Koiran kanssa

Tuossa se taas tuhisee, jalkojeni vieressä. Meggie-koiramurusemme ❤

Vähän aikaa sitten oltiin ulkona, tehtiin se tavanomainen lenkki. Ei mikään kamalan pitkä, sillä ei minun voimani vielä anna myöden, mutta se sellainen tavallinen, parinkymmenen minuutin lenkki. Meggie zigzaggas tien laidalta toiselle, moikkasi toista Russelia, joka ei jaksanut kiinnostua leikkimään, toimitti asiansa, ja oli himaan päästyämme yhtä valmis pienille nokosille kuin minäkin.

Torstaina meillä kävi nuohooja. Ei Meggie yleensä ihan niin pahasti vieraita hauku, mutta jostain syystä tuo nuohooja aiheutti jo ennen ovikellon soittamista hirveän haukku- ja murinakonsertin. Vielä mieheni sylistäkin se urisi ja murisi kurkkukurinaa ukolle. En tiedä, mikä hänessä oli niin uhkaavaa. On meillä vieraita käynyt, ja Meggie pitää pienen haukkukonsertin, mutta on sen jälkeen vieraille ihan ok.

Ulkona ei saisi sadan metrin säteellä olla ketään muita ihmisiä, koirista puhumattakaan. Samaisena torstaina käveltiin tuolla kadunkulman takana jonkun miehen ohi, joka kiinnitteli traileria autoonsa. Meggie haukkui ja ärisi, minä vedin hihnan tiukalle ja luotsasin koiraa ohi. Mies kysyi: “Onko se vihainen?” Minä vastsin: “Ei se vihainen ole, se on terrieri.” “Niin, taitaa kuulua niiden luonteeseen.” Niin taitaa. Suuri ego ja suuri haukku.

Himassa tuo pieni-suuri-vahtikoiramme haukkuu lintuja ja ohikulkijoita ja busseja ja roska-autoja…. Äityipä kerran keskellä yötä haukkumaan jotain, mistä meillä ei miehen kanssa ollut mitään havaintoa. Meidän mielestä oli ihan hiljaista. Koiruus torkkuu koiranunta. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi aivan out of here, mutta pienikin ääni jossain, ja koira on pystyssä ja aloittaa urahtelun ja haukahtelun.

Perheen kanssa se on itse lempeys. Se rakastaa jokaista perheenjäsentä, pomppii takajaloillaan (ihan tosi! seisoo kahdella jalalla ja hyppii takajaloilla tasajalkaa) joka kerta kun pois mennyt perheenjäsen tulee takaisin. Vaikka vain puolen minuutin roskienvientireissulta. Joka kerta kun joku astuu ovesta ulos, se jää oven taakse seisomaan häntä koipien välissä ja itkee.

Meggiellä on vähän erilainen suhde meidän jokaisen kanssa. Mies on perheemme alfa, ja koiralle näin ultimate turva ja auktoriteetti. Minua Megs vartioi – ei siis minun tekemisiäni, vaan vahtii, ettei minulle käy mitään. Olenhan lauman beta. Ja tällä hetkellä haavoittunut. Tyttöjen tuleminen ja meneminen vuoroviikoin yhä vähän hämmentää Megsua, kun lauma ei aina olekaan kasassa!

Meggie tykkää lojua esikoisen sängyllä, ja välillä nukkuu yönsäkin siellä. Keskimmäisen ja tosikoisen kanssa Megs leikkii ja painii. Koska he leikkivät sen kanssa. Tosikoinen jaksaa juosta ja touhuta Meggien kanssa ulkonakin, ja sisällä välillä pukee koira-paralle huivia viitaksi ja milloin mitäkin. Mutta ei Meggie ole moksiskaan. Se antaa tosikoisen tehdä melkein mitä vain ja istuu kiltisti ja kärsivällisesti tytön käsittelyssä.

