Minulla alkoi loma. Viikon breikki töistä. Ihmiset ympäri intterwebbiä ovat kertoilleet, mitä kaikkea ovat tehneet tylsyyksissään. Minulla ei vielä ole ehtinyt olla tylsää, mutta lupasin etsiä sitä lomallani. Kyllästyä silkkaan olemiseen.
Ensimmäistä lomapäivää viedään, enkä ole vielä hullua hurskaampi, mitä tylsistymiseen tulee. Vaikka nukuin puoli yhteentoista eikä kello vielä ole neljääkään, olen ehtinyt sen jälkeen jo kirjoittaa korona-diaryyn pariinkin otteeseen, käydä koirien kanssa ulkona, kävellä pitkän lenkin keskenäni kamerani kanssa ja ladata kuvat koneelle. Kirjaani en ole vielä tänään avannutkaan, kuvia en vielä ole käynyt läpi, miehen työpäivä on kohta ohi ja ilta menee sen jälkeen kuten yleensäkin, joten minusta tuntuu jo nyt, että päivä loppuu taas kesken!
Kävelylenkkini ulkona oli omalla tavallaan eräänlainen tylsyyden etsintäreissu. Vaikka kuvailinkin samalla, saivat ajatukseni juosta ratojaan tuulen tuiverruksen mukana, angstirokin siivittäminä. Vaikka kävelin eteenpäin rakastamillani Munkan rannoilla, en periaatteessa tehnyt mitään tähdellistä, en ollut matkalla minnekään. Introvertti minäni nautti täysin siemauksin yksinäisyydestä auringossa meren rannalla. Äiti-minäni harmitteli, ettei tosikoinen jaksanut lähteä kävelemään kanssani.
Kävellessäni puolen päivän tietämillä koirien kanssa heidän normaalin aamulenkkinsä, oli lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä, eikä tuulesta ollut tietoakaan, vaikka iltasella se oli ollut taas liki myrskylukemissa. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, toisin kuin viikonloppuna. Yritin kotiin palattuani houkutella tosikoista kanssani kävelemään, tuloksetta. Jätin koiratkin kotio ja lähdin matkaan kamera olalla, kuuloke korvassa, vesipullo farkkujen vyölenksusta roikkuen.
Vaelsin tuttua reittiä rantaan, missä istahdin kalliolle aurinkoon. Istuin nauttimassa auringon lämmöstä kasvoillani, vienosti suolaisen tuulen tuiverruksesta hiuksissani, kuin teininä konsaan. Munkan rantsun kalliot olivat lempipaikkani jo teininä. Istuin niillä kallioilla murehtimassa suurta yksipuolista rakkauttani, vanhempieni eroa, yksinäisyyttäni. Istuin samoilla kallioilla lukemassa, joskus yksin, joskus äidin ja Jeri-pupuni kanssa.
Vaivainen Munkan lahdelman meri on vuosien mittaan näyttäytynyt minulle kaikissa muodoissaan. Tyynenä ja lempeänä auringon kimmellyksessä, vihreänä ja vihaisena vaahtopäiden iskeytyessä rantaan, villinä ja rauhattomana tuulen ja sateen tanssiessa sen pinnassa. Sieluni mukautuu meren rytmiin, lentää tuulessa, lipuu aalloilla, kieppuu pyörteissä. Olipa mielentilani mikä tahansa, meri rauhoittaa minua. Se nappaa sieluni mukaansa ja tyynnyttää sen.
Istuin kalliolla, kunnes kallion kylmä alkoi hiipiä luihini ja siirryin auringon lämmittämälle kuivalle mättäälle. Jatkoin matkaani, kun tuulen viima puski farkkujeni läpi tehden tyhjäksi auringon lämpimät säteet säärilläni. Tuuli oli taas alkanut yltyä ja meren rantaan tullessani olin vetänyt sormikkaat käteen ja hupun tiukasti päähän. Jatkoin matkaa rantaa pitkin ja kerrankin, kun minulla ei ollut koiria mukanani, saatoin kävellä vedenrajaa pitkin uimarannankin poikki.
Pysähtelin välillä istuskelemaan auringon lämmittämille rantakallioille, mutta jatkoin aina pian matkaa. Sen verran levoton on luontoni, että mieluummin kävelin eteenpäin kuin istuin pitkään aloillani. Sen verran kylmä oli tuuli, että mieluummin kävelin lämpimikseni kuin istuin tuulessa aloillani.
Uimarannalla oli joitakuita ihmisiä kuntoilemassa ulkokuntolaitteilla, istumassa oksanhaarassa nauttimasta auringosta, picnikillä suojaisassa paikassa. Kasinonpuiston ranta puolestaan oli ihmisistä tyhjä. Vain hanhipari tepasteli hiekalla, kunnes nekin pulahtivat hyiseen veteen ja lähtivät laiskasti soutelemaan kohti Kalastajatorppaa. Kiipesin portaat ylös Kalastajatorpantielle muistellen, kuinka monet kerrat teininä talutin pyörääni portaiden viertä ylös ja alas.
Suuntasin askeleeni kohti Tammitietä ja Härkähakaa miettien, kävelisinkö suorastaan kartanolle saakka. Käännyin kuitenkin lopulta Kartanontielle ja siitä käännyin kotia kohti Kadetintietä pitkin. Paltsin kentällä oli porukkaa futailemassa – isiä ja poikia ja nuoria poikia keskenään. Pienissä klustereissa, toisistaan erillään. Jatkoin matkaani Tiilimäenlehdon läpi ja kirkon takapihan läpi kohti Munkinpuistoa – Konnaria. Katseeni kiinnittyi kirkon sivuoveen, jossa oli maininta Munkan partiolippukunnista, Kirisiskoista ja Mustista veljistä. Kirisiskoihin aikoinaan itsekin kuuluin.
Kuljin kotiin Konnarin halki. Vähän ennen kotia kelloni kertoi minun kävelleen kuusi kilometriä. Ei mikään huikean pitkä lenkki, eikä mikään nopea kävelyvauhti – pari tuntia taisin matkallani viipyä. Se oli kuitenkin juuri minulle hyvä lenkki. Vähän liikuntaa, mielen virkistystä, sielun lepoa. Merta, tuulta ja aurinkoa.
System Failure for the Masses 