Lapsilla on ollut kesäloma jo muutaman viikon ajan. Minulla on vielä pari viikkoa lomaan. Tosikoisella on päivärytmi tyyliin ai mikä rytmi? Minusta vähän tuntuu, että teini nukkuu millon sattuu minkä pituisia pätkiä sattuu ja on hereillä sen verran että syö ja katsoo Netflixiä millon sattuu ja vie koiria ulos kun on pakko.

Esikoisen kesäloma ei ole ollut ihan niin rytmitönsä, kiitos kaiketi teatteriproduktionsa. Ekan lomaviikon ajan heillä oli harjoitus”leiri”, joka päivä alkaen ysiltä. Sen jälkeen on ollut esityksiä iltapäivisin/iltaisin, mikä on tarkoittanut, että liikkeelle on pitänyt lähteä suhteellisen järkevään aikaan. Tänäänkin poika oli ulkona ovesta ennen kuin minä edes avasin silmiäni. Joskus vähän enne puolta päivää 😉

Tuo teatteriryhmä, Gran Bianca, on joukko lukiolaisia, jotka ovat ihan itse käsikirjoittaneet, ohjanneet ja tuottaneet esityksen. Tietenkin siis myös ihan itse siinä näyttelevät. Näytelmä on nimeltään Sydän on kehon pääkaupunki ja on matka näytelmän päähenkilön tunnemailmaan. Lapsuuden traumoihin ja sieltä saakka mukana henganneisiin tunteisiin, pelkoon, ahdistukseen, yksinäisyyteen ja toivoon.

Noita esityksiä ryhmällä on ollut nyt vähän siellä ja täällä Helsingin kesässä. Me – minä, mies, tosikoinen ja isäni – oltiin tietenkin ensi-illassa, 11.6. Lapinlahden Lähteessä. Oli mielenkiintoista mennä sinne näin monen vuoden jälkeen, mutta tavallaan näytelmä oli aivan omiaan esitettäväksi entisen mielisairaalan auditoriossa, missä minäkin monen monta tuntia vietin luentoja kuunnellen, kun aikoinaan liki 20 vuotta sitten opiskelin psyktiatrian appron.

Näytelmä oli koskettava, hieno. Isäni tuumasi väliajalla, että vähän liian moderni hänelle – minkä sanomattakin tiesin kyllä, mutta olin iloinen, että hän oli siellä. Minä en pystynyt pidättämään kyyneleitä, kun itsellekin tutut tunteet mellastivat lavalla ja ihmisyyden rujo puoli esittäytyi.  Nuoret olivat luodanneet syvälle ja onnistuneet luomaan esityksen, joka kosketti kaikkea oleellista. Olen ylpeä pojastani, siitä että hän on osa jotain niin hienoa.

Viikko sitten perjantaista lauantaihin oltiin firman reissulla Tallinnassa. Syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Syötiin päivällistä Olde Hansassa ja jonkinlaisen baarikierroksen päätteeksi osa meistä päätyi Virun yökerhoon, luonnollisesti, ja osa jonnekin muualle. Lauantaina porukka lähti vähän eri laivoilla, osa aamulla, osa päivällä ja muutama meistä vasta illalla. Shoppailin vähäsen, jahka olin ensin istunut hyvän tovin torin laidalla tusinan työkavereita kanssa.

Tallinnasta puuttuu yhä kunnollinen Desigual, ihan niinkuin Helsingistäkin. Stradivarius on hyvä kauppa, Rotermannin laitamilla. Lempikauppani Bershka oli remontissa. Löysin montakin kivaa vaatekappaletta Stradivariuksesta, mutta lopulta mukaan lähti vain pari. New Yorkerista löytyi tuliaset teineille lopulta Kaubamajan Desigual-osastolta yksi toppi. Desigualin sivuilla listataan Demin Dream Tallinnan Desigualiksi, mutta siellä oli vain muutama hassu vaate tarjolla.

Maanantaina, hädin tuskin Tallinnan reissusta selvittyäni, oli vuorossa Rock the Beach. Stradivariuksesta ostamani tosi rock toppi pääsi heti käyttöön, mutta shortsi-kriisi uhkasi. Leikkasin lopulta miehen vanhat Levi’s 501:set shortseiksi ja olin outfittiini tyytyväinen. Lähdin sukissa ja Vanseissa, mutta viime hetkellä nakkasin reppuun mukaan sandaalit.

