Vielä tänä aamuna olivat aivot ihan pihalla. Työkaveri tuli sanomaan jotain, pinnistin ja pinnistin, mutten ihan oikeasti kyennyt käsittämään yksinkertaista lausetta ennen kuin hän sen rautalangasta minulle väänsi. Siinä vaiheessa oli sellainen olo, että ei, tästä päivästä ei voi tulla mitään hyvää! Eikä ihan tullutkaan. Tai siis, heräsihän nuo minunkin harmaat aivosoluni siitä, ei siinä mitään, ja päivä oli sinänsä ihan okei. Mutta silti päivän päätteeksi oli sellainen fiilis, että paremminkin olisin voinut työni tehdä. Ja sen verran harmitti ja sitä paitsi väsytti, että jätin tanssitunnin tänään väliin. Mikä sekin sitten kuitenkin vähän harmitti…

Mutta jos minä käyn vähän hitaalla, niin käy kyllä tämä miniläppärinikin. Tämä on linux, ei sen kuulu tahmata! Mutta niin se vaan aina välillä äityy tekemään. Ja koska minä olen kärsimätön, kuormitan sitä aina lisää, ja se tahmaa entistä enemmän. Ja sitten suutun sille. Ymmärtäisin tätä hivenen paremmin, jos tämä olisi windows, windows on tahma, jos ei sitä buuttaile säännöllisesti. Mutta näemmä kaikesta hehkutuksesta huolimatta myös linux tarvitsee buuttia tavan takaa. Ainakin tämä versio – mikä tässä taas olikaan, en muista.

Kokonaistahmauksen lisäksi tällä on sellainen kummallinen yksittäinen kohta, jossa tämä aina on yhtä hidas: naamakirjan kommenttiruutu. Siis jos kommentoi vaikka statusta, tulevat kirjaimet näkyviin yksi sekunnissa. Outoa. Kaikki muu kirjoittaminen sujuu kyllä reaaliajassa, niin fesessä kuin muuallakin.

Pitää varmaan sammuttaa kone vaihteeksi siis kokonaan. Pitää varmaan sammuttaa itsensäkin nyt yöksi. Jos vaikka huomenna olisi vähän virkeämpi.

Viime vuosi oli tosiaankin hyvin hyvin rankka. Toisaalta uskon sen myötä kasvaneeni, oppineeni jotain. Monen monta ajatusta on mielessäni kypsynyt, monen monta oivallusta olen oivaltanut. Uudenvuodenaattona ystäväni kanssa huokaistiin, että huh mikä vuosi, mutta onneksi se on ohi. Eilen työkaverilleni sanoin, että tämä uusi vuosi tuntuu kuin olisin sulkenut elämässäni yhden luvun, aloitan vuoden puhtaalta sivulta. Eihän vuodenvaihde ihmisen elämässä sinänsä mitään muuta, mutta niin vuosi sitten kuin nytkin vuodenvaihde tuntuu aloittaneen uudenlaisen jakson elämässäni.

Viime vuoden tapahtumat, tuntemukset, koettelemukset ja kokemukset ulottuivat elämäni perustuksiin asti. Jouduin punnitsemaan uudestaan kaikki arvoni, prioriteettini, tunteeni, toiveeni, koko elämäni. Mitä haluan, mikä on oikein. Miten olen onnellinen. Elämä viskoo monella tapaa ja ihminen on historiansa tuote. Monesti tekoihin ja valintoihin vaikuttavat tekijät ovat niin syvällä piilossa, ettei niitä edes tajua. Mutta joskus tulee aikoja, jolloin kaikki se myllerretään ympäri ja joutuukin ottamaan kantaa asioihin, joiden olemassaolosta on ollut vain marginaalisesti tietoinen, tai ehkei sitäkään.

Onnellisuus, tasa-arvoisuus, mieheys, naiseus, parisuhde. Tepu kommentoi Sarin onnellisuuspohdintoihin, että kokee vahvasti, ettei oma onni voi olla toisesta kiinni. Saman olen kuullut muidenkin suusta, samoin koen itse. Oma onnellisuus ei voi riippua toisesta ihmisestä, mutta se ei sulje pois sitä, etteikö toinen ihminen voisi olla siinä tekijänä. Ihminen voi olla onnellinen parisuhteessa tai ilman, mutta koska olemme ihmisiä, miehiä ja naisia, tarvitsemme toisia ihmisiä elämäämme muodossa tai toisessa, halusimmepa sitä tai emme.

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu läheisyyden ja hyväksytyksitulemisen tarve. Lapsi tarvitsee sitä vanhemmiltaan, aikuisina tarvitsemme sitä ystäviltä ja mahdolliselta puolisolta. Sitä tarvitsee vahva ja heikko. Olen vahvasta naissuvusta, olen aina ollut vahva. Mies sanoi kerran, että toisinaan pelottavankin vahva. Olen monesti pudonnut siihen harhaan, etten tarvitse muita, vaikka minulla mieskin on. Että selviän kaikesta yksin. Että olen miestäni vahvempi, mikä tekee miehestäni silmissäni heikon. Mikä suuri harha!

