Mitä tekis? Sulkisiko silmät, vai lepuuttaisiko vaan päätään? Lojuisiko sohvalla vai sängyssä? Kuuntelisiko pään sisäistä huminaa, vai kuuntelisiko pään sisäistä huminaa? Jaksaisiko kurkata facebookkia muutaman minuutin? Jaksaisiko lukea tytttären blogipostauksen viimein loppuun? Saisiko aikaiseksi kirjoittaa vähän matkaa itse? Mutta missä asennossa olisi hyvä? Jaksavatko silmät?

Päässäni kuulostaa siltä kuin siellä humisisi valtavan suuri virtalähde. Jos onkin, ja se siellä energiaa tuottaakin, se menee vissiin kaikkeen siihen pään sisällä tapahtuvaan paranemiseen. Paljon muuhun ei energiaa riitä. Ei, vaikka keho varmasti saa nyt riittävästi ihan hyvää polttoainetta. Torkun, tai ainakin lepäilen kaiken päivää, tekemättä mitään. Väsyttää, kun on syönyt, kävellyt portaat, pukenut päälleen… Siis jokaisen jälkeen erikseen.

Jos pitäisi valita yksi sana, jolla ihmiset ovat minua elämäni aikana kuvailleet, se olisi tehokas. Olen paljon muutakin, mutta olen aina ollut niin tehokas, että se on hallinnut sitä miten ihmiset minua ovat määritelleet. One to get the job done. Ironista kyllä, olen aina vihannut koko sanaa, koko konseptia etenkin työelämässä. Asiat vaan on hoidettava, sillä hyvä. Ei se sen kummempaa mielestäni ole. Get the job done.

No, nyt on minusta kaikki teho kaukana. Priorisointia. Ainoa asia, joka minun on nyt hoidettava, on itseni kuntoon, eikä se tapahdu tehokkaasti vaan rauhallisesti hiljaksiin, askel kerrallaan. Kaikki muu on toisarvoista – ja hoituu, kun olen taas normaalimmassa vedossa. Nyt on aika olla tehoton ja levätä joka välissä. Valita jaksaako kävellä hakemaan vesilasin itse, vai pyytääkö miestä tai lapsia hakemaan puolesta.

Omituista tämä on. Pää pitää kyllä huolen siitä, että lepään. Mutta samalla tuntuu hassulta vain makoilla. Olla silmät kiinni – tai auki – ja vaan olla. Kuin koira. Välillä ei päässä liiku juuri ajatuksiakaan, sillä välillä pelkkä ajatteleminenkin tuntuu liian raskaalta. Välillä jalat (ja kuntoutuminen) vähän vaativat liikuntaa ja kävelen kolme kertaa ruokapöydän ympäri ja teen fysioterapeutin määräämiä varpaillenousuharjoituksia. Ja palaan sohvalle lepäämään taas.

Olen joka talvi halunnut aina voida vain nukkua talviunta maaliskuulle. Nyt se on minulle suotu, more or less. Talvi alkoi kunnolla vain pari päivää ennen leikkaustani, ja nyt minulla on sairaslomaa ja lupa levätä maaliskuun puoliväliin saakka. Toki varmasti energiatasoni nousee jo aiemmin, ja lähden ulos raikkaaseen ilmaan koiran kanssa kokeilemaan ulkoilua ennen kuin huomaankaan. Mutta silti. Siihen asti on lupa levätä niin paljon kuin vain tarvitsee. Lupa olla tehoton.

Siksipä teinkin listan ennen sairaalaan menoa asioista, jotka piti saada hoidettua tammikuun aikana, ja hoidin listan alta pois ennen leikkausta 😉 Ei stressiä edes siitä ettei jaksa edes ajatella 😉 Voin olla kuin Kamujen kissa ja painua takaisin nukkumaan kun siltä tuntuu. Ja siltähän tässä vaiheessa enimmäkseen tuntuu. Joka välissä. Kun ei ole energiaa muuhun kuin toipumiseen.

Vain viikko ja päivä sitten kuljin hyisen kaupungin halki ratikalla ja bussilla, miettimättä kahta kertaa kykyäni liikkua vaivatta. Tai oikeasti, mietin minä sitä jo ohikiitävän hetken, katsellessani, kuinka terveyttään ja liikuntakykyään itsestäänselvänä pitävät ihmiset ryysivät ratikasta kiireisinä miehen ohi, joka yritti saada rollaattorinsa auki ja selviytyä ulos myös.

