Kotona olisi yksi rikesakko maksettavana. Oli mies vähän ajatuksissaan tässä menneellä viikolla painellu kehäykköstä tutkaan hienoista ylinopeutta. Ei sitä vauhtia ollut hänellä ollut kuin 96 vai mitenkähän se oli – mutta totesin, että niin, täytyy myöntää ettei ole niinkään epätavallista, että minulla on kyseisellä väylällä tai muilla pk-seudun 80rajoituksisilla väylillä tuonkin verran sitä nopeutta. Aina välillä sitä tulee vaan ajettua liian lujaa, vaikka pääsääntöisesti pyrin asettamaan vakionopeudensäätimen niin että huomioiden se 10% marginaali ja mittarin noin 5-6km/h heitto, ei ylinopeudesta ainakaan niin helposti sakkoja tulisi.

 

Ei meillä ole ylinopeussakkoja olekaan nähty varmaan kertaakaan meidän avioliiton aikana, mies muisteli viimeksi saaneensa sakot joskus meidän seurusteluaikaan. Minä en ole eläissäni saanut vielä yksiäkään ylinopeussakkoja, mutta kuten olen ääneenkin usein todennut, ei se ole ollenkaan omaa ansiota vaan pikemminkin hyvää tuuria. Poliiseja on matkan varrella näkynyt aina silloin tällöin, mutta ilmeisesti ei ole juuri silloin ollut tutka päällä tai ratsia mielessä.

 

Tänään kuitenkin napsahti minullakin. Ei tosin tullut sakkoja, selvisin hymyllä ja varoituksella. Ajelin vähän lujaa meidän pikkutiellä tuossa aamusella ja siellä olikin poliisit vastassa tien päässä. Avasin ikkunan, poliisi – ei voi sanoa setä, koska oli nuori ja komea kundi – kurkkasi sisään ja informoi minua tien nopeusrajoituksesta ja ylinopeudestani, hivenen virnistäen. Vastasin sellaisella olen hirveän pahoillani ja kadun sitä -hymyntapaisella ja totesin, että niin, niinhän siinä on, vähän pääsi kaasujalka painumaan, kun katsoin kelloa, että jäipä lähtö viimetippaan. Poliisikundi katsoi minuun ja kysyi: "Lupaatko, ettet enää aja näin kovaa?" Minä nyökyttelin, lupaan tottakai, en minä enää aja liian kovaa.

 

En tietenkään en! No oikeastaan, sen verran puolustaudun, että en minä siinä niin kovaa yleensä ajakaan, kulkeehan siitä omakin koululaiseni, joten koitan rajoittaa nopeuteni edes kohtuulliseksi siinä. Tänään jatkoin matkaani iisisti, eihän sitä tiedä, olisi voinut olla toinenkin ratsia siellä taajamassa! Oli muuten ensimmäinen ratsia, jonka tuolla meidän nurkilla olen kohdannut, vaikka joku joskus väitti, että siellä valvotaan ylinopeuksia tehokkaasti. Ei kyllä varmaan, muuten olisi jo sakkoja rapsunut minullekin… Sen sijaan puhallutuksia siellä on kyllä tiuhaan ja jostain ihmeen syystä olen jo vaikka kuinka monena maanantai-iltana tanssitunnilta palatessani saanut siellä puhaltaa.

Mies sanoi aamulla, kun herättiin kelloihin vähän ennen puolta seiskaa, että mukavan viikonlopun jälkeen maanantaiaamu tuntuu normaaliakin kurjemmalta. En tiedä siitä, kyseisessä yhdyssanassa on muutenkin kaksi jo lähtökohtaisesti pahaenteistä ja näppylöitä aiheuttavaa sanaa. Maanantai. Aamu. Maanantaiaamu. Voiko olla mitään kamalampaa? No siis voi tietenkin, mutta näin normiarkimielessä… Minulla on pyjama, jonka rinnuksilla on uninen rotta ja sen alla lukee Don’t do mornings …or Mondays. Että lähdetään nyt siitä.