Hietsussa oli kolmen aikaan vielä väljää. Vant soitteli settiään piskuiselle yleisölle. Etsittiin ensitöiksemme Poppamiehen burgerikärry ja syötiin pekoniburgerit ennen kuin haettiin juotavaa. Aurinko porotteli liki kirkkaalta taivaalta, mutta pieni tuulenvire piti huolen siitä, ettei tullut liian kuuma. Otin hiekalla kengät ja sukat pois. Paljain jaloin oli rantahiekassa mukavampi kävellä ja tanssahdella puoli viideltä aloittaneen Apulannan tahtiin.

Apulantaa seurasi The Kills, joka ei ollut hullumpi, ja Biffy Clyro, joka oli hullumpi – tai siis ei kovinkaan hyvä. Käytiin siinä vielä haukkaamassa syötävää ja juotavaa ja kävinpä katselemassa fanipaitojakin. Foo Fightersin tarjolla olleet teepaidat ei oikein olleet kivoja, mutta se huppari! Se oli pakko ostaa. Uusi huppari lanteillani palasin sinne, minne olin miehen jättänyt juomiemme kanssa ja lähdettiin lavaa kohti.

Väkeä oli siinä vaiheessa jo reippaasti. PITiin ei enää ollut mitään asiaa ilman asianmukaista lippua – ei ainakaan sillä hetkellä. Yritettiin löytää jotensakin ok paikat, jostain siitä karsina-aidan läheltä. Ja sitten ne PIT-portit avattiinkin. Mies lähti luotsaamaan meitä portteja kohti ja vaikka änky oli melkoinen, päästiin kuin päästiinkin sisäpuolelle ja lopulta erinomaiseen suorastaan väljään paikkaan, mistä oli täydellinen näkyvyys lavalle.

Yhdeksän aikaan Foo Fighters aloitti settinsä ja sitä kesti melkein 2,5 tuntia. Lavalla oli välillä Mike Monroe huuliharppuineen ja välillä The Killsin solisti Allison laulamassa Grohlin kanssa syksyllä julkaistavan 9. studioalbumin biisejä. Grohl lisäili paljon maybejä spiikkeihinsä tästä tulossa olevasta albumista, mutta vain pari päivää myöhemmin se jo löytyi Wikipediastakin.

Keikka oli ihan huippu, jos minulta kysytään. Tietenkin, minä nyt lukeudun faneihin muutenkin. Eräs katkera Radiohead-fani kirjoitteli Hesarin Nyt-liitteeseen vuodatuksen siitä, miten Suomeen tulee vain makkaraperuna-rokkia, joihin Foo Fightersinkin luki. Makkaraperunoita ei muuten Hietsussa tietääkseni ollut tarjolla, vaikkakin pyttipannua taisi saada 😉

Danger Drama Tour 1975

Let there be rock – AC/DC

Toissailtana olin pitkästä aikaa teinieni kanssa leffassa. Käytiin katsomassa Wonder Woman ja vietettiin sitä ennen vähän aikaa siinä ihan kolmisin. Minä tykkäsin elokuvasta kovasti, teinit olivat vähän kriittisempiä. Kliseiset romanssit ja (useimpien) päähenkilöiden selviytyminen sodasta liki naarmuitta sai heiltä sapiskaa. Minä tykkään viihteestä hyväntuulisena ja hyvän olon jättävänä. Teinit kaipaavat realismia.

Minusta tässä omassa elämässä on realismia ihan riittämiin. Ei ollenkaan sillä, etteikö elämä olisi hyvää ja kivaa, ihan juuri nyt ja tässä ja nyt, kuten tosikoisellekin sanoin hänen ilkkuessaan alati kasvavaa ikääni. Kuitenkin, nämä keittiöremonttijutut ja teinien touhut näin äitinäkökulmasta ja whatnot pitävät jalat ihan tiiviisti maassa.

Foo Fighters lopetti keikkansa Mike Monroen kanssa AC/DC-coveriin. Let There Be Rock.

Meillä piti olla lauantaina vähän jäljellä hommaa vanhalla talolla ja sitten piti olla Vappu-breikki. Pari ansaittua lepopäivää. Kai se on sitä maailman tasapainotusta sitten, että toimihenkilöt raataa Vappuna? Ehkei sentään tänään, mutta eilen kyllä, ihan iltaan saakka.