Sillä silloin jo tiesin, ettei minunkaan liikkumiseni tuosta noin vaan ollutkaan enää itsestäänselvyys. Siltikään, mikään tässä maailmassa ei olisi pystynyt minua täysin valmistamaan tähän tämänhetkiseen – muutaman päivän takaisesta puhumattakaan! – tilaani. Sillä vaikka olisi kaikki maailman empatia, on asioita, joita ei vain tiedä, jos ei koe.

Elelin viime aikoihin saakka normaalin huolettomasti, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pystyin käymään tanssitunneilla, ajamaan autoa, käymään kaupassa, laittamaan lapsille ruokaa, selviytymään työpäivästä ja sen jälkeisestä kiireisestä illasta, jonka aikana ehdin tuskin istua kahta minuuttia pitempään muutoin kuin ruokapöydässä ennen kuin kello oli jo puoli kymmenen.

Sitten kaikki muuttui. Viime keväänä huomasin kuuloni alentuneen ikävästi vasemmalla puolella. Hakeuduin kuulotutkimuksiin, jotka vahvistivat sen minkä tiesinkin. Työterveyslääkäri lähetti kuulopolille, missä korvalääkäri sanoi, että syy on todennäköisesti lapsuuden korvatulehdusten, mutta “laitan sinulle lähetteen, käyt magneettikuvauksessa, niin suljetaan pois mahdolliset fyysiset syyt”. Suljetaan pois. Niin.

Vähän ennen kuvausta – elettiin jo marraskuuta – sanoin miehelle, että pelkään sieltä löytyvän jotain sillä minulle oli ilmaantunut kasvoihin outoja tuntemuksia. Joulukuun viides päivä sain korvalääkäriltä puhelun: “Onko sinulla ollut tasapainohäiriöitä?” Minulla oli päässäni acoustic neuroma, kuulohermon kasvain, vestibular schwannoma, joka kasvaa tasapainohermosta ja painaa kuulohermoa, ja kasvaessaan tietenkin vähän kaikkea muutakin tuolla päässä sitten. “Se leikataan alkuvuodesta.”

Selvä. En siinä vaiheessa työkiireiden keskellä edes osannut mieltää asiaa. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen: portaissa kaatuiluni, pyörimis- ja tasapainovaikeudet tanssitunneilla, jatkuvat vasemman puolen niskan alueen päänsäryt… Mutta leikkaus? Juu, vähän pelottavaa, pää leikataan, mutten ehtinyt miettiä asiaa tarkemmin.

Kasvain alkoi kuitenkin jo verottaa jaksamistani. Olin jatkuvan uupunut töissä, päätäni särki tavan takaa ja hermosto-oireet pahenivat. Sain lapun, jossa sanottiin, että leikkausjono on noin 4-6kk. Vietin joulun aikaan pitkän loman ja soittelin uudenvuoden alla neurokirurgiselle kysyäkseni pahentuneista oireistani. En päässyt puusta pitkään, kun minulle jo kerrottiin, että leikkaus on jo varattu, 15.1. papereita ei vain oltu vielä ehditty lähettää.

Asiat rullasivat eteenpäin, ignoranssini tulevasta muuttui jonkintasoiseksi faktatiedoksi kirurgin tapaamisen ja pienen nettiselailun myötä. Ja 15.1. noin kello 8 aamulla höpöttelin anestesiologille tyhjänpäiväisiä, kunnes sanoin “going under” ja kaikki pimeni. Kymmenisen tuntia myöhemmin heräsin ajatukseen “gotta go fix some food for the kids”, avasin silmäni ja vastaani tuijotti tehon kolmesilmäinen lamppu, samanlainen, jonka alle olin leikkaussalissa nukahtanut. “So, ok, guess not”, tuumasin ja suljin silmäni uudestaan.

Heti kohta hoitajat huomasivat minun heränneen, tulivat häärimään ympärilleni ja sujuvasti toteuttivat toiveitani, vaikka latelin niitä englanniksi. “Please turn me on my side.” “I need a pillow between my knees.” Ja niin edes päin. Suomenkielistyin hiljalleen jälleen, olin seuraavat noin 12 tuntia teholla tarkkailussa, ihan suunnitellusti, melkoisessa lääkepöllyssä. Ja kun lääkäri odotteli viimeisiä verikoevastauksia päättääkseen osastolle siirtämisestä, vähän pelotti menettää se jatkuva tarkkailu. Ja samalla tiesin, että perhe pääsisi katsomaan vasta osastolle.

