Haukkaan aamupalaleipääni ja hörppään kahvimukista välttävää suomalaista litkua au lait. Siirrän katseeni takaisin ohi vilistäviin koivuihin ja yritän ignoroida täpötäyden junanvaunun ja vieressä istuvan ihmisen. Kaivan käsilaukusta kuulokkeet ja avaan Spotifysta Muse-soittolistani. “You are offline”, ilmoittaa Spotify. No ttu. Fine, Foo Fighters sitten; se on ladattu offlineksi.

Töitä en tässä ainakaan voi tehdä, toisen istuessa vieressäni, suora näköyhteys screeniini – en nimittäin siedä niitä näkösuojakalvoja, joten ei minulla sellaista ole edes tarjolla. Kirja on aina vaihtoehto, mutta tämä tilanne junassa houkuttaa kirjoittamaan. Every so often nostan kuitenkin katseeni ruudusta ja vilkaisen ulos ikkunasta.

Heräsin aamulla viittä vaille kuusi, viisi minuuttia ennen kelloni soittoa. Otin kännykän käteeni ja käperryin miestä vasten odottamaan herätystä ja pakkoa nousta. Viisi minuuttia oli ohi aivan liian pian. Sipaisin herätyksen pois ja puristin silmäni kiinni vielä minuutiksi, kunnes pakotin itseni heilauttamaan jalkani sängyn laidan yli. Varpaat osuivat pehmoiseen mattoon, mutta ilma makuuhuoneessa tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Raahustin hampaidenpesun kautta valmistamaan aamucappucinoja, mikä sujuikin varhaisesta aamusta huolimatta rutiinilla ja ilman katastrofeja. Eilen aamulla melkein pudotin kanelisirottimen kahvimukiini; se lensi voltin ilmassa, mutta sain kuin sainkin sen kiinni. Tänään ei olisi moisille havereille ollut aikaakaan. Maidon vaahdottuessa valmistin itselleni voileivän evääksi junaan. Kuudelta en vielä voinut kuvitellakaan syöväni mitään, mutta tiesin nälän iskevän oltuani hereillä pari tuntia tai noin.

Hipsin kahvimukien kanssa takaisin pilkkopimeään makuuhuoneeseen. Napsautin pienen pöytävalon päälle ja asetin miehen mukin yöpöydälle. “I made you a coffee”, sanoin. Ei reaktiota. Mies oli yhä syvässä unessa. Kumarruin halaamaan koiraa, joka oli yhtä syvässä unessa über-fluffyn peittoni uumenissa ennen kuin kävelin oman kahvini kanssa takaisin kylppäriin hoitamaan aamutoimiani.

Pukeuduttuani puoliksi pimeässä makuuhuoneessa käännyin miehen puoleen: “Well honey, I’m about to leave now.” Miehen silmät rävähtivät auki hänen käännähtäessään selälleen. “Smooch!” Kumarruin antamaan suukon ja sammutin valon. “Have a safe trip”, mies mumisi perääni. “Sure, if I can find my way out of this bedroom first. I can’t see shit here”, vastasin tunnustellessani tietäni kohti ovea. Minullahan on tapana törmäillä.

Löysin tieni yläkertaan, missä ensi töikseni vaihdoin sidospaketin peukalooni. Eilen nimittäin leipää voidellessani mitään ajattelematta yritin pyyhkäistä jotain voiveitsestä, joka vetäisi melkoisen vekin peukaloni tyveen, halkaisten peukalon pääverisuonen. Siitä muuten tuli sitä verta! Opinpahan, että uudet Fiskarsin voiveitset ovat vaarallisempia kuin ne muoviset, joita meillä ennen oli. *eyeroll*

Tilasin taksin Taksi Helsingin appillä ja aloin vetää kenkiä jalkaa ja takkia päälleni. Tietenkin toinen hanskani oli hukassa, jossain siellä pimeässä takkikomerossa. Otin taskulampu tuulikaapin naulasta ja etsin hetken ja löysin. Vilkaisu puhelimeen kertoi, että taksi oli sinä aikana ehtinyt jo talomme luo. Nappasin käsilaukun, repun ja kännykän, ja viime hetkellä vielä kotiavaimetkin (jotka toivon mukaan laitoin takkini taskuun enkä pudottanut taksin penkille) ja syöksyin ovesta ulos. Siellähän se taksi peruutteli pihatiellemme.