Aivan ihana on tuo meidän sekarotuinen Russelimme. Ei voisi olla parempaa koiraa meidän perheellemme. Vaikka aina ei ihan voikaan olla varma, onko se koira vai kissa vai kani vai kettu 😉 Se välillä käyttäytyy kissamaisesti, näyttää kanilta istuessaan korvat pystyssä ja ketulta vetäessään itsensä kerälle kuin firefox. Ihana Meggiemme ❤

 

Kirjojen nimillä

Facebookin Newsfeedistä bongattua: vastaa seuraaviin kysymyksiin kirhahyllystäsi (I bend the rules vähän ja ulotan kirjahyllyn käsitteen kattamaan myös Kindle-kirjastoni) löytyvien kirjojen nimillä. Ja koska olen kuka olen, tässähän vastailen. Mutten fb-seinälleni vaan tänne blogiini. Embrace yourself.

1. Oletko mies vai nainen? – Celebrating the Inner Beauty of Woman

2. Kuvaile itseäsi? – Nutcase

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? – 2nd Chance

4. Kuinka voit? – Säteitä pimeässä

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? – Täällä Pohjantähden alla

6. Minne haluaisit matkustaa? – Beautiful Ruins

7. Kuvaile parasta ystävääsi? – Ystävistäni, hellyydellä

8. Mikä on lempivärisi? – The Black Box

9. Millainen sää nyt on? – Wicked Business

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? – Ilo siltana päiväsi yli

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? – Elämältä se maistuu

12. Millainen on parisuhteesi? – Love in a Nutshell

13. Mitä pelkäät? – Last to Die

14. Päivän mietelauseesi? – Quo vadis

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? – The Touch

16. Miten haluaisit kuolla? – Muina miehinä

Kysymykset loppuivat kesken. Olisi niin monta hyvää vastausta vielä hyllyssä 😉

Muista aina liikenteessä…

On helpompi sopeutua asioihin, jotka tapahtuvat vähitellen kuin asioihin, jotka tapahtuvat kertarysäyksellä. Ihmisen keho on ihmeellinen, se osaa korjata ja korvata puuttuvia paloja muilla osilla, mutta sekin toimii paremmin jos muutos tapahtuu ajan kanssa kuin jos muutos tapahtuu äkisti, esim. kirurgin veitsen avulla.

Hyvä esimerkki on tasapaino. Niin kauan kuin kasvain se vain kasvoi minussa, enkä tiennyt akustikusneurinoomastani vielä mitään, kehoni paikkasi alati heikentyvää korvasignaalia muilla aisteillani. Tasapaino syntyy kolmesta osasta: näkö-, kuulo- ja lihashavainnoista. Näköaistini ja lihaksistoni paikkasivat sitä, minkä kehoni korvasta vähitellen menetti. Tanssi auttoi tässä, pakottaen jatkuvaan tasapainotreeniin.

Sitten kasvain otettiin pois. Päässäni kolme puristuksissa ollutta hermoa vapautuivat, mutta samalla kehoni muodostama status quo järkkyi. Ensi alkuun ei tasapainoa ollut niin ollenkaan. Kävelin töpötellen, kuin kokonaan uudestaan olisin sitä opetellut. Aika nopeasti se palautui kuitenkin. Nyt se on lähes ennallaan. Eikä mieleni tarvitse yrittää sopeutua siihen, etten pysy pystyssä.

Mutta mieleni tarvitsee sopeutua siihen, etten kuule vasemmalta puolelta juurikaan mitään. On haasteellista jo ihan kotona, etten aina tiedä mistä jokin ääni tulee, tai mitä se on. Saatan luulla koiran pitävän kummallista ääntä, kun se onkin mies, joka juo pullosta vettä. Tai jonkin kolahtavan keittiössä, kun se onkin koira vieressäni, joka tuhahti.

Dolby Surround aiheutti jo kyyneleet silmiin ja itkukohtauksen. Toissapäivänä halusin katsoa leffan. Mentiin alakertaan, TV-huoneeseen, nakkasin DVD:n pleikkariin ja aloitin elokuvan. Enkä saanut mitään selkoa leffan henkilöiden puheesta. Laitoin englanninkielisen tekstityksen päälle ja pillahdin itkuun. Mies vaihtoi Dolbyt silkaksi stereoksi ja kaiuttimien syytäessä samaa äänimixiä joka puolelta, saatoin laittaa subtitlet pois.

