Kännykkä nakutti herätystä 6:07. Se oli tarkoin laskettu aika. Ei yhtään aikaisempi kuin on pakko, mutta antoi 8 minuuttia aikaa heräillä ennenkuin oli pakko nousta. Vaatteet päälle, cappucinoa tekemään ja syömään miehen laittamaa aamupalaa. Täytin vielä termosmukini kahvi+espresso+maito-kombolla. Väsytti aivan pahuksesti.
7:07 olin ovesta ulkona ja starttaamassa autoa. Tuulilasi ja takaikkuna olivat aavistuksen jäässä, mutta päätin puhalluksen ja lämmittimen riittävän ja kaarsin pihasta matkaan. Autossa usb-tikku luukutti vanhaa Nightwishia, mutta jo ennen kehäykköstä totesin, etten jaksa kuunnella Tarjan joiuntaa yhtään enempää, joten hyppäsin seuraavaan kansioon, joka oli loogisesti Elton John. Aakkosissa ja silleen?
Ajelin liukkaanpuoleista Turunväylää. Eteenpäin oli päästävä, muttei liian kovaa. Päädyin asettamaan vakionopeuden 103:een. Se tuntui juuri oikealta, vaikka olikin odd number. Ohitseni pyyhälsi bemareita, mersuja ja audeja; niissähän on sellainen maaginen suoja, tiedättehän? Sellainen satumainen kalleussuoja, joka takaa ettei niille voi tapahtua mitään. Siksi niillä voi ajaa kuinka kovaa vaan, liukkaallakin.
Veikkolan kohdalla vastaantulevien autojen määrä oli vähentynyt huikeasti ja kunta (liekö Veikkola vai joku muu) ilmeisesti säästökuurilla kun oli katuvalot sammuksissa, joten oli aikaa pimeää. Lohjan tienoilla saatiin vähän matkaa valoa taas, mutta siihen mennessä oli kahvi jo loppunut ja vatsa herännyt. Tauko ei ollut kuitenkaan optio, sillä aamu-unisena olin vetänyt aikataulun just eikä melkeen. Krokotiilit rokkas vaan kun paahdoin menemään.
Oli vielä pimeää kun saavuin Saloon, mutta löysin asiakkaan general vicinityn helposti, mutta sillä kadulla, jonka varresta piti löytää oikea talo, ei yhdessäkään talossa ollut katunumeroa. Työkaveri oli yrittänyt briiffata ja kaikki oli kuulostanut niin selkeältä, mutta eihän se sitten livenä ihan niinkään… Pienen ympäriajon ja yhden kyselytuokion (onko kaikki salolaiset muuten nuivia vai onnistuinko vain valitsemaan sellaisen yksilön?) jälkeen löysin etsimäni. Ihan ajoissa.
Asiakkaalla huomasin mokkulani jääneen kotiin (se on täällä jossain, ihan varpisti! juuri perjantaina sitä käytin täällä testaamiseen!), joten virittelin nettiyhteyden Lumiallani. Tai niinhän minä luulin. Se ei toiminut ihan niinkun oppikirjoissa. Pienellä vinkeellä vippaskonstilla sain yhteydet toimimaan, siitä lisää techiblogissani (vähän myöhemmin; juuri nyt iPadin akku on loppusuoralla ja sitäpaitsi väsyttää jo) siitä aiheesta kiinnostuneille.
Kurssipäivän jälkeen oli vielä valoisaa, vaikkei aurinko enää ainakaan silmiin paistanutkaan. Taisin osua Salon iltapäiväruuhkaan, kun jonossa sai ajaa motarille 😉 Puolisen tuntia kotimatkaan, ja se jo värjäsi taivaanrantaa vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Upea hehku lumesta raskaiden kuusien ja mäntyjen takana! Oli aivan pakko ottaa kännykkä esiin ja pari valokuvaa maisemasta, vaikkei kännykkäkamera ikinä kykenkään tekemään oikeutta noille väreille!
[Puolustuksekseni sanottakoon, että ajan joka tapauksessa vain yksi käsi ratissa, puhelin hoitui toisella, ja silmäni pysyivät tiessä.]
Parikymmentä minuuttia lisää kotia kohti, ja yhtäkkiä vaaleanpunainen hehku oli poissa. Ajoin tunneliin numero viisi taivaanrannan ollessa vielä pinkki, ja kun tulin tunnelista ulos 300metriä lähempänä kotia (ei minulla mikään kotiinkaipuu ollut, ei…), oli selkeän pykälän verran hämärämpää ja taivas tumma. Vähön myöhemmin Veikkolassakin oli katuvalot päällä, vaikkei silloin vielä ollut aivan aamunveroisesti pimeää edes. Joku on vissiin siellä vaan ravistanut hihasta kellonaikoja valoille.
Lopulta vajaat puolitoista tuntia ajettuani olin taas kotona ❤ One down, seven to go. Onneksi ei ihan peräkkäin kaikki seitsemän reissua, vaan kolmessa setissä. Huomenna tämän setin toinen ja viimeinen Saloon ja takaisin. Ei se paha ajo ole, suinkaan. Mutta aika tylsä. Ja ennenkaikkea niin aikainen aamu…
System Failure for the Masses 