 

 

Sängystä oli mega-vaikea vääntäytyä ylös ja pesulle. Sukkahousut oli vaikea pukea jalkaan ilman että menivät kieroon. Tosikoinen kiukutteli puserosta, kiukutteli housuista, kiukutteli siitä että isi oli viemässä hoitoon eikä äiti. Esikoinen reppana jäi yksinään kotiin syyslomaa viettämään, kun minä menin puoleksi päiväksi asiakkaalle. Kahvi oli aamulla kotona sentään hyvää, mies keitti taas parempaa kahvia kuin minä olin eilen onnistunut keittämään.

 

Matkalla asiakkaalle ei liikennekään ollut ihan niin ruuhkainen kuin yleensä maanantaisin, johtuen kaiketi juuri tästä reunuskuntien syysloma-ajasta, jotain hyvää siis sentään. Olin sen verran ajoissa, että päätin poiketa hakemaan matkan varrelta huoltsikalta kahvin, ettei tarvitse juoda automaattikahvia asiakkaalla. Hain kahvin, tulin autolle kuunnellakseni radioa samalla kun juon kahvini ja poltan tupakan. Mutta kappas, jälleen oli stendari himassa, väärän rotsin taskussa. Pitäisi vaan opetella himassa käyttämään jotain muuta kuin käsilaukun sytkäriä… Takas sisään siis, ostamaan sellainen.

 

Asiakkaallakaan ei kommelluksilta vältytty – ja yksi niistä seurasi tänne himaan asti meilitse. Kaverilta tuli aamupäivällä viesti, ettei saatu lippuja Metallican konserttiin. Juuri ennen kotimatkaani soi puhelimeni, se oli minulle erittäin vaikea ja surullinen puhelu, jonka hoitamista olin vältellyt, mutta nyt se minut tavoitti. Himassa outlookissa odotti toinenkin kurjanpuoleinen meli. Pakstimesta sulatettu leipä meni korpuksi mikrossa.

 

Joskus vaan on näitä päiviä. Ja yleensä ne on maanantaita. Tänään on päässyt itku parikin kertaa ja muutama valittu sana (tai ehkä pikemmin harkitsematon…) suusta. Jospa loppupäivä olisi parempi. Enpä vaan ihan jaksa siihen uskoa…

Oltiin eilen miehen kanssa iltaa viettämässä lasten mentyä mummille yökylään. Minä menin stadiin edeltä suoraan duunista (lue: pääsin perjantaista huolimatta lähtemään sieltä peräti kuuden maissa…) ja miestä odotellessani päädyin minnekäs muualle kuin vaatekauppaan 😛 Siellä uutta hametta ja uutta paitaa sovitellessani mies soitteli, joten opastin tulemaan kyseiseen kauppaan perässä. Olin juuri matkalla kassoille, kun kuulin nimeni sanottavan ääneen. Käännyin äänen suuntaan ja räpytin silmiäni muutaman kerran ennen kuin ymmärsin katselevani omaa miestäni.

 

Mies kävi vaateostoksilla torstaina ja parturissa perjantai-aamuna. Seisoi siinä edessäni uusissa housuissa, uudessa takissa, uudessa kaulaliinassa, hiukset uudessa mallissa ja highlightit päälaella. Tosi makeen näkösenä uusissa releissään ja tukassaan.

 

 

 

Jatkettiin siitä matkaa yhdessä syömään, vähän Forumiin ja Kampinkeskukseen matkalla kohti Tennispalatsia ja elokuvaa. Matkalla mukaan tarttui heräteostoksena uuset saappaat (tiedetään, onhan noita, mutta ne oli niin mageet, ohittamattomat! ja kun sattui vielä mies olemaan paikalla olemassa samaa mieltä, ne oli pakko ostaa 😀 ) ja lyhyt nahkarotsi (tiedetään, vastahan ostin nahkarotsin, mutta sen jälkeen olen sen kaivannut lisäksi sellaista anorakkimallia tiettyjen vaatteiden kanssa käytettäväksi).

