Toiset kirjat on raskaslukuisempia kuin toiset. Toiset kirjat on pitempiä kuin toiset. Aika monta kuukautta minulla meni kahlata läpi Lady Colin Campbellin kirja Daughter of Narcissus. Erinomainen kirja, mutta hivenen verran turhan tarkkoihin detaljeihin menevä ja high class brittienglannilla kirjoitettu pitkä eepos.

Kirjan pääasiallinen pointti selviää aika lailla alkumetreillä. Mieheni oli kirjaa aloittanut jo kauan sitten ja totesi, ettei lopulta päässyt sataa sivua pitemmälle juuri tuon raskaslukuisuuden takia, mutta siihen mennessä oli hyvinkin käynyt jo selväksi, että kyllä, kirjoittajan äiti oli melkoinen narsistihirviö. Minä urhoollisesti kahlasin eteenpäin, vähän kerrallaan, ja noin puolivälissä se tempaisi minut mukaansa.

Narsisti on sana, jota tänä päivänä käytetään varsin löyhästi, vaikka käsitteenä se on vasta kolmisen vuosikymmentä vanha. Osin ehkä siksi, että jokaisesta meistä löytyy narsistisiakin piirteitä: oman edun tavoittelua (toisinaan myös muiden kustannuksella), empatianpuutetta jne. Vauva syntyy narsistisessa tilassa, jos niin halutaan asia ilmaista. Vauvan elinehto on pyrkiä saamaan tarvittava ravinto ja läheisyys, vaikka sitten vanhempien yöunien ja muun hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuten kirjan kirjoittaja “Lady C” kirjoittaa, jos ja kun lapsen annetaan jäädä tilaan, jossa hänen tarpeensa ja tahtonsa pyörittävät vanhempia, on aika todennäköistä, että persoonallisuus kasvaa kieroon jollakin tapaa. Ei kaikista tule välttämättä narsisteja, sillä toki lopputulemaan vaikuttaa myös ihan ihmisen perusluonne sekä ympäristö. Se, millaisia muita aikuisia ja kontakteja lapsella on.

Narsismille tyypillistä on tyhjyys ja katkennut yhteys omiin tunteisiin. Narsisti hakee muilta huomiota, jolla täyttää sitä tyhjiötä sisällään. Narsisti uskoo, että hän on oikeutettu, etuoikeutettu ja sääntöjen yläpuolella. Narsisti uskoo, että on ihan ok hänen tavoitella juuri sitä mitä hän haluaa, keinoja kaihtamatta, onhan hän tärkein ihminen maailmassa – omassa maailmassaan.

Lady Colin Campbellin äiti oli narsisti pahimmasta päästä. Narsisti ja psykopaatti, jonka persoonallisuuteen yhdistyi myös mm. asosiaalinen persoonallisuushäiriö. Tämä äiti, Gloria, otti lapsen kerrallaan silmätikuksi ja sai olemattomista seikoista syyn kurittaa lasta ruumiillisesti ja lähettää tämän kävelemään tätinsä luo viiden kilometrin päähän vaikka myrskyn silmässä. Gloria juonitteli pojaltaan auton pois, kontrolloi äkkipikaista miestään saaden tämän väkivaltaisesti kurittamaan lapsia yllytyksellään, melkein onnistui huijaamaan lapsensa perinnöttömiksi, manipuloi ja kylvi riitaa.

Ja vaati jatkuvaa huomiota. Jonkun piti aina olla Glorian kanssa istumassa, kuuntelemassa loputonta valitusta ja pahanpuhumista kaikista mahdollisista tuttavista. Koska Gloria oli onneton yksin. Narsisti tarvitsee peilin. Kuuntelevat korvat ilman vastaansanovaa suuta. Sillä narsisti on aina oikeassa.

Tämä kirja pitäisi suomentaa. Se antaa toisaalta perspektiiviä siihen narsisti-tuomion kepeään heittelyyn ja toisaalta tietoa siitä, mitä se ihan oikeasti on. Se saattaa auttaa jotakuta narisitivanhemman uhria ymmärtämään itseään ja elämäänsä paremmin.