Lauantaina heräiltiin puoli yhdeksän aikaan ja lähdettiin liikkeelle kymmeneltä hakemaan pakettiautoa Suomenojan Nesteeltä. Ajettiin enstöiksi länärin toiselle puolelle Bauhausiin ostamaan seinälaattoja ja parkettia; laatat keittiön välitilaa ja kaapitonta seinää varten ja parkettia keittiön ja tosikoisen huoneen lattioita varten. Keittiön lattia on muuten vaan ruma muovimatto, mutta tosikoisen huoneesta revittiin pois homeinen huopamatto. Joskus tulevaisuudessa ehkä korvataan myös kahden muun makuuhuoneen muovimatot parketilla. Ehkä.

Sieltä ajettiin vanhalle talolle irrottelemaan lamppuja sekä keittiöstä hella  ja liesituuletin ja tyhjentämään mancave ja muu kellarikerros loppuun, sisältäen mm. palvelinfarmimme kahta isointa palvelinta lukuunottamatta. Laittamaan ovenkarmit paikalleen sinne mistä ne oli pitänyt ottaa pois, jotta pesukone ja kuivuri mahtuivat sisään pesuhuoneeseen. #rintamamiestalo

Jossain vaiheessa talon uudet omistajat tulivat käymään, tarkastamaan jälkemme ja ottamaan avaimet, vaikkemme vielä olleet valmiit edes. Minä pakenin kaaosta vähäksi aikaa asioille, mutta vielä siellä oli tekemistä kun palasin. Siinä vaiheessa, kun mies purki vielä yhtä varastohyllykköä, jota en olisi halunnut mukaan, aloin huitoa käsilläni ilmaa ja lopulta painuin autoon istumaan vähäksi aikaa. Koko homma uhkasi laukaista paniikkikohtauksen. Etenkin kun alkoi sataa lunta.

Lopulta kaikki oli pakussa ja suljimme ovet perässämme. Kotona odotti järjestelyhommat ennen kuin voitiin edes purkaa pakukuormaa. Kello kävi puolta yhdeksää, kun pakettiauto viimein oli tyhjä ja lähdimme sitä palauttamaan. Kotimatkalla tilasin Pizza Onlinesta meille ruokaa, miehen vastusteluista huolimatta. Mies alkaa olla kyllästynyt take awayhin. Ymmärrän. Mutta mitä sitä muutakaan, kun ei ole keittiötä.

Heräsin sunnuntaiaamuna aivan liian aikaisin ajatukseen “unohdettiin sitten katsoa vesi- ja sähkömittareiden lukemat”. Yritin hätistellä uusia omistajia, mutta Vappuaatto.

Pukeuduin pitkästä aikaa viikonloppuna muihin kuin työverkkareihin, kun oltiin lähdössä viemään esikoista isälleen, minne ekaa kertaa oli tulossa tyttöystäväkin. Bussilla täältä Tammistoon menee liki tunti… “Kevätsää” oli kirpakan kolea jälleen, joten kaivoin kevytuntsini esiin (olisin sitä kaivannut monesti, mutta koittanut pärjäillä ilman) ja yritin korjata sen vetskarin. Lopulta päädyin vain ompelemaan vetoketjun kiinni, niin että takista tuli anorakki, ja lähdettiin. Autossa tsekkailin Uniqlon verkkokauppaa, mutta se toimittaa vain Jenkkeihin. Figures.

Tiputettuamme esikoinen Tammistoon, suunnattiin kulkumme Kaareen. Piti käydä apteekissa ja Prismassa – sanoinko, että mies on kyllästynyt take awayhin? Ihan ensimmäiseksi kuitenkin otin Espressohousesta isoimman mahdollisen cappucinon, extra-espressoshotilla ja miehelle mochaccinon. Sitten siinä matkalla apteekkiin, miehen mentyä edeltä Prismaan, pikakävelin läpi kaikki matkan varren vaatekaupat uuden kevytuntsin löytämisen toivossa. Väärä vuodenaika, no luck.

Prismasta sellaisen löysin. Kivemman mallinkin kuin tuo Berliinistä Uniqlolta ostamani (joka oli miesten malli, sillä siellä ei ollut naisille mustaa takkia ollenkaan!), eikä hintakaan ollut paha, näin keväällä. Etsin miehen, joka oli jo täyttänyt ostoskorin Tomahawkilla ja halsteribroilereilla. Haettiin vielä koirille kuivattuja kanafileitä ja pari tölkkiä olutta ja lonkeroa ja lähdettiin kassan kautta kotiin. Vanha rotsi meni roskikseen siinä noin kassan kohdalla.