 

 

 

Leffan jälkeen istuttiin Lasipalatsin Cafe Javan yläkerran baarissa hyvä tovi, katsellen Forumin lasiseinän heijastusta Narinkkatorin kieputtimista sekä muita Helsingin yössä liikkuvia. Aika paljon siellä syksystä huolimatta sitä melkein-paljasta pintaa näkyi, naiset ohkaisissa sukkiksissa, niukin naukin pepun yli ulottuvissa hameissa, pienissä avokkaissa, tiukoissa pienissä takeissa. (Ai mut uups, melkein sellaisissahan itsekin olin liikkeellä 😀 Tosin hame ei ihan niin nafti, ja jalassa sentään saappaat ja kaulassa kaulahuivi.) Mutta näkyi siellä vastapainoksi paljon saapasta ja paljon kaulaliinoja, pipoja ja jopa jokunen toppatakkikin. Huomattavasti adekvaatimpi vaatetus, sillä stadissa tuuli todella kylmästi eilen illalla!

 

Tänään jatkettiin miehen kanssa lapsetonta vuorokauttamme Itisreissulla. Agendana alun perin vain ja ainoastaan yksi takinvaihto numeroa pienempään – eikun kaksi, miehen takki jonka vaihto onnistui ja minun takkini jonka vaihto ei onnistunut – sekä kahvinkeittimen kannun ostaminen viime viikolla rikkoutuneen tilalle. Siinä kuitenkin kävi niin hassusti, että ostettiin kokonaan uusi rosteripintainen kahvinkeitin, miehelle pipo ja nahkarotsi, minulle talviulkoilupuku ja vähän muutakin vaatetta, kuten esikoiselle Mikki-teepaita ja tosikoisella prinsessa-kuvainen mekko.

 

Täytyy sanoa, että meillä oli mukavaa. Mies ei ole vaatevarantoaan uudistanut aikoihin, minusta on mukavaa, että nyt on niin tehnyt. Ja hyvällä maulla, trendikkäästi. Minä nyt tietenkin olen rahaa vaatteisiin ja kenkiin laittanut senkin edestä… mutta eipä tuo mies ole valittanut, viime aikoina pikemmin päinvastoin 🙂

 

Myöhemmin illalla hain nuo meidän neitoset mummilasta, mistä tosikoinen lähti salaperäisesti muovipussia itseään vasten pidellen – jahka ensin oli saatu päälle kollari ja takki kovan huudon jälkeen, se tyttö kun ei millään meinaa ymmärtää, että on syksy ja kylmä ja pitää pukeutua sen mukaisesti! Esikoinen natusteli pipareita automatkalla ja kotona selvisi tosikoisen pussin sisällöksi niinikään piparit. Oikein isot sydänpiparit minulle ja iskälle ja rasiallinen pieniä. Meillä alka joulunmaku kotona siis jo nyt 😉 Anopilla oli koko kuuden lapsenlapsen katras luonaan tämän päivää, joten piti siellä perinteiset piparinleipojaiset. Hyviä pipareita 🙂

Eilen käytiin tosikoisen kanssa ruokakaupassa hoitopäivän päälle. Kotiin ajeltaessa kuului takapenkiltä ihan yhtäkkii huudahdus: "Äiti! Vitsi, mä unohdin muistuttaa sua kaupassa, et isille ois pitäny ostaa shampoota!" Minä olin hiukan, että ohoh! niinkun siis tuo minun viisveeni, miten se noin isolta oikein kuulostaakin?! Tänä aamuna vietiin samaista tytärtä päiväkotiin yhdessä miehen kanssa ja vielä tuossa aamulla tosikoinen pahoitteli iskälle: "Isi, me käytiin äidin kanssa kaupassa eilen, mut anteeks, mä unohdin sanoo äidille, et ostaa sulle shampoota."

 

Esikoinen jäi taas tänä aamuna aamupalapöytään meidän muiden lähtiessä jo töihin ja hoitoon. Esikoisella on viikossa kolme kymmenen aamua, jotka mukavasti lyhtentää yksinäisiä iltapäiviä, mutta onhan se jotenkin surullista jättää laps aamullakin yksin moneksi tunniksi, selviytymään sieltä kouluun ihan itsekseen. Muistuttelin vielä, että tekee sitten läksyt koulun jälkeen ennen kuin isi tulee hakemaan tyttöä mummille, kun tajusin yhtäkkiä, että tänä syksynä on läksytaistot loistaneet poissaolollaan tyystin. Tytär on aivan mahtavasti huolehtinut niin itsensä kouluun kuin sieltä kotiin ja huolehtinut läksyjensä tekemisestä itsenäisesti. Ja eilen näytti ensimmäistä enkun pikkukoetta, josta oli saanut täydet pisteet.