Se oli ehkä masentavin hetki tähän mennessä leikkauksen jälkeen. Pelottavinta on kuitenkin tuolla ulkona, poissa kodin turvallisten seinien sisältä.

Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun opettelin kulkemaan liikenteessä turvallisesti. Sittemmin olen opettanut kaksi tytärtänikin. Eri asia sitten onkin, ovatko he yhtään kuuliasempia sääntöjen suhteen kuin kärsimätön äitinsäkään. Jo kauan sitten lakkasin kunnioittamasta suojateitä ja punaisia valoja kävelijänä, jos katsoin turvalliseksi ignoroida ne. Paitsi kun kuljin lasten kanssa. Kunnon hypocrite.

Nyt en enää. En uskalla. Hädin tuskin uskallan ylittää edes näitä hiljaisia pikkuteitä täällä kodin ympäristössä, ihan suojatietä pitkin. Minulla ei ole juurikaan luottoa siihen, että autoilija huomaa eikä aja päälle, jos minä en huomaa autoa ja odota. Katson frantically edestakaisin kymmenen kertaa ennen kuin uskallan ylittää tien.

Mitä on muuttunut? No tuo kuuloni. Normaalisti stereona kuulevana korvani kertoi, jos toiseen suuntaan katsoessani tilanne toisessa suunnassa jotenkin muuttui. Nyt en hahmota, mistä autot tulee, enkä aina kuule niiden tulevankaan. En luota kuulooni. Tämä varmaan vielä tästä tasoittuu ja muuttuu, kunhan aivoni oppivat kompensoimaan toisen puolen kuulonmenetystä paremmin. Tai jos toisen puolen kuulo palautuukin vähäsen vielä. Sekin on mahdollista, joskaan toiveeni eivät ole korkealla sen suhteen.

Kaikkein pelottavin tilanne tässä kuitenkin sattui ihan näköhavaintojen riittäessä. Olin Meggien kanssa ulkona, kävelin jalkakäytävällä kohti pientä puistikkoa. Puistotieltä meitä kohti kääntyi hiekoitustraktori, joka ei näyttänyt olevan aikeissakaan väistää. Nostin koiran lumivallin päälle, ja painauduin itse valliin kiinni. Pirun traktori ohitti meidät noin 20 sentin päästä!

Jos olisin ollut normaaleissa voimissani, olisin hypännyt koiran kanssa vallin yli hankeen ja ehkä hogannut jopa ottaa ylös traktorin rekkarin ja nostaa moisesta metakan. Mutta vaikka sanoin tasapainoni olevan melkein ennallaan, avainsana on melkein. En pystynyt hyppäämään mihinkään. Seisoin vain kauhusta jäykkänä tuijottamassa lähestyvää traktoria, puristaen koiran hihnaa tiukasti, ettei sekään pääse hyppimään mihinkään suuntaan.

Ja kun oltiin kävelty puistikon nurkalle ja olin sitä mieltä, että oli aika palata kotiin, eikös se hemmetin traktori taas jyristellyt suoraan meitä kohti. Otin koiran kanssa muutaman askeleen puistotietä pitkin puistikkoon ja rukoilin, ettei se pahuksen laite (tai siis kuski) päätä kääntyä takaisin sille puistotielle. Traktori meni onneksi menojaan toiseen suuntaan ja palattiin turvallisesti kotiin. Suojatien yli, ja toisen suojatien yli, eikä viistosti risteyksen poikki, kuten yleensä.

Sairaslomaani on jäljellä viisi viikkoa. Leikkauksesta on kulunut aikaa kolme. Kohta puolessa välissä. Ja sitten kohta pitäisi taas kyetä liikkumaan bussilla, ja kulkemaan ruuhkaisessa stadissa ja vaikka mitä. Välillä tulee epätoivoinen olo. Mitä tarkoittaa normaali elämä minulle leikkauksen jälkeen?

