En ole suuri puutarhuri, enkä mikään kukka-asiantuntija. En edes tunnista useimpia niistä, sen paremmin luonnossa kuin kaupassakaan. Puutarha meillä on, ja pidän siellä puuhastelusta ja sen kasvamisen seuraamisesta. Puutarhamme kukilla on pääsääntöisesti kuitenkin vain yksi tehtävä: tuottaa hedelmää. Kun tomaatti tai kurkku tai chili tai paprika kukkii, ei kukka ole komea eikä upea, mutta meille kauniinpi kaikkea, sillä tiedämme, että pian siitä kasvaa hedelmä. Olettaen, että mehiläiset hoitavat tehtävänsä ja useimmiten ne niin tekevät.
On meillä pihallamme joitakin tarkoin valittuja koristekukkiakin. En tiedä kaikkien niidenkään nimiä, sillä osan olen valinnut ihan vain siksi, että ne näyttivät kivoilta. Samettikukilla on tehtävänsä erinäisten tuholaisten loitolla pitäjänä. Talviaikaan meillä voi satunnaisesti nähdä leikkokukkia kuten ruusuja, tulppaaneita ja gerberoita maljakossa, mutta tuossa taisi hujahtaa hyvinkin kymmenen vuotta, ettei minulla ollut ensimmäistäkään viherkasvia, kukista puhumattakaan, kotonani. Ruukkuyrttejä ja -salaatteja ei lasketa, vaikka niitä keittiömme ikkunalla talvisin näkeekin.
Silti, minullakin on lempikukkani. Niitä on jopa jokunen. Ei ehkä niinkään yllättävää, että niihin jokaiseen liittyy jonkinlainen tarina.
Rhododendron
Jos aloitetaan ihan alusta, alussa oli rhodo. Meidän landella on iso rhodo. Se oli iso jo ollessani lapsi, joten nyt se vasta iso onkin. Tuo landen kallioisen karussa maastossa viihtyvä rhodomme tapaa olla täydessä kukassa kesäkuun puolivälin synttäreideni aikaan. Joka toinen vuosi se kukkiin hurjana, joka toinen vuosi vähän vähemmän. Opin rakastamaan rhodoa jo pikkulapsena, isoäidin kanssa landella. Siitä lähtien, kun minulla on ollut oma piha, olen halunnut rhodoa pihalleni. Nyt minulla viimein on. Luultavasti samaa landen rhodoa, tuossa etupihallamme.
Orvokki
Orvokki on toinen kukka, josta olen pitänyt lapsesta saakka. Isoäiti istutti niitä landella kukkapenkkeihin joka vuosi, ja ne olivat ainoat kukat, joiden kastelusta tykkäsin. Kastelukannua kallistellessani hyräilin itsekseni: “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni…” Äiti minulle tuota laulua lauloi ja osaan sen yhä ulkoa. Meillä on orvokkeja pihalla nytkin.
Neilikka
Ehkä jos yritetään jotain kronologiaa ylläpitää, on neilikka vuorossa seuraavana. Neilikka astui sydämeeni ollessani kuudentoista. Olin isän, isän vaimon, ja isoäitini kanssa Viipurissa käymässä. Olin reissussa koko viikonlopun, sillä yövyimme Lappeenrannassa pari yötä. Minulla oli hirveän ikävä poikaystävääni (josta sittemmin tuli nyt jo ex-mieheni ja lasteni isä). Viipurin kauppahallissa erään kojun myyjä alkoi ylistää kauneuttani ja nappasi naapurikojun kukkaämpäristä neilikan, jonka ojensi minulle. Otin neilikan vastaan ja työnsin sen hiuksiini. Mielessäni tuo neilikka oli ikäväni inkarnaatio, ja siitä lähtien neilikka on ollut yksi lempikukistani. Eräänlainen tunteitteni konkretisoituma.
Oleanteri
No nyt pääsemme niihin kirjakukkiin. Joskus nuoruudessani luin Eero Ekqvistin kirjan Oleanterin punainen kukka. Tarina oli minusta hurjan kaunis. Se sijoittui Rooman ajan Palestiinaan ja jotakin tekemistä sillä oli kielletyn rakkauden kanssa – en enää sitä juuri muista, vaikkakin muistan sen, miten suuren vaikutuksen tarina minuun teki sitä lukiessani. Myöhemmin sain oman oleanterin – joka myös muuten rhodoa kovasti muistuttaa. Se kukki minulla monta kesää, kunnes kerran unohdin sen alkusyksyllä parvekkeelle ja halla tuli ja söi sen.
Auringonkukka
Auringonkukka on toinen lempikukistani, jonka nimenomaan kirja on elämääni tuonut. Torey Haydenin Auringonkukkametsä on huikea kertomus naisesta, joka joutui natsi-Saksassa synnyttäjäksi. Naisesta, joka yritti sodan jälkeen rakentaa uutta elämää, mutta jonka koko olemista ja sitä myötä perhettä ja lapsia, varjosti synkkä salaisuus, lapsensa menettäneen äidin kipu ja tuska, häpeäkin. Luin kirjan tosin aivan väärään aikaan elämässäni, esikoistani odottaessani. Itkin vesiputouksen lailla.