Luulin meidän siitä suuntaavan kulkumme kotiin – vaikka olin niistä vapaapäivistä puhunut, eivät aivoni oikein siihen olleet suostuneet, vaan päässä pyöri ne muutamat jutut, mitä kotona olin jo herätessäni suunnitellut päivän aikana tekeväni. Miehellä oli kuitenkin muut suunnitelmat. Hän käänsikin auton nokan jälleen kerran kohti vanhaa kotia. Yritin jälleen hätistellä uusia omistajia, sillä meillähän ei enää ollut avaimia, mutta turhaan. Vapunvietossa kai olivat.

Ei meillä sisälle muuta asiaa olisi ollutkaan, kuin ne mittareiden luvut. Miehen agenda oli purkaa puusuoja, jonka viime kesänä rakensi, mutta joka ei ikinä päässyt käyttöön. Ei niillä lavoilla väliä, mutta se metallikama siitä. Järeät kulmaraudat ensisijaisesti. Tietenkin sitten juuri sillä hetkellä alkoi taivaalta tulla taas rakeita niskaan. Onneksi oli kunnon takki päällä. Sen urakan jälkeen käytiin vielä Lidlissä hakemassa pakastepizzoja ja muuta ruokaa.

Oltiin me kotona ennen neljää sentään. Vielä oli kuitenkin monta pientä juttua, jotka piti tehdä ennen kuin voi heittäytyä laakereilleen lepäämään. Ensimmäiseksi piti kantaa alakertaan lauantaina eteiseen jätetyt lipasto ja pieni kaappi. Sitten piti hakea autotallista pieni pöytälevy ja sille jalat ja rakentaa pöytä. Sitten piti roudata autotallista uuni-mikro-combo keittiöön sen pöytälevyn päälle. Mainitsinko, että mies on kyllästynyt take awayhin?

Puoli kuuden aikaan mies laittoi briketit startteripiippuun palamaan aloitti pitkällisen grillausoperaationsa. Kahdella grillillä, ruokaa paitsi samalle illalle, myös viikon varrelle. Kaksi halsterikanaa ja kaksi tomahawkia. Sillä välin minä järkkäilin kamoja lauantaina sisään tuotuihin laatikostoihin ja tunsin väsyneenäkin huikeaa tyytyväisyyttä siitä, että sain taas kotia pykälän verran valmiimmaksi. Laitettiin makuuhuoneeseen stereotkin kuntoon ja myöhemmin illallisen jälkeen kuunneltiin raukeina Guns ‘n’ Rosesia ennen nukahtamista.

Tänään on sekä ihmiset, että koirat saaneet Vappuherkut aamupalaksi. Tai no, teineistä en tiedä, kun eivät ole kotona – esikoinen ja tosikoinen kavereillaan, keskimmäinen äidillään kai – mutta me miehen kanssa syötiin sunny side up -kananmunat, parsaa, hollandaise-kastiketta ja muutama pieni siivu tomahawkeista cappucinojemme kanssa (vain skumppa puuttui) ja koirat saivat tomahawkien luut.

Tänään paistaa aurinko ja ulkona on lämmin. No, 12 astetta, mutta siinäkin on kymmenen enemmän kuin eilen pahimmillaan. Tänään ei tehdä töitä, vaikka mies ehdottikin, että voitaisiin rakentaa se pesukoneen ja kuivurin taso, jota jo eilen niin kaipasin. Totesin, ettei se ole NIIN tärkeä, että haluaisin sitä Vappuna rakentaa. Ensi viikonloppuna sitten. Silloin pitäisi säänkin oleman taas viidessä asteessa, joten yhtä hyvin voi tehdä juttuja sisällä.

Oma palvelin on offline yhä vaan, sillä muutto ja sen sivujuonteet on vieläkin vaiheessa. Tuntuu, että muutto muutolta kamamäärä vaan kasvaa ja muuttaminen muuttuu aina vaan painajaismaisemmaksi. Syytän tällä kertaa mancavea. Kyllähän minä mieluusti sen miehelleni suon, mutta kun tämä muuttaminen…

Meillä on myös sellainen paikallaan ollensa todella magee telkkariseinä, jossa on lattialla kuusi laatikkoa ja yläpuolella kuusi kaappia ja molemmilla sivuilla korkea kaappi; systeemiin menee oikein kivasti dvd/BlueRay-kokoelmamme, pleikkapelit, ohjaimet ja kaukosäätimet sekä tietenkin ne tv:n lisälaitteet. Seinä itsessään koostuu kahdeksasta lasilevystä, jotka asennetaan metallikehyksiin.