 

Kaikki elämäni pehmoeläimet

Minun pitäisi varmaan keksiä jokin luova projekti. Aikaa on käsissä enemmän kuin mille keksin käyttöä – siis sellaista mitä jaksan tehdä, kuten olen jo aiemminkin todennut. Mutta koska luovuuteni tuntuu olevan kovin rajoittunutta, minä sitten vaan kirjoitan. Omaksi ilokseni, jos ei muuta.

Tiedän monia aikuisia, joilla on jokin lapsuudesta jäänyt lempipehmo (tai useita) vieläkin jossain pölyttymässä. Ja vaikka meinasin juuri sanoa, ettei minulla ole, se olisi ollut valhe. En vain muistanut vanhaa nalleani (tosin en juuri nyt muista missä se on – ehkä portaiden alla piilopaikassa?) ensi hätään. Tai äitini vanhaa nalle ja nukkea, jotka istuvat kaapin päällä.

Siskollani on pandaperhe. Isoäidilläni on sodatkin kokenut kettu. Äitini nalle ja nukke tosiaan päätyivät minulle jo joskus vuosikausia sitten. Minun lapsuuteni pehmoista suurin osa on joutunut jonnekin pois, tai siirtynyt omille lapsilleni. Wanha nalle lojui pitkään sängylläni, mutta nyt on tosiaan *jossakin*.

Olen yrittänyt muistella, mitä kaikkia pehmoja minulla oikein olikaan. Nuket muistan jostain syystä paremmin – oli Jenni (kuminauhanukke joka kävi nukketohtorilla kumppareidenvaihdossa monta kertaa), Jerry (jolla oli paljon samalaisia vaatteita kuin minulla), Tuula, Sipi the kaalimaan kakara eikunsiiskaalitarhantenava. Ja joku muukin jiillä alkanut jota en muista, sellainen perinteinen nukke. Ja pari mollamaijaa, joista toisen äitini teki minulle itse. Ja Pöppänä the Monchichi-apina.

Mutta ne pehmot? Minulla oli joku nalle, sellainen aika perinteinen teddykarhu. Ja sitten oli apina, joka kulki kanssani aikuiskotiini saakka ja lapsille vielä, mutta muistaakseni siltä taisi sitten irrota jo moneen kertaan kiinni ommeltu pää kokonaan. Ja Jose, josta kerroin elämäni eläimet -postauksessa. Tiedän minulla olleen pehmoja niin että vuorasin niillä sänkyni laidat ja hädin tuskin itse mahduin väliin. Mutten kuollaksenikaan muista mitä elukoita siinä oli!

Vähän vanhempana sitten sain sellaisen pupun, jolla oli oma kantohäkki. Ja vielä vähän myöhemmin eräältä Ruotsin reissulta sellaisen Kurneliukseksi ristimäni sammakon, jossa on kurnuttava jokin sisällä. Se on tytöillä nykyisin. Ja taisin ihan itse ostaa joskus sellaisen pehmopupun, vai sainkohan sen lahjaksi exältäni aikoinaan? En muista enää. Enivei, se asustaa samassa paikassa Wanhan nallen kanssa, eli kaiketi portaiden alla.

Tyttärillä niitä pehmoja vasta onkin.

Esikoisella on aina ollut jonkin aikaa joku lemppari, ja sitten se on saanut tehdä tietä uuden lempparin tieltä. Ison Pupun tyttö sai syntymälahjaksi systeriltäni. Nasun valitsi kerran itse kaupasta. Poro oli siskoltani perittyä ja löytyi kerran otolliseen aikaan lelulaatikosta. Lentäjä-Muumi tarttui matkaan Lanzaroten reissulta palatessamme. Topi-madon tytär sai perhepäivähoitajaltaan. Pain ostin Pai-fanille eBaysta. Possun antoi isoäitini ja Dalmis tuli jostain… Tiikeri korvasi jonkun noista eräällä surullisella Ruotsin-risteilyllä, jolla kaikki olimme vuoronperään mahataudissa ja kummankin tyttären mukana olleet unilelut joutuivat, hmm, muovipussiin odottamaan pesukonetta…

Esikoinen myös askarteli itse itselleen vihreäpukuisen nallen, jonka piti olla vähän niinkuin pikkusiskon rakas nalle.

