liian myöhä. Ja sitten sää muuttui radikaalisti sateisemmaksi ja koko mehunteko loppui siihen.

Viime viikonloppuna ei siis enää mitään mehuja edes yritetty omenoista tehdä, vaan nuoret keräsivät kuution omenaa maasta ja dumppasivat ne tuonne kompostiin. Hyviä omenoita, tai siis ne olivat hyviä ennen kuin syksy ehti näin pitkälle ja ne alkoivat kaikki olla jo vähän tai vähän enemmän mätääntymisen puolella. Molemmat omenapuumme tuottavat todella herkullisia isoja omenoita. Napsin niitä suoraan puusta silloin sun tällöin. Tuoretta omenaa riittää elokuun lopulta pitkälle lokakuuhun, sillä puut kypsyttävät omenansa vähän eri tahdissa.

Ylellä kirjoitettiin jokin tovi sitten, että haravoinnin voisi unohtaa ja lehdet silputa ruohonleikkurilla nurmikon ravinnoksi. Yritin kaupata ajatusta miehelle, joka kuitenkin torppasi sen saman tien ja ilmoitti, että not gonna happen, koska kaikki on niin märkää. Aika raskasta puuhaa olisi sekin kyllä ollut ja onhan tuota lääniä leikattavaksikin, jos kohta haravoiminenkin ottaa voimille ja aiheuttaa hiertymiä.

Lauantaina tehtiin hommia reilut pari tuntia. Paljon ei enää sunnuntaille jäänyt, tai siltä lauantaina näytti. Pari tuntia siinä silti sunnuntainakin vierähti, haravoidessa loppuja (ja osaa pihasta uudestaan yön tuulien lennätettyä lehtiä sinnekin, mistä kerran oli jo haravoitu). Pihapöydät ja -tuolit sun muu kesäroina laitettiin varastoon tai paketoitiin pressun alle talon viereen. Grillit pakattiin pois. Vaihdettiin autoon talvirenkaat, mikä tuntui jälleen hieman absurdilta, kun ei lumesta vielä ollut jälkeäkään.

Tieto kuitenkin oli ja maanantaina jo ilma viileni huomattavasti. Keskiviikkona pöllytti lunta tupaan ja talvirenkaat olivat enemmän kuin tarpeen. Luin uutisista, kuinka ihmiset jonottivat renkaanvaihtoon useita tunteja. Talvi pääsi yllättämään, taas. Ei meitä, tosin, vaikka viime tippaan homma jäikin. Monesti tuossa viikolla taputeltiin itseämme selkään siitä, että saatiin kuin saatiinkin piha pakettiin ja talvirenkaat autoon ennen lumen tuloa. Talvi on aikaisessa, me oltiin vähän myöhässä, mutta ei se mitään.

Tänäänkin tupruttelee lunta ja alkuviikoksi on luvattu suorastaan myräkkää etelä-Suomeen. Minä suuntaan huomenna kylmempään mutta vähälumisempaan pohjois-Suomeen pariksi päiväksi. Seuraavat pari viikkoa ovatkin yhtä matalalentoa ja välillä vähän korkeampaakin, kun ensin olen alkuviikon Iisalmessa, sitten loppuviikon Heinolassa, viikonlopun hätäseen kotona ja seuraavan viikon maanantaista torstai-iltaan Wienissä. Siellä sentään ehkä on vähän lämpimämpää. Ainakin juuri nyt weather.comin mukaan yhdeksän astetta lämmintä. Ei ehkä tarvitse edes kevyttoppista vaan se keveämpi syystakki riittää.

Samalla tässä tietenkin flunssa päätti yrittää painaa päälle. Minä en kuitenkaan ihan helposti antaudu. Echinea, Coldrex, C-vitamiini, sinkki, D-vitamiini, monivitamiini ja tupla-kortisoni. Aloitin pakkaukseni lääkintäarsenaalista, johon edellisten lisäksi vielä pakkasin mukaan Montelukastia, Duactia ja Buranaa. Minuahan ei flunssa juuri nyt mihinkään kaada! Iisalmeen pitää pakata mukaan pipo ja kaulaliina.

Lentolaukku on vielä jemmassa mutta ajatukset pyörivät jo sen pakkaamisessa. Vaikka Iisalmen ja Heinolan välissä olen yhden yön himassa, pakkaan koko viikoksi, sillä tulen keskiviikkona myöhään ja lähden torstaina aikaisin. Heinolasta voisi ajaa kotiinkin yöksi, mutta jaksamiseni vuoksi jään yöksi kummitädilleni siihen Lahden ja Heinolan väliin. Lapsillekin on parempi, ettei äiti aja väsyneenä kolaria ja kuole vaan on yhden yön enemmän poissa kotoa.