Minut kärrättiin vuodeosastolle. Mies ja tytöt tulivat piipahtamaan. En tainnut tsempistäni huolimatta jaksaa olla hereillä viittä minuuttia pitempään kerrallaan. Tytöt taisivat vähän säikähtää. Minulla oli tippa oikeassa kädessä, mihinkään en päässyt liikkumaan, lusikoin jugurttia sisääni vasemmalla kädellä sen minkä jaksoin. Puolisen purkkia aterialla.

Aika menetti vähäksi aikaa merkityksensä. Muka jatkuvasti tiesin missä mennään, mutta jälkeenpäin, kaikki on yhtä sumua. Jossain vaiheessa hoitaja ilmoitti, että nyt on suihkun aika, ja nosti minut sängystä, mistä huojuvin askelin hoitajan käsipuolessa töpöttelin suihkuun. Siitä se lähti. Alkuun en pystynyt käymään vessassa ilman saattajaa, sitten ilman kävelytukea. MIKÄÄN ei enää ollut itsestäänselvää. Ei yksikään askel, ei lusikan saaminen suuhun, ei istuminen sängyn laidalla.

Eikä ole vieläkään. Vaikka nyt jo olen kotona, ja liikuskelen itsekseni yhdessä tasossa. Silmien auki pitäminen ei ole itsestäänselvää. Jokainen käynti wc:ssä, jääkaapilla, mitä vaan, vaatii ponnistelunsa, melkeinpä kaiken tahdonvoimani käytön. Mies kyllä passaa ja paapoo, minkä pyydän, mutta jos joskus haluan olla taas kunnossa, minun on pakko ponnistella pystyyn ja tehdä ja liikkua myös itse. Selvitä portaita ylös ja alas, vaikka se on nyt kömpelömpää kuin kaksivuotiaalla.

Päässäni humisee ja kumisee. On kuin siellä olisi oma universuminsa, tai Tähtien sota. Mekaaninen humina, ja aina välillä valosapelit singahtelevat. Kävellessä suunnan vaihtaminen aiheuttaa täyden disorientaation. Autossa istuminen tuntuu tieteiselokuvalta, ihan kamalaa kelluntaa. Ajaa en saakaan edes, ennen maaliskuun loppupuolta, jos edes silloin tai milloinkaan enää. Kuka sitäkään tietää.

Itsestäänselvää ei ole myöskään oman ravintonsa valinta. Sairaalan ruoka, ei se pahaa ollut, mutta leipää, kiisseleitä, mehukeittoja, perunaa, pastaa… Kaipasin vihreitä kasviksia niin että kotona ensi töikseni pyysin miestä laittamaan minulle annoksen parsakaalia! Ja päivälliseksi sain lautasellisen chiliä ❤

Entä nukkuminen sitten? Ja oleminen muutenkin? Nukun kuin tiskikoneessa vääntynyt syömäpuikko. Pää kallellaan oikealle, jalat välillä suorassa, välillä vähän kierossa. En voi olla vatsallani, enkä kyljelläni pitkään, leikkauksesta johtuvista seikoista niin ikään. Meinasin nukkua mutsin sairaalasängyssä, mutta oma kutsui. Omakaan sänky ei silti tuonut parempia yöunia; parin tunnin pätkillä ja sairaalla unimaailmalla mentiin viime yö(kin).

Kuitenkin olen onnekas. Leikkaus meni hyvin. Kaikki raajani toimivat, kasvoni toimivat, silmäni toimivat, pääni toimii. “Äiti, kuin sä jaksat hymyillä aina vaan vaikka sä oot näin kipeä, ” kysyi tosikoinen piipahtaessaan tässä koulun jälkeen. Niinpä, miten jaksankin? Jostakin se kumpuaa, ja ilman sitä positiivista pohjaa, ei tästäkään noustaisi. Toivon lastenikin löytävän sen voiman, jolla noustaan silloinkin kun mikään ei enää ole itsestäänselvää ja elämän pelissä pelataan leveleitä, joiden jälkeen pitäisi saada jo bonustaso.