Saavuin Pasilan asemalle, hain Ärrältä seuraavan cappucinon ja kävelin kohti laituria. Siinä laskeutuessani portaita huomasin jonkin pienehkön poukkoilevan sinne tänne portaiden edessä ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Oho, ne on laittaneet maassa kulkevan kamerabotin valvomaan laituria. Aika erikoista!” Parin askeleen päästä tajusin, että puluhan se siinä tietenkin poukkoili, eikä mikään botti. What was I thinking?!

Sytytin tupakan siinä junaa odotellessani. Hetken kuluttua kuulin viereltäni äänen: “Anteeksi, mun on pakko kysyä.” Käännyin ääntä kohti ja näin jonkin verran itseäni vanhemman naisen – minulla on ongelma: en osaa enää kutsua noin kuusikymppistä vanhaksi, tai edes vanhahkoksi – joka halusi tietää, onko varmasti oikealla laiturilla. See! En ole ainoa neuroottinen tässä maailmassa!

Juttelimme hetken, kunnes juna oli saapumassa ja nainen lähti kohti laiturin toista päätä, minä toista. Nousin junaan etsimään extra-luokkaa ensimmäisestä vaunusta, kunnes lipun katsastus muistutti, että extrahan on intercityissä kakkosvaunun yläkerta, ei ykkösen. Löysin paikkani, käytäväpaikka vaunussa, jonka tiesin tulevan täyteen, sillä kun toissapäivänä ostin lippuni, oli extrassa paikkoja jäljellä enää joku viisi.

Asetuin silti ikkunapaikalle arvellen, että jos ja kun se toinen henkilö tulee junaan myöhemmin, on helpompaa, että olen siellä perällä kuin reunassa kaikkine kamoineni, asettuneena. Tikkurilasta junaan tulikin sellainen Alec Baldwiniä muistuttava mies, joka asteli penkkirivini viereen, tuijotti minua ja sanoi vain: “Seiskytseitsemän.” “Sopisiko sulle, että istut siinä [seiskytkasilla]? Istuin tänne reunaan, kun ajattelin, että on helpompi näin.” “Ei kun tuon mä varasin”, sanoi mies. Pyöräytin mielessäni silmiäni, aloitin tavaroideni keräämisen ja mumisin: “No, asiat voi tehdä helposti tai vaikeasti”, jolloin mies: “No mä voin istua tässä.”

Pyysin häntä nostamaan takkini laukkutelineelle pois tieltä ja sen hän tekikin ennen kuin lykkäsi laukkunsa penkille ja meni hakemaan kahvia.

Nostan katseeni ja tuijottelen taas koivuja. Vanajavesi katkaisee koivujen ketjun ja Hämeen linna tulee näkyviin, heijastuen komeana peilikirkkaan järven pinnasta. Näyttää olevan tyyni aamu, tuulenvirekään ei häiritse veden pintaa. Harmittelen, etten voi pysäyttää junaa enkä aikaa sen vertaa, että ehtisin ottaa linnasta kuvan. Ajatuksen myötä linna on jo kadonnut näköpiiristä.

Tampereelle on matkaa enää puolisen tuntia. Päätän lukea sen ajan Mma Ramotswea, kirjaa, jota en meinaa jaksaa lukea, sillä se on kuin lapsille kirjoitettu. Rasittavan sieluton kirja, jonka Botswanan kuvaus on mielenkiintoista, mutta puuduttavalla tavalla pinnallista. En halua jättää sitä kesken kuitenkaan. Yritän kahlata sen loppuun ennen kuin siirryn ehkä toivottavasti mielenkiintoisempiin kirjoihin, jotka minua Kindlessäni odottavat.