Siinä samalla kun tuo kirja istui sänkyni vieressä ja sitä iltaisin (ja esim. tuossa viikolla junassa) luin, ehdin lukea Kindlestäni parikin kirjaa myös. Kirja-kirjojen huonoihin puoliin kuuluu se, ettei ne aina ole mukana, siinä missä eKirja Kindlessä kulkee aina taskussa, kännykässä (tai missä tahansa muussa laitteessa, jopa läppärilläni). Niinpä silloinkin kun minulla on kesken *kirja*, on minulla aina kesken myös eKirja.

Viimeisimpiä Kindle-kirjojani ovat olleen Clive Cusslerin NUMA-sarjan ensimmäinen kirja, Serpent ja nyt on kesken Neil Gaimanin Ocean at the End of the Lane. Cussler oli minulle uusi tuttavuus, jonka nappasin Amazonin ehdotuksista ja tykkäsin niin että nyt Kindlessä odottaa sarjan seuraava. Gaiman on vanha tuttavuus, jonka kirjat ovat fantastisen kiehtovia vääristyneen todellisuutensa kanssa. Ne aina pistävät miettimään, että entä jos todellisuus oikeasti onkin sellaista, warped, me vaan täällä kuljetaan yksiselitteisessä maailmassa, koska aivot eivät kykene vääristymään havainnoimaan.

Lukupinoni on tällä hetkellä aika korkea. On nuo Kindle-kirjat (ja odotan kovin, että seuraava Evanovichin Fox&O’Hare-kirja kesäkuussa ilmestyy), ja sitten on vino pino niitä paperikirjojakin. Eilen jo aloitin C.J. Sansomin kirjan Luostarin varjot (suomeksi!! pelastin tuon kirjan kirppikseltä, sillä vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jos tykkään, jatkan sarjaa Kindle-kirjoilla enkuksi). Sen jälkeen lukujonossa on mm. Cassandra Clarea, Umberto Econ Ruusun nimeä, Kaari Utriota (samalta kirpparilta), Anja Snellmanin Antautumista (vieläkin vasta hankintalistalla) ja Cervantesin Don Quijotea ja muutakin.

En osaa elää lukematta. Aina on jokin kirja kesken. Voisi kai sitä huonompiakin addiktioita olla 🙂

Kirja on voimissaan, ainakin meidän perheessämme. Vaikka (tilanpuutteen vuoksi) enimmäkseen enää luenkin eKirjoja, kun viihdettä luen, on kirja aina kirja. Olen itse asiassa perheeessämme ainoa eKirjojen lukija, vaikka esikoinen lukee varmasti yhtä paljon kuin minä. Kirjasto on tyttären mekka.

Jotkut kirjat on vaan sen arvoisia, että ne kannattaa hankkia omaan hyllyyn kirjana. Niin minusta kuin miehestäni kuin tyttärestänikin. Niinpä toisinaan tulee noita kirjahankintoja tehtyä kotiinkin. Viime kesänä ostin Cassandra Claren sarjan The Mortal Instruments. Luin ne hujauksessa. Niistä tykkää keskimmäinenkin, joten nyt kun tuossa tilailin joululahja-voucherilla kirjoja ja leffoja Amazonilta, tilasin sieltä myös sen edeltäjäsarjan The Infernal Devices.

Joululahjoissa oli jo montakin kirjaa. Isäni sai minulta Raija Orasen kirjan Hirmuinen mies. Esikoinen puolestaan sai isältäni yhden historiallisen romaanin, isältään ja minulta Nälkäpelin kakkos- ja kolmososat ja minulta Uma Karman kirjan Kaiken sen kestää. Ja nyt tuolta Amazonista tilasin hänelle Eric Morgensternin krijan Night Circus. Minusta on ihan huippua, että esikoinenkin kykenee lukemaan myös englanniksi – osti itse viime vuonna Maze Runner -sarjan englanniksi – sillä se avaa mahdollisuuksia (äidin kirjahyllystä 😉 ) sen lisäksi että tietenkin boostaa kielitaitoa.

