Istuin aamulla sohvalla nauttimasssa cappucinoani. Useimmiten arkiaamuina ryystän tuon aamun ensimmäisen kahvinautintoni kiireessä, kuljettaen mukia mukanani pukemaan, meikkaamaan, harjaamaan hiuksia, vetämään kenkiäkin jo jalkaan… Mutta tänä aamuna olin noussut sen yhdeksän minuuttia normaalia aikasemmin, joten minulla oli aikaa istua sohvalla ja hörppiä kahvini kaikessa rauhassa.

Ei se usein tarvitse kuin sen yhden kiireettömän hetken. Sen hetken, jolloin arkipäiväinen asia saa uuden merkityksen, tai jokin pieni asia avaa muistojen arkun. Sen hetken, jolloin ehtii ihmetellä maailman pieniä ihmeitä ja elämän merkityksettömiäkin sivujuonteita. Tai kukapa sen määrää, mikä on merkityksetöntä, mikä ei?

Nostinpa siinä istuessani kahvimukin huulilleni, ihan niinkuin teen ihan joka aamu, ottaakseni hörpyn kahvistani. Ei sitä normaalisti edes ajattele – usein koko cappucinon makunautinto menee vähän niinkuin sivu, joskin huomaisin kyllä jos se korvattaisiin jollakin muulla, vaikkapa tavallisella maitokahvilla, joka ei vaan ole yhtä hyvää, vaikka kuinka olisi sen myyttisen MoccaMasterin keittämää.

Tänään siis ajattelin tuota yksinkertaista toimintoa. Tein havainnon: pidin kiinni mukin korvasta, mutten lusikasta, joka oli mukissa. Lusikka ei silti kopsahtanut poskipäähäni, kuten tavallisesti. Ei, koska muki oli vielä niin täynnä, ettei minun tarvinnut kallistaa sitä kovinkaan paljon saadakseni kahvia suuhuni.

Lapsena ihmettelin tätä ilmiötä. Miksi muut voivat juoda mukista pitämättä kiinni lusikasta, ilman että lusikka kopsahtaa heidän poskeensa, mutta minä en? Lusikka luisui aina poskeeni, vaikka yritin taiteilla lusikkaa sopivaan kulmaan mukissa ja keksiä loitsua, jolla lusikka pysyisi paikallaan kun kallistan mukia. Olin varma, että minä en tiennyt jotain, mitä kaikki muut tuntuivat tietävän.

Samaan mystiseen salatieteeseen törmäsin hernekeiton kanssa. Erään kerran minä ja neljä puistokaveriani olimme jonkun heistä luona lounaalla. Vanhemmillamme oli hoitorinki, kukin vuorollaan haki meidät puistosta, ruokki meidät ja palautti puistotädin huomaan odottamaan että oma vanhempi tulee hakemaan. Ruokana oli hernaria.

Se oli ajalla ennenkuin ilmoitin äidilleni, että voi vastedes lähettää hernerokkalautaseni suoraan Afrikan nälkäänäkeville lapsille sillä minä en sitä syö. Sitä paitsi, olin hyvin kasvatettu ja vieraskorea, joten söin kaverin luona rokkani joka tapauksessa.

Niin, meillä oli kaikilla lautasella samasta kattilasta ammennettua hernekeittoa, jota lusikoimme siitä sitten suuhun (siihen aikaan muuten me kaikki oltiin hyvin kasvatettuja ja vieraskoreita ja syötiin mitä tarjottiin). Kavereideni lautasille alkoi muodostua sellainen tyhjä kohta, josta ilmestyi näkyviin Mikki tai Hessu tai Aku, tai se Luto! Sitäkin ihmettelin, kun tämä Luto-lautaselta syönyt ei osannut sanoa Pluto. Mutta ei, minun lautaselleni ei ilmestynyt tyhjää kohtaa joka olisi paljastanut kuvan, sillä keitto kieltäytyi pysymästä lautasen toisella laidalla kuten muilla.

