Ulkona meinaan. Aika sysipimeetä. On tuolla jossain olemassa katuvalot, mutta kun ei täällä vielä oikein kellään ole kunnollisia omia pihavaloja – tai ehkei niitä niin tällasella omakotitaloalueella edes niin ole muutenkaan? – kaikkialla näkyy vain mustaa. Ihan outoa sinänsä. Vaikka kolme vuotta onkin asuttu täällä periferiassa, en oikein tunnu tähän pimeyteen tottuvan koskaan. Stadissa kun ei koskaan ole oikeasti pimeetä. Jollei ole suorastaan sähköt poikki.

 

Aamuisinkin alkaa jo olla aika pimeetä. Etenkin tällaisella sateisella säällä. Tuntuu taas, ettei mitään meinaa nähdä auton tuulilasin läpi, kun katuvalotkin täällä ovat niin himmeät, sellaiset kuin stadissa kevyenliikenteen väylillä. Ja ne heijastimet on taas ihmisillä hukassa. Lenkkeilijöillä ja koiranulkoiluttajilla näkee niitä heijastinliivejä päällä, mutta muutoin on aika pimeetä porukkaa liikenteessä. Eipä omakaan tokaluokkalaiseni suostu sitä liiviä pukemaan, tosin takissakin on heijastinnauhat, joten edes jotain. Pelottavaa oli kuitenkin tänäkin aamuna huomata suojatien kohdalla, että hitsi, siinähän seisoi ihmisiä molemmin puolin! Ei niitä vaan näkynyt paria metriä kauemmas…

 

En kyllä voi sanoa taas itsekään olevani hyvä noiden heijastinten kanssa. Silloin kolmisen vuotta sitten, kun muutettiin tänne pimeyteen, koin jonkinlaisen heijastinherätyksen ja minulla oli heijastimia aina niin käsilaukussa kuin takinkin taskussa mukana. Sittemmin ne ovat kuitenkin jääneet vähän kerrassaan pois, osin siksi, että ne sitten kuitenkin ovat niin vähällä käytöllä, kun aina kulkee autolla paikasta toiseen. Lenkille vedän kyllä heijastinliivin päälle.

 

Täällä on meillä kotonakin osittain aika pimeetä, sillä meillähän edelleen on tästä 166 neliöstä käytössä vasta noin puolet. Eli tuo talon toinen pääty on täysin pimeenä. Jotain kun pitää etsiä muutoinkin pimeän aikaan – kuten vaikka aamulla lasten ulkovaatteita – sinne saa varustautua fikkarin kanssa. Meillä on täällä yhä myös aika pimeen kylmä. Kylmä on kurjaa. Pahimmillaan voi käydä niinkuin minulle kävi tänään ruokakaupassa, että muutoinkin kylmistä sormistani meinasi verenkierto lakata kokonaan, kun kannoin koria käsivarrellani! Hetken aikaa oli vasen etusormi valkoinen ja tunnoton. Pelottavaa!

 

Noin muutoin aika pimeitä juttuja on viimeaikaset työmääräni. Eilen esimieheni kysyi, olenko nyt sitten illat normaalisti kotosalla, viitaten siihen, että pitelin tuossa pari viikkoa sitten yhden viikon verran systerin asuntoa pystyssä. Kello oli puoli kuusi, olin juuri tullut toimistolle asiakkaalta, isuin pöydännurkalla läppäri kainalossa matkalla testaamaan tämän päiväistä ympäristöä. Katsoin pomoa hiukan vinosti ja vastasin: "En, vaan täällä." Lähdin lopulta kymmentä yli yhdeksän töistä. Kolmas pitkä työpäivä tälläkin viikolla. Tänään olen sentään kotona!

 

Jotain mukavaakin tänään tähän pimeyden keskelle: sain eilen sen ongelmallisen ympäristön testattua ja ongelmar ratkottua, tänään on päivä mennyt sen puitteissa siis oikein mukavasti (jos ei lasketa sitä hämmentävää pimennystä, joka aivoissani tapahtui erään ihan perustoiminnon osalta juuri varttia ennen kuin lopettelin päivää asikakkaiden kanssa – ankea lopetus päivälle 😛 ). Ja lounaalla tänään gurukastiin lukeutuva kollegani kehaisi osaamistani parille muulle duunikaverille, tuntui kivalta 🙂

Ei oikeastaan ulkona, vaikka sielläkin on syksyisen vilakkaa. Aurinkoiset aamut tietenkin hipovat sitä nollaa, välillä pudoten sen allekin, mutta onhan päivälämpötilat vielä kympin tienoilla. Ja harmaina aamuina aamulämpötilatkin jopa.