Koira makoilee jaloissani minun makoillessani sohvalla tai sängyllä, vartioiden. Ulkona se haukkuu kaikkea, mikä on lähelläkään meidän taloa. Ja kun käytiin miehen kanssa päivällä suihkussa, Meggie piti yläkerrassa vahtia, haukkuen jokaista ääntä.

All in all, terveelliset elämäntavat eivät takaa terveyttä. Mutta ilman niitä jamani olisi nyt varmasti paljon pahempi kuin se on. Kaikki huomioiden, I'm doing quite good, ja päivä päivältä mennään parempaan 🙂

[Paranemiskertomusta voi seurata Healing Diarystani]

Istuskelin kaikessa rauhassa ruokapöydän ääressä käsitellen vähän päivällä otettuja valokuvia ja vaihtaen välillä sanasen mutsin kanssa, joka odotti systeriä hakemaan hänet heille. Mutsilla on alkaneet sytostaattihoidot viime viikolla ja jatkuvat ylihuomenna. Kaikki sormet on ristissä ja peukalot pystyssä, että hoito tehoaa!

Oli ollut varsin kaunis päivä. Lumihiutaleet leijailivat hiljaa auringon maalatessa taivaanrantaa oranssiksi pilviharson läpi, kun kävelimme melkein kahden tunnin lenkin raikkaassa talvisäässä. Minä, mies, ystäväni, Meggie ja ystäväni kultainen noutaja. Nyt istuin siinä teemukin kanssa, ajatellen, että kun sisko on noutanut mutsin, lähdetään miehen kanssa käymään kaupassa ja sitten siitä alkaa rauhallinen ilta.

Leikkaukseeni on aikaa enää pari päivää, mahassani kiersi vähän jälleen. Vaikka kirurgi, jonka tapasin torstaina, on ilmeisen pätevä, ja uskon olevani hyvissä käsissä, kyllähän se leikkaus jännittää. Kallo avataan ja kaikkea. Kolmesenttinen, golfpallon kokoinen! tasapainohermon kasvain leikataan pois leikkauksessa, joka kestää noin 8 tuntia tai yli.

Pitkästä lenkistä huolimatta Meggie pyysi päästä ulos. Mies sanoi voivansa lähteä käymään pihalla koiran kanssa ja meni laittamaan kenkiä jalkaansa. Kengät jo jalassa mies oli kävelemässä eteisestä olohuoneeseen ja takaovesta ulos, kun huomasi unohtaneensa jotain – hatun? hanskat? – ja kääntyi eteisen laattaportailla takaisin noukkimaan unohtuneen. Minä istuin yhä ruokapöydän ääressä, selkä portaisiin päin, kun eteisestä alkoi kuulua miehen ulvonta.

Pomppasin pystyyn, löysin miehen kolminkerroin lattialta huutamassa kivusta. Hetken aikaa kaikki oli yhtä kaaosta, kun komensin tyttöjä ottamaan Meggien ja lähtemään sen kanssa ulos, yritin selvittää mitä miehelle oli käynyt ja rauhoittaa lapsia, jotka meinasivat hysterisoitua. Lopulta mies sai itsensä siitä sen verran pystyyn, että näin farkkujen olevan rikki, ja säären vuotavan verta ihan kunnolla. Mies linkutti olkkarin lattialle makuulle ja rullasi varovaisesti lahkeensa ylös.

Juuri silloin soi ovikello, siskoni tuli. “Tuo tarvii tikit. Se on sairaalareissu,” sanoi äitini siitä vierestä. “Mitä kävi?” kyseli tosikoinen, keskimmäisen nyyhkiessä. “Se on luultavasti vain haava, mutta meidän tarvii käydä näyttämässä se lääkärille. Viekää koira ulos tässä välissä,” huutelin tytöille samalla kun hain puhdasta pyyhettä ja kastelin sitä veteen ja palasin pyyhkimään haavoja, hain tyynyjä, antiseptisiä suihkeita, haavateippiä ja haavasidoksia. Olen saanut osani pahoistakin haavereista. En hätkähdä vähästä.

Tytöt lähtivät, minä putsasin ja sidoin haavat, sisko putsasi autoni, minä pyysin naapuria siirtämään autonsa meidän takapihan nurkalta ja ajoin autoni siihen tilalle, ettei miehen tarvinnut selvitä enemmistä portaista. “Koittakaa pärjätä, ottakaa leipää jos tulee nälkä, me soitellaan kun tiedetään suunnilleen kuinka kauan meillä menee,” hyvästelin esikoisen ja autoin miehen autoon and off we went.