Tosikoinen on ollut paljon uskollisempi pehmojensa suhteen. Sängystään löytyy yhä kovia kokenut ja monet kerran päiväkotiin määräämättömiksi ajoiksi kadonnut, mutta aina löytynyt syntymälahjaksi saatu Nalle. Ja nallen pikkusisko Pikku-Nalle. Ja muutama Ainu-pupu. Niiden lisäksi on vuosien varrella suosion saaneet mm. kisu ja pikkukisu, syntymälahjaksi saamansa norsu ja toinenkin norsu, kirppiksiltä löytyneet Puuha-Pete (neiti oli kova Puuatete-fani pienenä) ja oma Pai, sedältä saatu ääntelevä Samppa-apina ja laulava Serafina-kissa. Ja samaisella Ruotsin-reissulla (jolla tosin ei käyty edes maissa) tosikoinen valikoi Ihaan. Klaukkalan Cittarin avajaisista matkaan lähti kympillä iso apina, “kun isosiskollakin on se iso pupu!”

Mutta kaikista tärkein on ja on aina ollut Nalle.

Keskimmäisen pehmoista en olekaan ihan niin hyvin perillä, sillä kun hän saapui elämääni yhdeksän vanhana, oli jo varsinainen pehmokausi hänellä ohi. Tuolla niitä silti on vino pino hänelläkin, ja ainakin sen verran olen ollut huomaavinani, että niistä erityisen rakkaita ovat pari Nasua, erehdyttävästi ankkaa muistuttava vesinokkaeläin, kilpikonna jolle mumminsa kutoi joskus villasukatkin, ja eräs pupu.

Nykyisellään esikoisella on kokoelma matkan varrella merkitykselliseksi muodostuneita pehmoja (suurin osa aivan eri kuin yllä luetellut!) istumassa kirjahyllynsä päällä. Iso Pupu taitaa olla isänsä luona.

Keskimmäisen pehmoista Nasut ja pupu pyörivät tosikoisen ja keskimmäisen yhteisessä huoneessa, kaikki muut istuvat kiltisti kaapissa. Tosikoisella kovia kokenut ja nyt jo melkoisen nukkavieru Nalle sekä pikkukisu ja joskus Pikku-Nallekin lojuvat sängyllä, kaikki muut elukat ovat sullottuina sellaiseen kangaslaatikkoon, mistä ne toisinaan pääsevät mukaan leikkeihin.

Kävihän se pienestä projektista tämäkin. Pitkäjänteisyys ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.

 

Pieniä isoja askelia

Heräsin tänäkin aamuna päänsärkyyn, joka ei tuntunut haluavan väistyä ollenkaan. Makoilin sängyssä odottamassa, että särkylääke tepsii, mutta kun sen ottamisesta oli kulunut jo yli tunti, luovutin ja nousin päänsärkyineni päivineni. Laskeuduttiin miehen kanssa alakertaan laittamaan aamupalaa itselle ja koiralle.

Cappucinon, halauksen, fritattan ja noin tunnin verran myöhemmin oloni alkoi olla jo inhimillinen. Jälleen se oli nähtävä. Olo on parempi kun ei jää sängyn pohjalle, vaan nousee sinnikkäästi tekemään vähän jotain. Sitten sen vähän jälkeen tosin on aika taas ottaa torkut. Tai ainakin jotenkin levätä. Minkäs sille voi. Energia riittää vain vähäksi aikaa kerrallaan.

Aamupäivän Candy Crush Sagojen, uutisten ja FB-häröilyjen jälkeen lähdettiin vähän ulos koiran kanssa. Meillä on K-kauppa tuossa noin 400 metrin päässä. Pikkumatka. Miehen piti mennä käymään siellä, koiraa ei viitsi jättää ulos, joten ajattelin hetken, että lähden mukaan. Ja sitten mietin, etten ehkä jaksakaan kuin sinne asti. Huono diili.