Tiikerililja
Nimeni johtuu heprean Shoshunista, joka tarkoittaa laakson liljaa, täsmällisesti ottaen kai kieloa, mutta olen ottanut vapauden tulkita sen vain liljaksi. Lilja, myös kalla, ylipäänsäkin kuuluu lempikukkiini, mutta rakkain niistä on minulle tiikerililja. Tiikerililja on liljoista se, jolla on eniten luonnetta, asennetta. Oranssi ja musta tiikerililja on liljojen kapinallinen. Liljojen epäsovinnainen teini. Vähän kuin minäkin punaisten ja mustien hiusteni ja vähän ikiteinimäisen kapinallisine asenteineni.
Orkidea
Orkidea on oikukas ja itsenäinen. Kaunis kuin mikä, mutta hivene karu varreltaan. Samaistun myös orkideaan ja vaikka minusta on vaikea pitää kasvi kuin kasvi hengissä, orkidean haasteen otan vastaan aivan toisella pieteetillä kuin useimpien muiden kasvien. Kun orkidea kukkiin uudemman kerran hoivissani, tunnen suurta riemua. Ja orkideani ovat kukkineetkin. Olen onnistunut!
Kirsikankukka
Kirsikkapuut, omenapuut, luumupuut ja mitä näitä on. Niistä kirsikka vaaleanpunaisine kukkineen on suosikkini. Kirsikka itsessään on minusta paljon esimerkiksi omenoita maukkaampi hedelmä, mutta sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, että niin pidän kirsikankukista. Ollessani kahdentoista, olin äidin kanssa Japanissa siellä sillä hetkellä asuneen parhaan ystäväni luona. Oli helmikuu, eikä Tokiossakaan vielä ollut hirveän lämmin, mutta ensimmäiset kirsikkapuut olivat jo kukassa ja se oli minusta yksi kauneimmista asioista maailmassa. Ihastukseni kirskikankukkiin sinetöi joitakin vuosia myöhemmin lukemani Mailis Janatuisen kirja Koulu ja kirsikankukka, jonka tarina niinikään sijoittuu Japaniin. Japanilla itsessään on ikuinen paikka sydämessäni.
Bougeainvillea
Kreikka – tai täsmällisemmin ottaen Kreikan Aegeanmeren saaristo, Kiklades, ja vielä täsmällisemmin sieltä Tinos – on toinen maa, jolla on oma paikkansa sydämessäni. Siellä, noilla kuvankauniilla saarilla, kasvaa bougeainvillea valtoimenaan. Oleanteritkin siellä kasvavat pensaina kukkien komeasti kesähelteillä, mutta seiniä kiipeävät ovien ja ikkunoiden ja parvekkeiden yllä roikkuvat bougeainvilleat ovat aivan oma villi palansa noita Kreikan saaria. Bougeainvillea tarkoittaa minulle aurinkoa, suolaista tuulta, merta ja karunkaunista luontoa. Valkoiseksi rapattuja taloja ja koboltinsinisiä ikkunanpuitteita. Sielun vapaata lentoa tuulen mukana.
Verenpisara
Pieni sydämenmuotoinen verenpisara kosketti sieluani erään talon portilla, kävellessäni siitä ohi liki joka päivä koirien kanssa, sydämeni ollessa raskas. Äitini oli kuollut, isoäitini oli kuollut, teinini kamppaili masennuksensa ja itsetuhoisuutensa kanssa. Pienet mutta sinnikkäät pinkit kukat katselivat minua pensaastaan ohi kävellessäni. Kurkottivat sydämeeni lohduttaen ja rohkaisten. Tuntui kuin suruni olisi saanut muodon. Tuntui kuin nuo piskuiset verenpisarat olisivat joka kerta ottaneet palan tuskastani ja muuttaneet sen kauniiksi ja vähemmän raskaaksi. Pieniksi vaaleanpunaisiksi timanteiksi. Kuin kyyneleeni olisivat muuttuneet kukiksi.
Ahkeraliisa
Ahkeraliisa ei ole kummoinenkaan, eikä oikeastaan edes lempikukkiani sinänsä, mutta minulla on vahva lukkarinrakkaus sitä kohtaan. Isoäitini kasvatti noita pieniä ja melko mitäänsanomattomia oranssinpunaisia kukkia sekä stadissa että landella joka kesä. Niitä kasvoi vanhassa käytöstä poistetussa puisessa jollassa, niitä kasvoi pihamaan kukkapenkeissä. Ne olivat myös ensimmäisiä kukkia joita itse omin kätösin istutin ensimmäiselle omalle pihalleni, isoäitini niitä minulle tietenkin tuotua. Lapsena autoin isoäitiä keräämään liisoista siemenet. Kun siemenet olivat valmiita kerättäviksi, niiden kotelo poksahti hauskasti sormissani.
In the ever growing list of books that have left an impression on me, The Book Thief went straight to the top when I read it. The book that is a touching story about a girl in early WWII Germany, a girl who picks up a book, learns to read and learns to love books. The story would be touching even without the books. Without the narrator, who just happens to be Death. It would be touching just as the story of a girl who loses her dad to Nazis and her brother on the way to be given away to foster care, because her mom had to hide; her parents were communists. What makes it a spectacular read, is Death as the narrator, and the books, that are like salt in food. Not necessary, but brings out the true flavor.