Ulkona tupruttelee yhä lunta. Keittiössä mies valmistelee porsaanpaistia. Yritän vielä rauhoittaa mieleni nauttimaan rauhallisesta vapaapäivästä kodin lämmössä. Pakata ehdin huomennakin.

Sucker for the story-behind

23.10.2016 Marilka

In graphic user interface based software development there is the UX layer, the interface the user interacts with, and then there’s the functional layer with all the actual code in it. Probably somewhere there is also the data layer, that holds all the information the entirety of the software needs, the data the code intearcts with and then relays messages and actions to the user. Without the fuctional code, the user interface is just a pretty (in best cases) but dead picture. This code behind the user interface is referred to – quite logically – as the code-behind file.

This is pretty much how I view the world. Every image we see, every song we here, every person we interact with, everything we experience in daily life is just the superficial, just the user experience layer. We reeal a polished image of ourselved to other people. We receive and interact with a similar honed image of others. We watch a movie, we listen to an awesome band, we wonder about the kid who slapped another kid in school. Kids are not polished yet.

Often times, especially in the age of the Facebook, it’s quite easy to feel the sting of jealousy. Look at the perfect wedding and honeymoon photos of this person! See, how beautiful children that one has! Oh, these people are so perfect, they have it all! Just listen to this song, he is so talented and successful, his life must be a ball! Many people blame Facebook for this jealous behavior induced by perfect looking lives of other people, but even though I said “especially in the age of the Facebook”, I believe this is a very core trait in us people.

Who wouldn’t want to look good, even perfect in other peoples’ eyes? We show others what we choose to show, we tell others what we choose to tell, we share only what we choose to share. Whether it be in Facebook or in “real life” (I hate that term, by the way, because it indicates that communications in FB aren’t real), that’s the way we act. We show the nice UI, hiding the ugly looking story behind, into a story-behind file only a few people are allowed to access.

Some people are more open about their story-behind and some lock it down more tightly. Celebrities often times gain from opening up the story file to all the curious fans of the world. Some celebrities go on to fabricate a life more interesting than they really had, hiding the story-behind even deeper and actually reveal another image instead of revealing any reality behind it. Some people write their stories just for the sake of writing it, maybe hoping that reading it will some day help someone else who is going through similar things, or maybe to shine light on some otherwise hidden larger story.

The world is full of stories. Every person has one, a quilt of stories made of different story patches. Ecery place has one, woven in history by the people who lived there and passed through and stayed a while. Every object has one – maybe not the cow bell you by from a souvenir store or the brand new winter coat bought from Esprit, not the things straight out of a factory, but after they see life for a while, they get their story too. Like the cow bell. Maybe one day when I am gone, my daughter will want to keep it and tell her children that granny brought it from Seefeld. Maybe my winter coat will keep someone else warm some day like my grandma’s winter coat keeps me warm now.

I am a sucker for that story-behind. I love to hear the stories behind objects, places, people, music and books. Understanding – hearing or reading – these stories attach me to the *thing* with a special bond. Like Purnumukka. I needed to go see the place, when I heard the story of this brave woman who lived there. Later on, I read her book and felt like she had become a friend. Like Foo Fighters and Dave Grohl or Chili Peppers and Anthony Kiedis. After reading the stories behind, the music caught up a whole new intensity and feeling for me.

Even though I think this trait is in me somewhat stronger than average, I don’t think it makes me unique in any way. Isn’t this exact trait the reason for all the biographies and making of [movies] -documentaries etc.? The very human desire to understand the story-behind of other people, of incidents, of things and places. The story behind the movie, the rock album, the band the small town, the little object you bought at the flea market. Isn’t that the very essential that makes something dear to us, knowing the story-behind?

I come from a family of story tellers. If it wasn’t for modern technology, if it wasn’t for the ability to write things in books and blogs and whatnot, my family would be passing on tradition by the camp fire of the village. My grandfather – as a teenager I loved to sit with him and listen to his stories – my grandmother, my dad, my mom, my mom’s parents, me, my sister, my kids. Story tellers. Tellers of the stories behind the appearances.

Maanantaita maanantain perään

18.10.20161.11.2018 Marilka

Tänään en tykkää elämästäni. Olisi pitänyt vaan jäädä peiton alle nukkumaan.