Lähdin silti miehen ja koiran kanssa ulos kauppaa kohti. Noin puolivälissä matkaa totesin, että minun on viisainta noudattaa plan B:tä ja kääntyä koiran kanssa takaisin kotiin niin kauan kuin vielä jaksan kävellä. Niin tein. Lunta oli yön aikana tullut noin 15cm, teitä saati jalkakäytäviä ei ollut aurattu. Käveltiin tuota hiljaisenlaista katuamme ajoväylällä.

Siitä kun kävelin keskenäni koiran kanssa kotiin, pidin hihnan tiukalla ja koiran koko aika lähelläni. Oloni tuntui hivenen verran orvolta ja turvattomalta, kun en kyennyt aina hahmottamaan autoja, joita siinä muutama meni meidän kävellessä kotia kohti. Tähän puolikuurouteen on tottelemista…

Tuo lyhyt alle puolen kilsan kävely vei voimani jälleen ihan vallan, ja miehen palattua himaan hetikohta meidän jälkeen – me Megsun kanssa oltiin jääty hetkeksi juttelemaan lumitöitä tekemässä olleen naapurin kanssa, joka ensitöikseen antoi minulle ison karhunhalauksen – palattiin taas sängylle lepäämään. Tai siis minä osin lepäsin, osin vähän duunailin kuvien ja parin blogipostauksen kimpussa, mies oman projektinsa kimpussa.

Muutama tovi voimia kerättyämme mies lähti ulos tekemään oman osansa meidän pihatien lumitöistä ja minä hoidin yhden koneellisen pyykkiä maaliin (lue: kuivausrumpuun ja narulle), ja mentiin sitten suihkuun. Sauna on minulta vielä jos nyt ei kielletty niin ei ainakaan suositeltukaan juttu, enkä kyllä rehellisesti sanoen juuri nyt kestäisi sitä kuumaa ollenkaan. Suihkussakin alkaa aina tuntua vähän pahalta kun suihkuhuone höyrystyy.

Olen ollut nyt kotosalla vajaat kaksi viikkoa. Tänään en enää tarvinnut saunajakkaraa, vaan jaksoin seistä suihkussa alusta loppuun saakka, ja sain jopa hiukseni pestyä silleen ihan oikeasti, eikä vain varovasti sieltä ja täältä. Pään leikkaushaavaa on alkanut vähän säreksiä välillä myös, mutta silti (tai ehkä juuri siksi että siellä on taas edes vähän tuntoa) pystyin vihdoin pesemään hiukset kunnolla 🙂

Suihkun jälkeen suorastaan poistin varpaista vanhat lakat ja lakkasin ne uusiksi. Suihkussa ajelin sääreni. Alan tuntea itseni vähitellen taas ei vain ihmiseksi vaan naiseksi. Puhtaat hiukset, ajellut sääret, nätisti lakatut varpaankynnet. Viikko sitten en olisi jaksanut vähempää välittää.

Ja sitten olinkin taas uuvuksissa. Vielä jaksoin kiristää ulko-oven kahvan, sitten lysähdin sohvalle torkkumaan sillä välin kun mies laittoi meille ja koiralle illallista. Ruuan jälkeen minua jopa vähän tanssitti, Def Leppardin soidessa taustalla.

Niin pieniä juttuja, mutta niin isoja minulle juuri nyt. Eikä niitäkään kovin monta yhdessä päivässä, mutta bit by bit. Baby step by baby step. Pieni asia kerrallaan muuttuu taas isosta ponnistuksesta tavalliseksi asiaksi. Kuten portaat jo. Niitäkään minun ei enää tarvitse erityisesti ajatella joka kerta, vaan ne sujuvat ihan kuin normaalisti. Vielä kun nämä pään oudot sensationit loppuisivat joskus… Sitä odotellessa.