Yritin sitten tosissani manata sitä tapahtumaan vuosikaudet! Halusin saada hernekeittoni työnnettyä lusikalla lautasen toiselle laidalle kuten kaverini olivat saaneet tehtyä. Ehkä siksi lopulta hylkäsin koko keiton, kun se kerta toisensa jälkeen näytti minulle kieltä ja lällätti, kun minulla ei ollut sitä samaa salatietoa kuin muilla, loitsua jolla hernarin saa jähmettymään.

En enää ihmettele hernekeittoja, enkä niitä lusikoitakaan. Joskus ajattelin, että olisi jotenkin coolia olla niin seasoned, ettei enää ihmettele mitään. Kaiken on jo nähnyt, mikään ei ihmetytä. Ehkä sitten haudassa! On asioita joita ei kannata ihmetellä, kuten puolison pienet quirkit, sillä elämä on paljon mukavampaa, kun EI viitsi ihmetellä kaikkea minkä puoliso tekee tai ajattelee toisin kuin itse. Muutoin? Ihmettelen yhä vaikka mitä.

Ihmettelen nuorison vimmaa lähteä karkuteille kotoa. Ihmettelen MoccaMasterista vouhkaamista, kun sillä kuitenkin saa vain ihan samalaista (ja kahvin paahdosta riippuen hyvää tai pahaa) kahvia kuin muillakin keittimillä, eikä sen tippalukko edes yleensä toimi. Ihmettelen. Mutta enää en yleisesti ottaen kuvittele, että muilla olisi jotain salatiedettä, jota panttaavat minulta.

Vaikka eihän sitä koskaan tiedä… 😮

Palmusunnuntai valkeni keväisen kauniina ja aurinkoisena. Olin viikolla ostanut pussillisen pääsiäissuklaita ja toisen pieniä pääsiäismunia ihan virpojia varten. Oletin että täällä omakotitaloalueella voisi noita pikkunoitia näkyä oven takana enemmänkin. Kissanviikset! Yhteen mennessä iltapäivällä ovellamme oli käynyt vain yksi yksinäinen noitatyttö. Niinpä maljakossamme on nyt yksi yksinäinen pajunkissanoksapari ja kori on vielä suklaita täynnä.

Pajunkissat ovat aika hämmästyttäviä itsessään. Kevät on ollut kylmä, kylmin yli viiteenkymmeneen vuoteen, ja jotenkin epäilin koko kissojen pysyvän piilossa sen vuoksi, mutta eipä ne taida tarvita kuin aurinkoa, ja jo ne puhkeavat hohtamaan pajun varsille, aina juuri pääsiäiseksi, vaikka kevät olisi millainen tahansa ja vaikka pääsiäinen olisi milloin tahansa.

Nytkin Vantaanjoen varsi on pajunkissoja vääränään, kylmästä huolimatta, kuten miehen kanssa huomasimme, kun käveltiin aurinkoisessa kevätsäässä Vantaanjoelle, Haltialan tilan tuntumaan ja takaisin. Matkalla hämmästiin paria kundia jotka kuivaharjoittelivat perhokalastusta lumisella pellolla, pressuun käärittyä taloa josta pohdin mahtoikohan se olla se talo, joka paloi täälläpäin viikolla, sekä liitovarjohiihtäjää joka kurvaili ihan omia kurvejaan ladun vieressä.

Vantaanjoki oli vielä aivan jäässä ja ihmiset hiihtivät jokea pitkin. Me käveltiin joen vartta bongaillen mielenkiintoisia jäisiä muodostelmia hangessa, joka ei ole sulanut auringossa tasaisesti. Kuvailin pajunkissoja, joita tosiaan oli siellä jokirannassa runsain mitoin – tiedänpähän mistä hakea pajunkissoja lapsille ensi vuonna jos täällä mielivät virpomaan silloin – ja harmittelin sitä, että taas kävi samoin kuin niin monesti ennenkin.

Aivan liian usein käy niin että kun minä lähden liikkeelle kamerani kanssa, pilvetön kirkas taivas täyttyy pilvistä saman tien. Niin on käynyt ennenkin, niin kävi nytkin. Taivas oli kirkas aina siihen asti kun minä lähdin kuvailemaan, ja se on pilvetön jälleen. Mutta liki koko sen ajan kun me käveltiin ja minä olisin halunnut saada upeita kuvia joissa on taustalla sininen taivas eikä pliisuja pilviä, oli taivas pilvipeitteessä. Aika epäreilua.