Miehelleni annoin joululahjaksi Eric Blehmin kirjan Fearless, joka on tositapahtumiin perustuva. Mies on kirjan itseasiassa lukenut jo aiemminkin, mutta halusi sen omaksi kuitenkin. Luultavasti sen lukaisen jossain välissä minäkin, kunhan pääsen “book queueni” kanssa sinne saakka.

Minulla on jonossa vaikka kuinka paljon kaikkea luettavaa! On muutama “tädin vanha” odottelemassa sopivaa hetkeä, tällä hetkellä minulla on kesken Daughter of Narcissus (by Lady Colin Campbell) ja kindlessä Clive Cusslerin Serpent (koska kirja-kirja ei aina ole mukana) ja kindlessä odottaa myös Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane. Sitten on nuo uudet Claret tulossa ja Evanovichit on pakko lukea aina heti (seuraava tulossa tosin vasta kesäkuussa) ja sitten tilasin Amazonista tänään Don Quixoten ja Odysseyn. Ja omalla hankintalistallani on myös Anja Snellmannin Antautuminen.

Isoimman palan vapaa-aikaani tällä hetkellä lohkaisee vähän toisenlainen lukuprojekti. Kahlaan yhä läpi niitä vanhoja päiväkirjojani, kirjoittaen niitä koneelle Word-dokumenteiksi. Olen pitkään kaivaanut niihin hakutoimintoa ja nyt ne pääsevät indexoinnin piiriin! Olen toiseksi viimeisessä päiväkirjassa (kun ei juuri nyt kesken olevaa lasketa), joten se urakka alkaa olla loppusuoralla. Sitten jää taas enempi aikaa lukea, ellen sitten jatka urakkaa raskausaikojen päiväkirjoihin sun muuhun matskuun mitä kaapissani on. Ehkä minä vielä joskus saan toteutettua haaveeni kirjoittaa löyhästi omaan elämääni pohjautuvan kirjan. Tai kirjasarjan, who knows.

Se on kuitenkin yhä vain haaveissani. Toiset kai kykenevät kirjoittamaan työn ja muun elämän ohella, minä en osaa. Olen monesti yrittänyt aloittaa, kerran päässyt jopa aika pitkälle, mutta aina muu elämä vie pyörteisiinsä ja kirjoittamiselle ei tunnu löytyvän aikaa. En osaa kirjoittaa lyhyissä pätkissä. Eläkevuosia odotellessani siis tyydyn lukemaan. Lukea voi lyhyissäkin pätkissä. Raskaslukuisia kirjoja kuten tuota Daughter of Narcissusta on pakkokin lukea lyhyissä pätkissä, sillä pitkissä ei jaksa. Joku viihderomsku menee helposti päivässä.

Haluaisin oman kirjaston. Sellaisen korkean ja ison jossa on kirjoja lattiasta kattoon ja hyllynreunoja pitkin liikuteltavat tikkaat. En monta asiaa sure niin paljon kuin sitä, että eron yhteydessä tilanpuutteen vuoksi jouduin luopumaan niin monesta kirjasta. Eikä sitä tilaa nytkään loputtomiin ole. Yksi tuplabuukattu kirjahylly olkkarissa, tytöillä omansa huoneissaan, toinen tuplabuukattu serverihuoneessa ja yksi ei yhtä syvä kirjahylly yläkerran sivuvarastossa.

Isovanhempieni kirjat ovat muuten vieläkin isoäitini kodissa. Irtaimistoa ei sieltä ole vieläkään jaettu, en tiedä milloin sen aika koittaa. Sielläkin on kirjoja. Paljon kirjoja. Myös sellaisia, jotka varmasti sieltä itsellenikin haluan ja saan. Täytyy varmaan alkaa pinota kirjoja toistensa päälle, vaikka se sotiikin täysin chitäni vastaan.

 

Silloin kun olin nuori, katselin isoäitini kanssa musikaaleja ja tv-sarjoja joista jäi hyvä mieli. Happy Days, Mary Poppins, Sound of Music, Bringin up Baby, Swing Time, Sabrina, Singing in the Rain… Ja tietnkin niitä saksalaisia dekkareita, joiden saksa kuulosti minusta niin säksättävältä ja rumalta, että valitsin koulussa B-kieleksi mielummin kauniin melodisen ranskan. Jossain vaiheessa matkan varrella, lukioaikanani kait, isoäitini tutustutti minut myös Sissi-elokuviin. Noihin romantisoituihin elokuviin Itävalta-Unkarin keisarinnan tarinasta. Sissi oli Baijerista ja puhui pehmeämpää ja kauniinpaa saksaa kuin dekkarisarjojen etsivät. Päätin yliopistossa antaa saksallekin mahdollisuuden ja luin sitä pari kurssia. Osaan tilata ruokaa ja taksin.