 

Mutta meillä on kotona sisällä kylmä. Välillä oli lattialämmitys poissa kokonaan puolesta asuntoa eteisen ja käytävän laatoituksen vuoksi (on muuten kyllä ihme jäbä se laatottaja, ei ole saanut vielä rahojaan muttei kaiffaria ole myöskään näkynyt tällä viikolla saumaamaan hommaa loppuun…) ja lisäksi yhä varastosta pääsee kylmä ilma sisälle asuintiloihin ja ne välikaton villat…

 

Minulla saattaa siis kotona olla päälläni kauttaaltaan kaksinkertaisesti pitkää ja villasukat jalassa, hyvä ettei pipo päässä ja hanskat kädessä, kun muuten palelen niin. Siis kai siellä periaatteessa on kuitenkin jotain parinkymmen asteen tietämillä se sisälämpötila, tuskin ainakaan paljon alle, en ole tsekannut, mutta minä olen niin vilukissa. Sisälämpötilan pitäisi minulle olla 23 astetta, se on jotenkin sopiva, jottei kuitenkaan vallan hiki tule. Mutta alle sen, alan palella tosissani.

 

Eikä asiaa nyt tietenkään ollenkaan auta se, että kun astuu ovesta ulos iskee vastaan syyssää. Minä kun en ole edelleenkään ollenkaan syysihminen. Pelkkä ikkunasta ulos katsominen viluttaa näinä syksyn ja tulevan talven kuukausina. Odotan sitä kevättä, aurinkoa, lämpöä. Odotan sitä viikkoa Kanarialla helmikuussa. Odotan ensi kesältä jotain paljon paljon edellisiä pari kesää parempaa lämmön osalta. Hellekesä aatoksissain…

 

Muuten, ainakin sain viime torstaina ostettua lapsille uutta talvivermettä. Kummallekin kahdet talvikengät, tosikoiselle kaksiosaisen talvipuvun ja esikoiselle haalarin. Se haalari oli toivelistalla jo viime talvena, mutten silloin löytänyt mistään tarpeeksi isoa haalaria, kun niiden koot loppuivat kaikkialla 128senttiseen. Mutta nyt löytyi cittarista 140senttinen Lassie, jee 🙂 Tosikoinen sai tosiaan kaksiosaisen puvun, jotta takin saa siitä sitten muuhunkin käyttöön. Jos haalaria kaipaa vaikka kotipihalla, saa tyytyä esikoisen vanhaan. On vaan niin kulunut jo, ettei ihan täyttä lämpöä enää mielestäni takaa.

 

Tosikoinen muuten valitsi ns. paremmiksi talvikengikseen sellaiset, missä on narut niinkuin äidinkin kengissä, tosin siellä saappaiden takana. Oli niin ihastunut saapikkaisiinsa, että vietti koko sunnuntain kotona ne jalassaan 😉

 

Viime viikolla meillä oli kundi laatottamassa eteisen ja käytävän lattiaa sekä meidän nk. pää-wc:n kokonaan, siis lattiasta kattoon. Saumaus on vielä tekemättä, mutta miestä ei sitten tänä aamuna näkynytkään seitsemän aikaan kuten oli sovittu. Mies yritti sille soittaa, muttei vastannut puhelimeenkaan. En tiedä onko kaveri sitten tullut sinne myöhemmin vai ei. Sähkäriäkään ei ole näkynyt viikkoihin, vaikka sillä on vielä urakka kesken ja meidän avainkin hallussaan. Puhelimeen ei ole sitäkään saatu.

 

En tajua, mikä noita duunareita oikein vaivaa, kun ei kehenkään voi luottaa! Itselläni on tällä hetkellä varsin raskas vaihe menossa jälleen, henkiset resurssit aika 130% käytössä ja töissä hirveä kiire ja yhden sortin stressi painaa tätä viikkoa sielläkin. Muttei tulisi mieleenkään jättää menemättä töihin tai tekemättä sitä, minkä on luvannut hoitaa, vaikka miljoona kertaa helpompaa olisikin vain antaa olla ja painua peiton alle. Hiukan on erilaista elämänasennetta, etten sanoisi.

 

Työmatkalla sen sijaan näin jotenkin huvittavan tilanteen. Tien sivussa Hämeenlinnanväylän alussa seisoi auto ja siihen perään pysähtyi UPS:n kuorma-auto, hytistä hyppäsi ulos mies, joka toi pakettia henkilöautosta nouseelle jakkupukunaiselle. Näemmä niitä toimituksia voi tilata sitten ihan mihin vaan, vaikka Hämeenlinnanväylän varteen 😉

Joskus se vaan on vaikeeta saada oikeat vaatteet päälleen. Jahkaa ja jahkaa, vaihtaa ja vaihtaa taas, kokeilee ja miettii ja lopulta päätyy johonkin. Useimmiten päädyn oikeaan, fiiliksen kannalta, mutta joskus käy niinkin kuin tänään, että kävellessäni kotiovelta autolle jo tiedän valinnan menneen täysin vikaan. Siinä vaiheessa vaan ei yleensä enää ole aikaa kääntyä takaisin ja uusia koko vaatekertaansa vielä kerran. Minkä jälkeen koko automatkan ajan epämukava "väärät vaatteet päällä" -olo vain voimistuu ja sen jälkeen onkin tyhmä fiilis koko päivän.