Auringon säteet pääsivät silti sieltä pilvienkin lomasta lämmittämään meitä ja maata, ja kaikkialla oli lammikoita ja jäiset tiet ratisivat kenkien alla jään antaessa periksi auringon sulattavalle voimalle. Minä loiskuttelin tyytyväisenä menemään märillä teillä, jalassani uudet Goretex hiking bootsit. Jaloilla oli lämmin ja hyvä olla 🙂

Kotiin palatessa käytiin kaupan kautta. Kevään kunniaksi ostettiin jäätelöt, niiden parin ruokatarpeen lisäksi, jotka meidät alunperin kauppaan vei. Devils and Angles Cornetto-tuuttini ei vielä noissa lämpötiloissa sulanut, ei etenkään, kun se viimeinen kurvikas suora kaupan ja kodin välillä oli vähintäänkin varjoinen. Jos auringossa, jopa puolipilvisessä, olikin jopa ihan lämmin, varjossa lämpötila oli varmasti miinuksella, ja tuuli teki ilmasta vielä viileämmän.

Kevät kuitenkin etenee. Hitaasti ehkä, mutta varmasti. Viikolla oli jo kevätpäivän tasaus, joten vaikkei uskoisikaan, ollaan jo virallisesti ottaen kesän puolella vuotta. Pihalla lumipeite on sulanut sen verran, että eilen yhtäkkiä huomasin, että meillähän on tosiaan takaovelta terassille peräti yksi porras! Kaverit on facebookissa kehuneet aloittaneensa jo kahvinjuonnin terassillaan. Meillä siihen on vielä matkaa paikoin jopa noin lumimetrin verran.

Mutta bonsai-puussa on keltainen höyhen ja uusia lehtiä. On kevät!

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kuten sarjakuvasankarini Snoopy tapasi aloittaa kirjoitelmansa piskuisella kirjoituskoneellaan, joka oli hädin tuskin tätä iPad-näppäimistökansi-yhdistelmää suurempi. Vanhalla kirjoituskoneella, joka ei tuntenut korjaamista tekstin keskellä tai muutakaan. Esikoisen kanssa oli tässä aivan päivä, pari sitten puhetta niistä semmoisista, kun kerroin että sellaisella minäkin kirjoittelin kadonneet tarinani Amos Pandasesta, yksityisetsivästä. “Kamalan epäkäytännöllistä! Entä jos tuli virhe ihan sivun lopussa, sitten joutui kirjoittamaan koko sivun uudestaan!” Mmm. Mutta paremmasta oli vasta kevyt tuoksu tuulessa.

Esikoinen itse tosin turvautuu yhä vielä vanhanaikasempaan menetelmään: kynään ja lehtiöön. Sivu toisensa jälkeen täyttyy tarinasta, joka kuplii tyttären mielessä ja pyrkii ulos paperille. Lehtiöön minäkin aikoinaan kynäilin ensimmäiset tarinakyhäelmäni, ainakin auttamatta kesken jääneen (eikös ne nyt jääneet kesken kaikki, ja jää vieläkin? sama tauti kuulemma vaivaa esikoistakin, pitkäjänteisyys ei riitä kirjoittamaan “kirjaa” loppuun. siksi minäkin siirryin novellien kirjoittamiseen, ja nyttemmin tähän bloggailuun) Pikku-Naisten innoittaman tyttöromaanin. Ja muita kirjanalkuja, joita en enää muista.

Niin, oli siis synkkä ja myrskyisä yö, ja on yhä. Tuuli tuivertaa tuoden uutta lunta tupaan, taas. Päivällä paistoi aurinko niin että istuessani lounaalla kiinalaisessa ravintolassa oli suorastaan pidettävä aikat silmillä, ja lämminkin siinä tuli, auringonpaisteessa istuessa. Pari miestä siinä vieressä tuumaili ykskantaan: “Aurinko paistaa sentään tänään komeasti.” “Ei paista kauan, jos vanhat merkit paikkansa pitää.” “Näinpä.” Ja pitihän ne, vaikka siinä lounastaessa mieli olisi tehnyt Tenavien hurmaavan (anti)sankarin Piparminttu-Pipsan sanoin hihkaista, että älkää nyt maalailko pirtulla seinille!