Kielivalinnat sikseen, noissa Sissi-elokuvissa, tai ainakin siinä ensimmäisessä (joka ruokki nuoren tytön romantiikannälkää niitä kahta jälkimmäistä paremmin – niissähän Sissi jo oli naimisissa!) oli tuo vanha keisari, Franzin isä, muka-seniili, jottei tarvitsisi vaimonsa kotkotuksia kuunnella. Aina sopivaan väliin ukkeli heitti: “da bravo!”. Se jäi minulle lentäväksi lauseeksi pitkäksi aikaa. Se löytyy myös sangen monen päiväkirjamerkintäni lopusta. Kuten myös tuo Sinirusettiseura iloitsee (piste).

Sinirusettiseuralla ja Sissillä ei sitten muuta tekemistä keskenään olekaan. Tai ehkä sittenkin on. Sillä Sinirusettiseura on vanhan Valentin Vaala -elokuvan punainen (sininen) lanka, ihan siinä valeavioliiton kantapäillä. Elokuvahan on siis Mieheke. Tilasin sen viime viikolla filmihulluleffakaupasta, jossa näyttää olevan ihan kohtalainen valikoima vanhaa kotimaista. Harmillisesti tosin useimmat haluamani elokuvat näyttäisi olevan paketoitu 4 elokuvan paketteihin, joissa on yksi hyvin tunnettu ja kolme tuntemattomampaa elokuvaa. Yksi hyvä ja kolme joista en joko tiedä, tai jotka ei niin kiinnostakaan.

Musikaaleja- vanhoja MGM-musikaaleja olen kerännyt jo pitkään. Maltillisesti. Viime aikoina olen enenevissä määrin huomannut kaipailevani noita vanhoja kotimaisiakin. Yksi Suomisen Olli minulla on hyllyssäni ja nyt tuo Mieheke, jonka eilen illalla sitten katsoin. Listallani olisi myös ainakin Vaimoke, Katupeilin takana, Syntipukki, Rakas lurjus, Kulkurin valssi, On lautalla pienoinen kahvila, Kaivopuiston kaunis Regina, Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi ja sitten kun vielä muistaisi, mikä leffa se oli (vai oliko juurikin tuo Isän vanha ja uusi?), joka paljolti tapahtui Helsingin saaristossa, josta ajelivat ainakin joku kerta Kulosaaren Kasinolle (vai Katajanokan? kun ei vaan voi muistaa enää!).

Kotimaiset elokuvat kuuluivat niinikään lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Nimenomaan nuo vanhat ihastuttavasti ylinäytellyt suorastaan koomisen dramaattiset elokuvat – sitten 50-luvun ei ole motakaan kotimaista leffaa tehty, joista voisin sanoa tykänneeni; poikkeuksina Talvi- ja Jatkosodasta kertovat elokuvat kuten vaikkapa Hylätyt talot, autiot pihat ja Rukajärventie. Isäni kanssa lapsena ja nuorena katsoin vanhan kotimaisen jos toisenkin – Pekka Puupäät, Ryhmyt ja Romppaiset (mm. Jees ja just), Suomisen Ollit, kaikkikin edellisessä kappaleessa mainitut ja monen monta muuta tukkijätkää ja muuta Tauno Paloa ja Ansa Ikosta. Heinäpeltoromantiikkaa, pehtooreita ja väärinkäsityksiä.