Kohti Malmin sairaalaa, ajattelin, ja ajoin juurikin sinne. Keskelle rakennustyömaata. Katselin päivystyksen ovea, jota koristivat oranssit teipit ja sisällä juhlavalaistuksessa rakennustarvikkeet. Ajoin ovelle, jonka luona oli autoja parkissa, menin sisään kysymään. “Ei meillä täällä ole päivystystä ennen kuin saadaan uusi sairaala. Menkää Mariaan,” sanoi ihan ystävällinen sairaanhoitaja, jonka löysin viimein kahvihuoneesta, kanslian ja kaiken oltua tyhjillään.

Mariaan. Voi äiti Maria! Toiselle puolelle kaupunkia. Mies pohti matkalla, että tässä kaupungissahan ehtii kuolla autoon ennen kuin selviää ensiapuun! Totta, jos omalla autolla menee. Ambulanssi on toinen tarina. Anyway, kaupungin halki se oli, ja ajettiin Marian sairaalan portista sisään. Klonks vaan. Ja kun rullailin päivystyksen ovelle, sanoin miehelle: “You hear that. I've got a flat.” Ja niinhän se oli. Olin onnistunut osumaan portille kaartaessani katukiveyksen reunaan hiukka liian pahasti.

Mies linkutti päivystykseen ja istahti pyörätuoliin, minä peruutin auton kaikesta huolimatta parkkiin, pohtien kuumeisesti mitä sen renkaan kanssa pitäisi tehdä. Autossa ei ole vararengasta, paikkausvaahtoa vain. Yhytettyäni miehen ilmoittautumisaulaasta, mies tiesi sanoa, että kun on leasing-auto, siinä pitäisi oleman joku turva tämän varalle. “But where do I start? I don't know where to start asking!” huidoin käsilläni ilmaa, kunnes älysin lähteä takaisin autolle tutkimaan mitä kaikkea sieltä ohjekirjakansiosta oikein löytyykään.

Soitin Honda Europalveluun vai mikä se nyt olikaan. Sieltä tiesi päivystäjä kertoa, että paikalle tulee joko mekaanikko vaihtamaan renkaan jos sattuu varastosta löytymään sopiva lainaksi, tai sitten pitää tilata hinuri. Ja juu, tilalle saa max kolmeksi päiväksi sijaisauton. Ja taksikulut sijaisautoa hakemaan maksetaan 50 euroon saakka. Samalla työnsin miehen ilmoittautumisluukulle, ja kaiken turhautumisen keskellä jo avauduttiin tytölle lasin takana tästä kaikesta.

Päivystyksessä oli onneksi varsin hiljaista, joten mies pääsi sisälle nopeasti. “You want me to come inside?” “Yes, do.” “Haavat saattaa olla hurjan näköisiä, jos et halua nähdä niitä, ei kannata tulla sisään,” hoitaja sanoi. “En minä niitä säiky, minähän ne kotona sidoinkin!” sanoin ja istuin tuoliin kertoen, että miehellä ei ollut tetanus voimassa.

Lääkäri ei epäillyt murtumaa eikä määrännyt röntgeniä, vaan totesi haavojen olevan vain pinnalla, ja vain yhden niistä vaativan tikkejä. Tetanusta hartiaan, puudutusta sääreen, tikkejä, haavasidoksia, teippisidettä päälle. Sillä välin minulla tosin soi puhelinkin, ja siirryin ulkopuolelle kuulemaan, että hinausauto tulisi noin 40 minuutin päästä ja että saisin sijaisauton “varmaankin lentoaseman EuropCarista tähän aikaan, soittavat sieltä sinulle.” Hienoa. Odottelua.

Kun mies oli paikattu, kärräsin hänet takaisin odotusaulaan ja aloimme odottaa. Hain autosta meidän hanskat ja miehen pipon ettei ne unohdu sinne. Mies soitti tytöille. Minä soitin mutsille. Ja puolen tunnin päästä suunnilleen tuli se hinausautokin. Olin kertonut auton olevan parkissa Lapinlahdenkadun päässä, joten hinurikin ajoi siihen portille, josta ei päässyt sisään, sen sijaan että olisi tullut sisään sieltä toisesta sisäänkäynnistä.