Hakiessani tosikoista puoli kuuden aikaan oli aurinko vielä kirkkaana pilvien lomassa, tiet märät ja lämpöasteita kolmen verran ja autoni, tuo japanilainen, varoitteli liukkaista teistä (eyeroll, again). Lumien sulamisvedet muodostivat järviä tielle, ja aloin laulaa taas sitä vanhaa Ultra Brata: “Jos kaupunki tulivisi vesireittejä pääsisi pakoon — Vaan minä en ole kala! (Eiiikä mun auuto oo vene!)” Miehelle kotiin tullessani sanoin olevani niin tyytyväinen, ettei se pahuksen sääennuste mennyt sinne päinkään; eihän siinä mitään plussia luvattu lainkaan, vaikkakin aurinkoa kyllä. Hämärästi muistelen kyllä nähneeni myrskyn merkin, eli taisi se sittenkin mennä päin.

Niin, siinä auringon paistaessa ja teiden ollessa lumesta vapaat, tuumin, että ehkäpä ensi yönä, tai siis nyt jo tänä yönä, saisi nukkua ilman lumiaurojen meteliä. Viime yönä niillä oli oikein kokoontumisajot tuossa meidän kadulla, vaikkei katu ollut edes luminen. Vähän loskainen ehkä, ja tietty jalkakäytävä vähän sohjoinen, mutta tuskin nyt mitään, mikä oikeasti vaatisi kahdeksan lumiauran (tai neljän auran edestakaista) karavaania. Tiedättekö millainen mekkala siitä lähtee, kun aura auraa lumetonta asfalttia? Minä tiedän. Tyttäret eivät. Nukkuivat kaikki sikeästi metelin läpi. Kadehdittavat unenlahjat.

Tänä yönä niillä näyttäisi olevan aurattavaa taas ihan oikeastikin. Vaikka vankasti kevääseen luottaen uskoisin tuonkin lumen sulavan huomenna pois. Mutta saatan olla uskoineni myös pahasti väärässä, sillä sen pohjana on vain ja ainoastaan syvä toiveajattelu. Ja parin viime päivän kokemus, positiivinen yllätys kun en mitään sen sääennusteen jälkeen uskaltanut toivoa. Toivottavasti tuo myräkkä hellittää aamuksi. Tyly ilma tyttöjen (ja minunkin…) taivaltaa bussipysäkeille ja odotella satavarmasti myöhässä olevia busseja viimassa.

Kotona ei tuuli tunnu, ei edes viheltele nurkissa. Mutta pelkkä tietoisuus ulkona myöryävästä tuiverruksesta saa kaivautumaan entistä syvemmälle lämpöiseen sänkyyn. Talossa on hiljaista vähän levottoman illan jälkeen, tyttöjen jo vedellessä sikeitä. Omatkin silmäluomet alkavat painaa sängyn pehmeässä lämmössä. Aamuun on vielä matkaa. Aurinko armas, tule ja sulata lumi! Lämmitä ihanasti huomennakin!

Citymarket lähetti minulle tänään sähköpostia:

“…haemme keväistä valokuvaa huhtikuun lopulla ilmestyvän VIIKKO-lehden kanteen. Nappaa sopiva kuva ja lähetä se meille 17.3. mennessä…”

Nauratti vähän. Joku ei nyt ole ihan katsonut ikkunasta ulos. Eikä lukenut sääennustetta. Tai ehkä siellä on vain ollut joku minua optimistisempi kilpailua pykäämässä, sillä näillä näkymin jollei ehtinyt napata kilpailuun sopivaa kuvaa viime torstaina, seuraava tilaisuus ottaa keväinen kuva lienee vasta kilpailun jo päätyttyä, niin maaliskuuta kuin eletäänkin.