Faijalla on laaja kokoelma ko. elokuvia – VHS:inä. Samoin kuin isoäidilläni niitä alkuun mainittuja. Minulla ei sellaista laitetta ole ollut kotonani sitten avioeron, joten ei niitä oikein faijalta auta lainata. Kun siis pakottava tarve nähdä jokin noista vanhoista leffoista iskee, ei se auta kuin tilata DVD (ei niitä BlueRayksi ole taidettu tehdä, ei niiden laatu riitä). Pakottavina tarpeina on hyllyyni jo ilmestynyt leffa jos toinenkin. Enimmäkseen noita ensinksi mainittuja jenkkiviihteen helmiä, sillä niitä saa hiukan kotimaisia helpommin, Amazonista. Viime aikoina olen suunnannut katsettani yhä enenevissä määrin noihin vanhoihin kotimaisiin maalaisromanttisiin hassuihin elokuviin.

Vaimoke perustuu Hilja Valtosen samannimiseen romaaniin. Mieheke on samaiselta kirjailijalta tilattu elokuvakäsikirjoitus, Vaimoke-elokuvan suosion innoittamana. Nuorna tyttönä, leffat nähtyäni kävelin vaihteeksi kirjastoon ja lainasin kaikki löytämäni Hilja Valtosen kepeät romanttiset kirjat, ainakin Vaimokkeen, sekä Nuoren opettajattaren varaventtiilin (joka suuresti ilahdutti minua, ahkeraa päiväkirjankirjoittajaa). Olen vähän sucker for old movies and books. Rakastan sitä viatonta kepeää huumoria jostain sieltä viime vuossadan alkupuoliskolta. Hilja Valtosia, vanhoja Anni Polvia, kirjoja kuten Kommelluksia kartanossa sun muita, joista olen aiemminkin kirjoitellut.

Viimeisin kirja, jonka juuri luin (ennen sitä novellia, jonka olen jo melkein loppuun lukenut), oli vanha brittikirja, Three Men in a Boat. Se oli monin paikoin oikeinkin hauska kirja, mutta minun ADD:ni oli koetuksella toisinaan, pitkällisten tarinointien kanssa.

Hilja Valtosia voisi lukea taas. Voisihan sitä lukea taas vaikka mitä. Raija Harjunkin tuotantoon (mm. Rakas kiukkupussi, joka jotenkin tupsahti mieleeni, kun yritin muistella elokuvan Rakas lurjus nimeä) uppouduin silloin lukioikäisenä – vähän tuoreempaa kotimaista viihdettä se. Maailmaassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa, etten yleensä – enää nykyään – lue samaa kirjaa kahta kertaa. En ehdi! Nytkin lukulistallani on monta kymmentä kirjaa (siis odottamassa, että tilaan ne Amazonista Kindleeni, sillä en minä niitä kirjastosta saa, siirryttyäni toistakymmentä vuotta sitten lukemaan lähes pelkästään englanninkielistä kirjallisuutta. Lähes. Onhan tässä viime vuosina tullut luettua hyllystä Veikko Huovisen elämäkertaakin – Huovisen tuotantoakin olen meinannut alkaa lukea. Se löytyisi kokonaisuudessaan isäni hyllystä.

Ja on tuossa kirjahyllyssäni Dan Brownien ja David Gibbinsien päällä neljä tuollaista ihastuttavaa vanhaa romskua, jotka löysin tämän talomme sivuvarastosta raivatessamme sinne kamoillemme tilaa. Tädin jäämistöä, jota ei kukaan perillisistä (tai se ainoa perillinen?) ollut arvostanut. Minä arvostin. Kävin kirjapinot läpi ja poimin sieltä maltillisesti (ensihätään) neljä kirjaa luettavakseni. Lisääkin siellä on, jos ja kun ehdin. Sitä luettavaa tässä maailmassa vaan on niin paljon! Valintoja, valintoja.

Oho, mitenkäs tämä elokuvista kirjoihin kääntyi? Valtosesta kait. Viihdettä viihdettä. Ja vaikka tässä nyt noista leffoista aloitin, oikeasti luen monin verroin enemmän kuin katselen elokuvia. Monesti myös luen sen, mitä olen elokuvana nähnyt (jos pohjalla on oikea kirja, eikä kirjaa ole kirjoitettu leffan pohjalta). Kuten nyt vaikka tuo Vaimoke, joka jotenkin on tämän kaiken keskiössä.

Sinirusettiseura iloitsee. Piste.