Viime muutossa, siis kun muutettiin sinne mistä nyt muutettiin pois, tuo tv-seinä jäi keittiön jalkoihin. Silloin ostettiin kokonainen vanha keittiö talon uudeksi keittiöksi ja se vei puolet olohuoneesta, juuri siltä to-be tv-seinältä. Nyt haluttiin tehdä toisin, saada seinä varsinaisen muuton jaloista pois, joten ihan ensimmäiseksi huhtikuun alussa pakattiin kaappien ja laatikoiden sisältö laatikoihin ja purettiin seinä ja tuotiin kaikki peräkärryllä tänne uuteen kotiin.

Kun sitä sitten täällä kasattiin, ensimmäinen lasilevy, jota olin paikalleen laittamassa, osui ihan vaan pikkuisen johonkin ja räjähti käsiini. Karkaistu lasi menee miljoonaksi pieneksi palaseksi ja ritisee ja rätisee hajottuaan. Siivottiin sirut ja mies yritti löytää lasilevyjä Ikean nettisivuilta, mutta eihän niitä enää myydä. Tori.fi:stä löytyi mies, jolla oli niitä myytävänä, Porissa.

Kiirastorstaina tuli Niemen miehet ison kuorma-auton kanssa muuttamaan isointa settiä kodistamme. Kuorma-auto tuli täyteen, vaikkei kaikki huonekalut edes olleet tulossa mukaan, eikä kaikki mukaan tulevakaan sinne mahtunut. Olen hämilläni. Oli se se isoin lasti silti ja kun laatikot ja huonekalut olivat täällä, pääsin pääsiäisen mittaan laittamaan kotia kuntoon. Sain purettua kaiken paitsi 17 laatikkoa, joiden sisältö edellyttää keittiötä.

Täälläkin nimittäin tarvittiin keittiöremppa. Isoäitini oli kyllä oikein kivan ja toimivan keittiön silloin aikoinaan suunnitellut ja puuseppä oli sen paikalleen rakentanut, siis vuonna 1958. Mies teki kaverinsa kanssa ison urakan, kun purkivat vanhat kaapit pois puukkosahan ja rälläkän avulla, minkä jälkeen kaikki ne isot kolot piti paikata ja peräseinälle levittää laastia oikein urakalla, sillä se oli aivan vino. Siinä tilassaan keittiö on yhä.

Siinä siinä vaiheessa, kun minun olisi pitänyt olla kotona pakkaamassa viikolla ennen muuttoa, ravattiin miehen kanssa Ikeassa ja Gigantissa ihmettelemässä uusia keittiönkaappeja ja jääkaappia. Lopulta silloin sunnuntaina vietettiin koko päivä siinä puuhassa, Ikean näpsä keittiösuunnittelija suunniteli kanssamme uuden keittiön ja saman tien tilattiin koko setti, joka toimitettiinkin meille heti keskiviikkona. Sen jälkeen ajettiin Giganttiin ja tilattiin uusi jääkaappi-pakastin, jossa jääpalakone; sekin toimitettiin keskiviikkona. Nyt keittiökaappilaatikot makaavat kirjastossa ja jääkaappi seisoo olohuoneessa ja on ihan käytössä.

Tässä isovanempieni entisessä kodissa on kyllä aika kiva pohja, vaikka makkarit yhtä lukuunottamatta onkin aika pieniä. Yläkerta on keittiötä lukuunottamatta yhtä isoa tilaa, jossa on olohuone ja kirjastonurkkaus (johon lisäsin yhden kirjahyllyn seinäjakajaksi) ja ruokailutila, joka on kaappiseinällä erotettu eteisestä. Ruokailutilan ikkunaseinälle rakennettiin meidän väliaikainen minikeittiö: apupöydällä on kahvikone, yksi keittolevy, leivänpaahdin ja mikro. Vain vesipiste puuttuu.

Kaikkiaan siis uusi kotimme on ihan ok ja toimiva, ottaen huomioon, että keittiö on pahasti kesken. Vanhassa kodissa on kuitenkin vielä(kin) kamaa ainakin yhden pakettiauto/peräkärry-lastin verran, vaikka tämä viime viikonloppu siellä uurastettiinkin kaikkien teinienkin voimin. Viikolla pitäisi luovuttaa avaimet, joten vähän tässä tulee kiire. Esikoinen, the vahvin meistä muista, kaiken lisäksi eilen nyrjäytti nilkkansa kantaessaan pöytäjiiriä autotalliin, missä kompastui aurinkovarjon jalkaan.