Toivoa täynnä ollut torstai näyttäytyi tosiaan niin keväisen hurmaavana, että ehdin jo julistaa fesessäkin että “I feel alive!” Linnut sirkuttivat, vesi tippui räystäistä, aurinko paistoi ja maailma tuoksui keväälle. Meidän talon katolta tuli alas iso jäämöhkäle, joka oli roikkunut räystään yli jääpuikkoineen jo viikon. Melkein jo kuulin niiden pienten punarintojen laulavan “kevätkevätkevät” niin että olivat pudota pudota pesästä.

Mutta tulipa harmaampi perjantai, ja aurinkoisena alkanut kylmä lauantai, joka päättyi lumimyräkkään ja pakkasasteisiin. Tänä aamuna ensin loskan jälkeen jäiseksi muuttunut maailma oli verhoutunut uuteen paikoin jopa 20 sentin lumivaippaan. Uusi lumi vanhan surma? Tuskin tällä kertaa. Luvassa on pakkasta ja loppuviikosta lisää lunta. Hartaasti toivon meteorologien erehtyneen.

Pakkasta tai ei, lunta tai ei, keväthän on kodin laittamisen aikaa, eikö? Meillä nyt on tosin kodinlaittamista ollut jo puolisen vuotta, erinäisin tauoin, ja tänään loppui jälleen yksi laittamistauko. Ensimmäinen rykäys kodinlaittoa oli syksyllä heti muuton jälkeen, asumiskuntoon. Toinen joulun molemmin puolin. Jospa nyt saadaan homma vietyä loppuun?

Purettiin viimeiset laatikot (no, melkein; yksi laatikollinen keskimmäisen kirjoja on vielä purkamatta), ja laiteltiin vähän tauluja seinille. Poraamisia ei vielä saatu aikaiseksi, sitä sitten myöhemmin. Taulujen paikat on kuitenkin suunniteltu. Hiljaa hyvä tulee. Rome wasn't built in a day. And even small things do make a big difference, kuten viimeksi juuri vähän eri yhteydessä kirjoitinkin.

Tytöistä nuoremmat kävivät vähän ulkosalla eilen ja tänäänkin, mutta muuten ovat hekin enimmäkseen viihtyneet sisätiloissa. Eilen katselivat elokuvia ja pelasivat pleikkaa, tänään puolestaan tekivätkin iMoviesilla (iPadilla) itse trailerin ja lyhyen elokuvan. Erään työkaverini poikien leffoista kuulleena ja ainakin yhden nähneenä voin sanoa, että tyttöjen ja poikien (kutakuinkin samanikäisten) leffat on erilaisia.

Tytöistä puheenollen. Tuossa kun peittelin tosikoista nukkkumaan, piteli tyttö tiukasti kaulasta kiinni, katsellen minua suurilla puppy-silmillään suoraan silmiin ja kysyi: “Äiti, saanko mä sanoa?” “Tottakai saat, sano vaan.” “Saanko varmasti?” “Tietenkin. Mitä sä haluat sanoa?” Ja veikeästi hymyillen typy sanoi viimein: “I love you.” “I love you too, baby!” “I'm not baby, I am kid!” Hymähdin, “Well, I love you, kiddo.”

Hiljalleen tuo englanti hiipii esikoisen ja tosikoisen arkikieleen. On toki hiipinyt jo jonkinkin aikaa, mutta tänä viikonloppuna taas huomasin sen erityisen selvästi, kun kumpikin kävi kanssani keskusteluja englanniksi, ja kun ruokapöydässä mies selitti englanniksi jotain, mihin esikoinen sujuvasti vastasi, suomeksi tosin, mutta selvästi koko miehen selityksen ymmärtäneenä. Samassa kohti tosin tosikoisella käväisi turhautuminen, kun hän puolestaan ei pysynyt mukana.

Tätä kaksikielistä uusperhearkea, kevättä odotellessa.

Aamuruuhkaisuudesta

Viimeaikaisten empiiristen havaintojeni mukaan ihmiset ovat tapojensa orjia, creatures of habit, myös sen suhteen mihin aikaan lähtevät aamuisin töihin. Ehkä osin työnantajien vaatimuksestakin, mutta sen ymmärryksen perusteella, että pk-seudulla on varsin paljon liukuvalla työajalla siunattuja toimihenkilöitä, väittäisin, että varsin moni lähtee töihin joka aamu liki minuutilleen samaan aikaan omasta halustaan, tiedostaen tai tiedostamattaan.