 

Millon mun lapset on kasvaneet noin isoiksi? Milloin tosikoinen on alkanut huomata huolehtia asioista? Milloin esikoinen on alkanut pärjätä itsenäisesti, kulkea itsenäisesti, huolehtia asioistaan itse? Toisaalta ihan mielettömän ihanaa huomata, miten reippaat ja fiksut ja pärjäävät lapset minulla on. Toisaalta tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä meidän hirveän kiireinen elämänrytmi, se että äiti on niin paljon poissa, onko se kasvattanut meidän lapset liiankin varhain liian suureen itsenäisyyteen? Tavallaan molemmat on aina olleetkin omatoimisia ja tietyllä tavalla itsenäisiä, luonteeltaan, mutta eikös nyt 5 ja 8 -vuotiaat vielä ole äidin pieniä?

 

Pohdiskeleva esikoiseni eilen sanoi iltapalalla, että on hassua miten vaikka hän lähestyy jo kymppiä (iässään), tuntee itsensä vielä monesti pieneksi. Kotona tietty sellainen pikkusiskon paapominen näkyy, on kotona se iso. Ja ottaa välillä vähän liikaakin vastuuta siskosta, viikko sitten siellä kaupoissakin tosikoisen juoksennellessa esikoinen komenteli siskoaan vaikka minä annoin juosta. Jouduin ihan sanomaan, että ei sun tarvii huolehtia, anna juosta vaan, kyllä minä huolehdin. Olenko niin paljon poissa, ettei tyttärenikään usko, että pystyn huolehtimaan lapsistani?

 

Ei nyt ehkä niin sentään. Esikoinen on aina ollut vähän sellainen lammaskoira pikkusiskon suhteen kaupoissa ja muuallakin. Toisaalta mukavaa, olen voinut rauhallisin mielin antaa lasten mennä keskenään, kun olen tiennyt, että järkevä esikoiseni pitää tuulihattu-toisikoiseni kaidalla tiellä ja turvassa. Minä kyllä nautin siitä, kun näen heidän kasvavan ja ymmärtävän ja ottavan vastuuta. En ole koskaan oikeastaan edes yrittänyt tehdä heistä minusta riippuvaisia, päin vastoin olen kannustanut siihen, että oppivat huolehtimaan itse. Mutta olenko potkinut heitä siihen liikaakin?

 

Ehken kuitenkaan. Ovathan he kuitenkin vielä maman murusia, sylikissoja ja halihalityttöjä 🙂 Tosikoinen alkoi joskus ehkä jo pari vuotta sitten kutsua minua mamaksi kun halitutti, siitä tuli meidän kolmen oma hellittelyjuttu, tytöt sanoo "mamaa!" ja minä vastaan "bambiinaa!" ja sitten sylitellään ja halitellaan. Aivan ihania, maman pikku bambinoja. Niin isoja jo, vaikka ovatkin niin pieniä vielä. Maailman ihanimmat lapset 🙂

Poimin Tepun sivuilta tällaisen inventaario-meemin tai mikähän tämä lie.

 

Viisi asiaa…

 

1. leipää

2. jäätelöä

3. katkarapuja

4. marjapiirakka

5. vihreitä papuja

 

1. toppeja

2. hameita

3. alusvaatteita

4. farkkuja

5. kollareita

 

1. tyhjä smurffi-cd-kotelo

2. bluetooth handsfree

3. 2Gt sd-muistikortti

4. 512Mt usbitikku

5. nenäliinoja

 

1. lompakko

2. suklaata

3. astmapiippu

4. mp3-soitin

5. pinkki usbitikku

 

Poimikoon tästä ken tykkää.