 

Minulle on tavallista se, että jo illalla mietin, mitä seuraavana päivänä päälleni laitan. Tai oikeastaan, saatan miettiä vaatevalintojani useita päiviä eteenpäin, peilaten viikon agendaani siihen, mihin vaatteisiin milloinkin kenties haluaisin pukeutua, riippuen siitä, missä milloinkin olen. Varmistaakseni, että minulla on oikeat vaatteet puhtaina oikeina päivinä. Minulla on myös sellainen rajoite pukeutumisessa, etten voi enkä halua käyttää samoja vaatteita, so. esim. samoja housuja tai samaa puseroa, kahta päivää peräjälkeen tai samassa paikassa, en ainakaan samalla viikolla. Joten pelaan jatkuvasti jonkinlaista vaatepalapeliä ja hyvin nopeasti alan tuntea, että valinnanvaraa on liian vähän. Siksi haluan jatkuvasti uutta vaatetta.

 

Aika usein vaatepalapelini palat loksuvat paikalleen kohtalaisen onnistuneesti, pieniä fiilarimuutoksia saattaa viikon varrella esiintyä, mutta tottahan niin pitääkin olla. Aamulla pitää ollakin vähän pelivaraa vaatteiden suhteen, vara muuttaa mieltä. Jos ei teekään mieli laittaa housuja vaikka oli suunnitellut. Tai haluaakin toisenlaisen puserokokonaisuuden. Siksi minulla on aina lyhyelläkin reissulla aivan liikaa vaatetta mukana. Pitää olla mahdollisuus muuttaa suunnitelmia fiiliksen mukaan. On kamalaa olla vääränlaisissa vaatteissa koko päivä.

 

Joskus niin kuitenkin käy ihan himassakin. Kuten tänä aamuna. Illalla olin jo määritellyt, että laitan jalkaani uusimmat mustat farkkuni, joissa viihdyn niin hyvin. Puseroasia oli vähän hakusessa, mutta tuumasin, että kaipa se aamulla siitä selkiytyy. Aamuun mennessä olinkin jo päättänyt, että laitan mustan hihattoman paidan ja metsänvihreän collariboleroni, enkä tänään korkoja vaan mustat tennarityyliset, mikähän niiden nimi ikinä on.

 

Aamulla kuitenkin sain päähäni, etten haluakaan niitä farkkuja, koska niissä olin viime ja edelliselläkin viikolla jo niin monena päivänä duunissa, etten niitä enää tänään laita. Meinasin jo vetää päälleni toiset farkut, mutta vaatekaapilla sain jonkun oudon hetkellisen mielenhäiriön ja vedinkin jalkaani mustat pussilahje-optioiset kangashousuni – yhdet lempihousuistani kyllä, mutta ovesta ulos astuessani totesin, että tänään ne olikin virheliike. Ei sittenkään tämän päivän juttu.

 

Vihreä collarikin jäi sitten kotiin, koska se oli niin armottoman ryppyinen, ettei sitä voinut silittämättä laittaa eikä hitaan aamun päätteeksi siihen enää ollut aikaa. Joten laitoin viimeisimmän ostokseni, mustan vastaavaan, joka on kyllä ehdoton lempparini, mutta samassa kategoriassa niiden farkkujen kanssa: viime aikoina ollut aivan liikaa päällä. Oli se silti oikeampi vaihtoehto kuin se pinkki collari, jonka jo melkein laitoin.

 

Tässä asusteessani, ne mustat tossutkin jalassa, vedin nahkarotsia niskaani vain todetakseni, ettei se nyt sopinut ollenkaan muuhun vaatetukseeni. Tiedän, olen aivan liian nyanssiherkkä, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Joten valitsin naulakosta fleecetakin. Lempivaatteita sekin, mutta jälleen jo autolle kävellessäni totesin, että vikatikki, ei yhtään sitä, mitä tänään haluaisin päälläni pitää. Ja vikatikkeys vain vahvistui, kun kävelin autolta töihin. Jouduin jättämään auton vaihtoehtoparkkiin vähän kauemmas, kun meidän halli oli jo täynnä tullessani. Ajattelin kävellessäni sytyttää tupakan – ja totesin, että stendarini olikin sen nahkarotsin taskussa!

 

Nyt saan siis kärvistellä täällä vaatteissa, joissa en juuri tänään viihdy. Ja totesin juuri housujeni olevan likaisetkin. Enkä tupakallekaan pääse ilman että tarvii pummia joltain tulta. Kämmi!