Tämän alkuvuoden aikana olen, kuten aiemmin jo olen kirjoittanut, ajanut Saloon vähän tavan takaa. Kolmena päivänä tällä viikolla, kolmena päivänä pari viikkoa sitten, parina päivänä pari viikkoa sitä ennen. Tarkoittaa sitä, että olen ollut Kehä1:llä (muutoin vähän myöhäaamuisista tavoistani poiketen) noin klo 7:12 ja 7:22 välillä, riippuen vähän siitä miten olen saanut itseni liikkeelle. Aikarako tuossa on vain kymmenen minuuttia, mutta sen vaikutus Kehä1:n tukkoisuuteen on hämmästyttävä!

Klo 7:12 ei tarvitse madella käytännössä ollenkaan, vaan Tuusulanväylältä Turunväylälle pääsee ajamaan kohtalaista 60-70km tunnissa nopeutta jopa maanantaiaamuna. Olen perillä Salossa 8:25.

Klo 7:17 pieni mateluvaihe jossain siinä Hämeenlinnantien nurkilla. Olen perillä Salossa 8:35.

Klo 7:22 mateleminen alkaa Tuusulantieltä noustessa ja jatkuu vähintään Vihdintien paikkeille. Olen perillä Salossa 8:45.

Viisi minuuttia on siis Kehä1:n ruuhkassa jo melkoinen tekijä! Mutta toisin kuin voisi kuvitella, nuo exponentiaalisesti kasvavat mateluvaiheet eivät loppujen lopuksi pidennä matka-aikaa kuin toiset viisi minuuttia! Toisaalta, vain kymmenen minuutin ero lähtöajassa tuottaa 20 minuutin eron perilletuloajassa. Pienestä kii.

Geeneistä

Hiihtolomalla viime viikolla leikkasin kaikille tyttärille otsiksen. Kaikki alkoi siitä, kun esikoinen halusi “samanlaisen otsiksen kuin äidillä”. Kun otsatukka oli leikattu, esikoinen ihmetteli sitä peilin edessä eri kulmista ja minä seisoin vieressä katsellen tytärtä täydellisen hämmenyksen vallassa. Tytössä oli… *jotain*. Kesti hetken että sain ajatuksesta kiinni: tyttöhän oli kuin ilmiselvä minä! Siihen asti olin aina mieltänyt esikoisen jotenkin paljon enemmän isänsä näköiseksi kuin minun. Pienestä kii!

Tässä alkuviikosta tyttöjen täti isän puolelta laittoi naamakirjaan koulukuviaan eri vuosilta. Ja koin uuden häkellyksen noiden kuvien äärellä, kun aivan ilmiselvä tosikoiseni katsoi minua noista kuvista! Tyttöni, jonka siihen hetkeen asti olin aina mieltänyt enemmän minun kuin isänsä näköiseksi 😀

Tosiasia onkin, että vauvana ja vielä muutaman vuoden ikäsenä esikoinen oli kuin ilmetty isänsä pienenä ja tosikoinen kuin ilmetty äitinsä pienenä. Mutta koska me kaikki ollaan varsinaisia geenipirtelöitä (minuakin on sanottu milloin isäni, isoäitini, isoisoäitini ja äitini näköiseksi; todellisuuden ollessa jossain siellä välillä), on tietenkin tytöissänikin geenivarantoa molemmilta suvuilta niin ruumiinrakenteessa kuin kasvonpiirteissä kuin monessa muussakin, kuten taipumuksissa ja lahjakkuuksissa.

Tyttöjäni aikani pohdittuani, peilaten myös omien kasvojeni muuttumiseen elämän mittaan, tulin siihen tulokseen, että dominoivat geenit eivät ole ihan yksiselitteinen asia, vaan eri piirteet vahvistuvat ja heikentyvät iän mittaan, hormonaalisten muutosten ja ties minkä kasvuprosessien myötä.

Kyökkibiologiaa 😉