Eilen oli maanantai, sellainen perusmaanantai, sillä olin himassa, kuten joka maanantai, jos vaan voin. Yritän välttää näitä tämän päivän kaltaisia pseudomaanantaita tapahtumasta. Eilen kaikenlaiset asiat putoilivat käsistäni, sotkin keittiössä normaaliakin enemmän ja koirat halusivat ulos juuri kun työkaveri pingasi Skypessä. Kuten aina. Se on ihan vakio viikonpäivästä riippumatta. Niinpäin oikeastaan, että juuri kun koirat alkavat pyytää ulos, päättää joku kysyä minulta jotain Skypessä, vaikkei koko päivänä muuten mitään Skype-liikennettä olisikaan.

Tänä aamuna uskoin olevani tulossa toimistolle palaveriin klo 9. Yöunet jäivät hyvin vähiksi, sillä vasta puolen yön aikaan nukahdin ja heräsin ehkä puoli neljän maissa, ja nukahdin takaisin sitten puoli seitsemän jälkeen. Seitsemältä soi kello, ja on kai turha edes sanoa, miltä minusta siinä vaiheessa tuntui. Vastahakoisesti nousin ylös kahtakymmentä yli, tein cappucinot ja pukeuduin, sellaisiin asiakas-vaatteisiin. Yritin meikata, mutta aamu-dilemmani varhaisina aamuina on, että jotta näyttäisin ei-niin-zombielta, tarvitsisin kauniit meikit naamaan, mutta jotta saisin meikattua nätisti eikä suttuisesti, tarvitsisin pari tuntia lisää unta aamuun.

Lähdettiin miehen kanssa liikkeelle kahdeksan aikaan, liikenne soljui sulavasti, kiitos syysloman. Kävelin miehen firman hallilta Kurviin, hain Picnicistä latten ja sämpylän mukaani ja kävelin sporapysäkille odottamaan kuutosta. Olin pyytänyt juustosämpylän ja nainen tiskin takana vielä vahvisti: “Vain juusto?” ja minä: “Kyllä.” Kuinka ollakaan, kun avasin sämpylän kääreestään, oli se juusto-kinkku. Ratikan tuloon oli 3 minuuttia, ja kuvittelin että minulla on jo vähän hoppu toimistolle, joten tuumasin vaan, että onneksi en ole vege ja haukkasin sämpylää.

Ratikassa istuessani kello kävi varttia vaille yhdeksää, eikä kokousmuistutusta kuulunut. Tarkistin kännykän “tänään”-näkymän ja se näytti vain lasten harrastuksia. Avasin kalenterin ja tuijotin hetken tyhjää tiistaita, pyyhkäisin esiin huomisen ja löysin kokouksen. Siinä vaiheessa olisi voinut mennä kahvit väärään kurkkuun, mutta läikkyivätkin syliin silkasta harmista. Olin siis aivan turhaan liikkeellä niin pahuksen aikaisin, eikä siinä kaikki. Huomenna sama rumba, kun on oikeasti palaveri yhdeksältä.

Aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinapakettiani, huonolla menestyksellä. Jotain kova ja kulmikasta osui käteeni ja vedin ulos liki täyden tupakka-askin, jonka luulin kadottaneeni Seefeldin matkalla! Olin aivan varmasti kaivanut laukkuni ja tyhjentänyt sen kotona ja whatnot ja olin aivan varma, ettei se ollut siellä. Sieltä pohjalta se nyt kuitenkin käsiini osui. Viikkoihin en tosin ole polttanut, en sitten viimeisimmän flunssan ja hyvä niin. Ei tee mieli ja hyvä niin.

Löysin sentään nenäliinatkin ratikan kolistellessa Kaisaniemeen. Kiivetessäni portaita toimistolle soitin miehelle ja vuodatin koko kurjan aamukurimukseni ja ehdotukseni siitä, miten päiväni tästä saataisiin nousuun: kävelen puolen päivän tietämillä miehen duunipaikalle, mennään yhdessä lounaalle ja sitten minä hyppään bussiin ja siirryn takaisin kotitoimistolle. Sitä odotellessa istun tässä tyhjässä toimistossa keskenäni ja koitan pysyä positiivisena. Korjaus, koitan olla vähemmän negatiivinen. Tehdä töitä ja olla hakkaamatta päätä pöytään.

Hahtuvavuorten valloitus

10.10.2016 Marilka

Yksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.

Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa 😉

Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.

Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy 😉 Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.

Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.

Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]