Itselläni on oikea olkapää kiukutellut jo ainakin kuukaudenpäivät, aina siitä saakka kun vanhassa kodissa käsisirkkelillä pilkottiin jämäpuuta saunapuuksi viimeisiä saunoja varten. Kerran se jo parani, mutta muutto ärsytti nivelen uudelleen. Napsin siihen särkyyn Panacodia, pari-kolme päivässä, aina siihen saakka, kun tajusin, että codeiini on syypää jumalattomiin mahakipuihini, jotka viime keskiviikkona alkoivat.

Heräsin tuolloin neljän aikaan aamuyöstä siihen, että selkääni sattui. Käännähdin hieman ja kipu siirtyi mahan puolelle ja voimistui voimistumistaan. Luulin saaneeni jonkin todella ärhäkän mahaflunssan tai ruokamyrkytyksen. Kipu ja pahoinvointi vain yltyivät, kun siinä yritin nukkua uudestaan. Jotenkin onnistuinkin nukkumaan pari sykliä, heräten niiden välillä, kunnes tuska sai minut itkemään. Silloin mies käski varata ajan Diacoriin.

Diacorissa ottivat verta ja koska veriarvot oli ok ja kipukin hälvennyt, sanoi lääkäri, että kotiin vaan lepäämään. Käski soittaa hänelle, jos kipu palaa, niin laittaa lähetteen Meilahden päivystykseen. Muutaman tunnin kuluttua taas jo kiemurtelinkin tuskasta ja hätyyttelin miehen töistä kotiin viemään minua Meikkuun. Sinne jäin laverille makaamaan ja kipu alkoi taas väistyä. Minusta laskettiin lisää verta ja minut kärrättiin mahaultraan, minkä jälkeen vain odottelin lääkäriä.

Kännykkäni piippaili jatkuvasti, kun huolestunut siskoni tsättäili kanssani mesessä ❤ Samalla hoidin liutaa muita asioita siitä päivystyslaveriltani, muun muassa koordinoin uuden lasilevyn (ja parin ekstran) saapumista meille. Siskoni ihanat porilaiset appivanhemmat olivat nimittäin lupautuneet ne meille hakemaan ja tuomaan, kun tulevat taas pk-seudulle ja sehän tapahtui tietenkin juuri kun makasin siellä päivystyksessä. Toivat levyt meille kotiin saakka, joten sitten lauantai-iltana sain tv-seinän finaaliin.

Odotus päivistyksessä tuntui ikuisuudelta. Lopulta varttia vaille puolen yön lääkäri tuli päästämään minut kotiin. Ultrassa ei kuulemma näkynyt kummempia ja veriarvot oli ok, joten ei muuta kuin kotiin. Palasin himaan ja otin olkasärkyyn Panacodin. Heräsin kolmen tunnin päästä jälleen järkyttävään tuskaan. Soitin Meikun päivystykseen, mistä käskivät Haartmaniin. Tilasin taksin ja lähdin. Haartmanissa lykkäsivät reisiini Litalgin-piikit ja käskivät odotushuoneen puolelle, missä minusta laskettiin jälleen lisää verta.

Torkuin siinä sitten kolmen taittotuolin päällä pari tuntia, kunnes lääkärillä oli verikokeiden tulokset. Ei edelleenkään mitään. Kirjoitti minulle Litalgin-suppoja (sillä pillerit on tukusta loppu) ja lähetti kotiin. Soitin miehen minua hakemaan ja siinä odotellessani alkoi viimein päässäni hahmottua tämä ilmeinen Panacod-yhteys kipuihin.

Myöhemmin päivällä Diacorin lääkäri soitti ja juteltuani hänen kanssaan, hän totesi, että mitä todennäköisimmin siitä on kyse. Codeiini nimittäin tosiaan voi aiheuttaa sappitien kramppia, minkä mies oli jo aiemmin googlannutkin. Hassua vaan, ettei yksikään lääkäri aiemmin ollut tätä arvellut. Päin vastoin, Meikun päivystyksen lääkäri sanoi, että voin hyvin ottaa Panacodia olkaani.

Nukuin tämän kaiken jälkeen pari päivää, sillä olin sen kivun jäljiltä super-uupunut. Perjantai-iltana voimat alkoivat viimein palata ja niin viikonloppuna jaksoin kantaa ja roudata ja siivota. Tämä muutto ehkä vie minulta hengen ennen kuin se on kokonaan ohi. Tai ehkä tästä selvitään. Onhan se kuitenkin jo voiton puolella.