Joulun aikaan naapuritalojen katoilta tuli lunta alas rytisten. Meidän talon katolta oli lumet pudotettu juuri viikonloppuna, sillä omistaja pelkäsi lumikuorman vetävän kattotiilet taas mukanaan alas, kuten toissavuonna. Siinäpä kuuntelimme lumien ryskettä naapuripihoilta ja pohdimme, miten hyvä oli että oma kattomme oli puhdas.
Ja olikin hyvä, varmasti. Mutta niinpä vaan tänä aamuna herättiin siihen kun omalta katolta ryskyi jäälevyjä alas, ainakin yksi kattotiili mukanaan. Aivan talon takana olleen autoni eteen. Ikkunasta en nähnyt oliko autoni ottanut osumaa, joten painelin ulos talvikengät jalassa, untuvatakki aamutakkini päällä tarkastamaan tilannetta ja siirtämään kuin onnen kaupalla koskemattomana säilyneen autoni toisaalle.
Vuoden viimeinen päivä. Lähti aika rytinällä käyntiin. Kello tosin oli siinä vaiheessa jo yhdentoista, sillä vaikka muuten olisikin ollut työpäivä, päätän tämän vuoden flunssassa. Kurkku on sen verran kipeä, että eilen kävin jo lekurissa testauttamassa streptokokin, sillä tosikoisella oli joulun aikaan angiina. Sitä ei kuitenkaan nielustani löytynyt, ja lääkärin mukaan siis kärsin viruksesta ja kirjoitti tämän päivän siaraslomaa.
Jäi lekurista vähän sellainen maku, ettei ottanut ihan tosissaan, vaan piti minua(kin) lintsarina, joka vaan halusi ylimääräisen vapaan. Kiitos kysymästä, olisin mieluummin terve ja töissä kuin sängynpohjassa astmalääkkeiden, Duactin ja Buranan kanssa, koko pää tukossa ja tikari nielussa. No, toivottavasti tämä tästä hellittää. Huomiseksi koitetaan kaikesta huolimatta suunnitella jotain hyvää Uuden Vuoden ateriaa. Makuaistiani tämä ei sentään ole vienyt.
Viime vuonna tähän aikaan oltiin tyttöjen kanssa, kaikki viisi siis, Kiasmassa ihmettelemässä vuodenvaihteeksi järkättyä koko perheen valonäyttelyä, tai mikähän se oli. Illalla käytiin kävelyllä ja niinkin hassulla jutulla kuin “puhu kädelle” löysi mies tiensä esikoiseni siihen asti kovin tiiviin panssarin läpi.
Sen jälkeen on tapahtunut niin niin paljon! Taisin toivoa tästä vuodesta edellisvuosia seesteisempää. Ihan niin ei käynyt – elämäni ei todellakaan ole tylsää, enkä raportoi sitä kaikkea myöskään tänne 😉 Paljon on mahtunut siis tähänkin vuoteen, niin hyvässä kuin vähän vähemmänkin hyvässä. Eikä maailmakaan loppunut joulukuussa, vaikka välillä ihmiskuntaa ihmetellessä tulee mieleen, että joudettais kyllä pyyhkiytyä pois tämän maan kamaralta.
Tammikuussa vietettiin miehen kanssa vuosipäivää. Ei tosin silloin tammikuussa sitä ihmeemmin juhlistettu; säästeltiin juhlinta
helmikuun Amsterdamin reissulle.
Maaliskuussa kävin tyttöjen kanssa kolmisin mutsin tykönä Las Palmasissa.
Kesäkuussa siskoni sai vauvan, suloisen tyttösen, ja mutsi tuli sen kunniaksi Suomeen kuukaudeksi. Sinä aikana me tosin vietettiin
heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa Tinoksella, mistä hädin tuskin ehdittiin paluulennolle myrskytuulten haitatessa katamaraanien liikennöintiä.
Elokuussa myin uskollisen Civicini ja sain tilalle työsuhde-Insightin, hybridiauton, joka on vähän Civiciä pienempi mutta muuten mukava auto; pienuus haittaa lähinnä kolmen tyttären takapenkkimatkustamista.
Syyskuussa muutettiin miehen kanssa yhteiseen kotiin, ihanaan taloomme, jonka katolta juuri ryskyi lisää jäätä alas, siihen kohti missä autoni oli vielä muutama tunti sitten.
Loka-marraskuussa elettiin mielenkiintoisia vaiheita, tavallaan vähän vieläkin, mutta elämä kulkee eteenpäin päivä kerrallaan, ja olen onnellinen.
Jos jotain opin kuluneesta vuodesta niin sen, että elämässä mikään ei ole itsestäänselvää eikä kiveen kirjoitettua. Jokaisesta hetkestä pitää tehdä hyvä, sillä kukaan ei takaa, että seuraava päivä valkenee. Että rakkaat ovat olemassa huomennakin.
Clishé maybe, mutta onnea ei pidä pitää itsestäänselvyytenä eikä rakkaille ei voi sanoa liian usein, että rakastaa heitä. Ei edes silloin kun teini sanoo: “äiti, onks sun ihan pakko!?” kun annan suukon otsalle ja sanon rakastavani häntä. “On, kulta, on pakko,” vastaan hymyillen. Ja salaa teinilläkin on hyvä olla silmienpyörityksen takana.
System Failure for the Masses 