Nimenomaan sille portille, sillä hinausauto ei mahtunut siitä sisään. Eikä portti auennut pihalta päin ajettaessa, koska se on one way only. Kyselin sairaalan infosta ja vartjoilta, mutta ei ne mitään tienneet portin manuaalisesta avaamisesta. Hinurikuski oli kuitenkin nokkela ja monta haastetta nähnyt, joten kun sisään ajoi auto, hän selvitti sensorit, ja käski minun pitää käteni sen edessä. Ja sitten hän ajoi autoni ulos ja nosti hinurin lavalle. Minä tilasin taksin.

Taksi tuli suunnilleen yhtä nopeasti kuin minä kävelin portista sisään ja takaisin päivystyksen oville. Mies könysi taksin takapenkille, minä istuin etupenkille. “Lentoaseman EuropCariin,” sanoin, aivan kuin taksikuski saisi meidät luukulle asti. Ja sen jälkeen soitin EuropCariin, jonka puhelinnumeron olin pyytänyt numerotiedustelusta hinuria odottaessani, sillä heistä ei vielä ollut kuulunut minulle päin mitään.

Nainen puhelimen toisessa päässä sanoi, ettei toimeksiantoa vielä ollut tullut, mutta että hän selvittää ja soittaa kohta takaisin. Muutaman minuutin kuluttua känny soi, ja nainen kertoi, että nyt se olikin juuri tullut, tulkaa vaan hakemaan auto. Tiputettiin mies matkan varrella kotiin, ei tuo kipeine jalkoineen olisi siellä lentokentällä voinut kulkea! Minä jatkoin taksilla kentälle. 51,40 euroa.

Kuljin varmaan kilometrin EuropCarin tiskille, sain avaimet autoon ja viidenkympin setelin käteeni taksikuittia vastaan. Naureskelin, että piti sitten tulla pisin mahdollinen matka, kaupungin toiselta puolelta saakka. Nainen kertoi, että auton omavastuu on 950 euroa, “haluatko nollata omavastuun, se on noin 13 euroa per päivä?” Ha! No brainer with my current luck.

Löysin auton vaivatta, Audi A3. Pieni mutta pippurinen. Verrattuna pienimoottoriseen ekoauto Insightiini, jota mies kaikella rakkaudella kutsuu ompelukoneeksi, sehän kulkee! Kunhan vaan muistan laittaa vaihteen silmään. Ja vaihtaakin niitä välillä. Puoltoista vuotta automaatilla, ja vaihderutiini täydellisesti kadonnut!

Kateissa olivat auton valotkin. Jotenkin kuvittelin ihan niiden menevän päälle automaattisesti, enkä siinä parkkihallin valoisuudessa huomannut ettei näin ollutkaan. Siinä ulkopuolella sitten kyllä, about Kehä kolmoselle kaartaessani. Takana ajava vilkutteli valojaan minulle. Juujuu, tiesin jo ettei ne ole päällä, mutten tiennyt mistä ne saa päälle! Kaivelin muistini sopukoita ja muistin, että mutsin saksalaisessa Opelissa ja miehen Mersussa niinikään valokytkin oli renkula siinä vasemmalla alhaalla. Ja siitähän ne valot Audissakin löytyivät.

Kurvasin ABC:lle hakemaan maitoa, sillä se kauppareissu oli vähän niinkun jäänyt. Himassa söin tosikoisen ja keskimmäisen valmistaman ylläriaterian, yritin selvittää miksi esikoinen mökötti (olivat sitten tytöt riidelleet poissaollessamme, mikä ei ole ihmekään kaiken stressin keskellä), keitin tytöille mannikset ja laitoin koiralle ruuan, johon se ei koskenutkaan. Vein sen vielä ulos tyttöjen valmistautuessa nukkumaan, ja pudotin avaimeni kuistin lautojen väliin palatessani kotiin. Ne jäivät siihen jumiin, kaivoin niitä sieltä pois ja rikoin avaimenperäni. Mutta sain lopulta avaimetkin sieltä.

Nyt on himassa viimein rauha maassa. Ollut puolisentoista tuntia. Toivottavasti saan autoni Veholta huomenna, muuten menee vähän haasteelliseksi tämä elämä. Mikäänhän ei voi olla helppoa, vaan pitää sitten mennä kuin elokuvissa. B-luokan elokuvissa.