Toisen tarvitseminen ei ole heikkoutta. Sen sijaan sen tarpeen kieltäminen itseltä – ja samalla toiselta – on parisuhteessa hajottavaa. Parisuhteessa on mies ja nainen, kaksi ihmistä. Ihmisinä he tarvitsevat toisiaan läheisyyden ja hyväksynnän saamiseksi. Miehenä ja naisena he tarvitsevat toisiaan voidakseen olla kokonaisia. Mies tukee naisen naiseutta olemalla rinnalla mies ja toisinpäin. Eikä se tarkoita, että naisen pitäisi suhteessa olla heikko tyyliin "en osaa vaihtaa lamppua tai viedä autoa huoltoon". Se tarkoittaa toisen kunnioittamista ja sen hyväksymistä, että vain toisiaan tukien ja rakastaen he ovat yhden kokonaisuuden kaksi tasapuolista puolikasta.

Minä olen nainen, parisuhteen puolikas. Olen nainen, miehisessä maailmassa töissä. En ole feministi, en halua edes, että naiset ja miehet olisivat tasapäisiä. Jollain syvällä tasolla olen pitänyt naisia miehiä parempina, vaikka ystäväni ovat tasapuolisesti molempia. Enää en niin ajattele. Miehet ja naiset ovat erilaisuudessaan rikkaus. Ja tasa-arvo miesten ja naisten välillä tulisi olla, ei väkisin tasapäistämällä vaan sillä, että kummallakin on tasapuolinen mahdollisuus tehdä valintoja elämänsä suhteen.

Elämä on valintoja ja päätöksiä. Olen joskus tehnyt itselleni päätöksiä, luvannut itselleni asioita, joita viime syksynä sain lunastaa. Olin ristiriitojen repimä, välillä täysin rikkirevitty, mutta valitsin tieni. Valitsin sen, etten rikkonut tekemiäni lupauksia ja päätöksiä. Valintani ei ollut helppo, sisimpäni oli kipeä pitkään. Mutta vähän kerrassaan haavat alkoivat parantua, kiitos mieheni, joka omilla valinnoillaan asiaan vaikutti vahvasti ja sisintäni paransi. Välillä olin varma, etten enää koskaan ole onnellinen ja ehjä, mutta kuinka ollakaan, olen tässä, olen jälleen onnellinen. Ja varmasti onnellisempi kuin jos olisin valinnut toisen tien, rikkonut omat lupaukseni ja arvoni.

Jossain sisälläni kyti kaiken sen vaikean keskellä pienen pieni toivon liekki, toivo paremmasta. Toivo siitä, että taas voin olla onnellinen. Toivo siitä, että kaiken sen palasiksi hajoamisen jälkeen voin nousta entistä ehompana. Olla ihmisenä ja naisena kokonaisempi ja ehjempi kuin ennen. Olla minä itse, itsenäinen nainen, jonka rinnalla kulkee itsenäinen mies. Kaksi erikseen, ja kuitenkin yksi. Kaksi onnellista, toisiaan kunnioittaen ja rakastaen, hyväksyen ja arvostaen yhdessä onnelliset. Vierelläni oli monta ystävää, jotka auttoivat jaksamaan, pitivät toivonliekkiäni hengissä.

Ehei, ei tämä ole tässä ja loppu ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Kriisit kuuluvat elämään, niitä tulee, niistä eletään läpi. Joskus raskaat ajat kestävät pitkään, joskus ne menevät ohi helpommin. Viime vuosi oli minun elämäni tähän asti raskain, toivottavasti ihan noin raskasta ei enää tulekaan. Niin tai näin, niistä mennään läpi. Ja kyynelten jälkeen elämä jatkuu. Meistä itsestä se on kiinni, millaisena. Enkä tarkoita, että voisimme aina saada juuri sen mitä haluamme. Vaan tarkoitan sitä, että oma asenne vaikuttaa. Voi jäädä voivottelemaan tai voi olla onnellinen sen kanssa, mitä on saanut. Voi keskittyä siihen mikä on huonosti, tai pyrkiä näkemään kaikki mikä on hyvää. Se on oma valinta.

Niin, ja mitä se onnellisuus onkaan? Ei se ole mitään pilvillä seilaamista ja jatkuvaa euforiaa. Se on tyytyväisyyttä, se on pohjavire. Huonoja hetkiä, jopa päiviä tulee. Ei kaikki ole täydellisen hyvin. Mutta se ei poista sitä, etteikö olisi elämäänsä kokonaisuutena tyytyväinen, onnellinen elämässään sellaisena kuin se on, huonoinekin hetkineen. Itseäni vuosien takaa siiteratakseni: "elämä on ruusuilla tanssimista; välillä saa piikin jalkaansa" ja "onni ei ole täydellinen ellei siihen sekoitu pieni hippunen surua". Jos ei ole mitään huonoa, ei osaa nähdä hyvää. Ihminen on siitä outo olento.

"Aina sentään joku ilo
joku mahdollisuus
joku toivo
Aina sentään tässä pimeydessä
ja kylmyydessä
joku lämmin käsi
joku avoin mieli
aina joku ihmisen veli.
Ja niin kauan
emme ole hukassa."

[runot Maaria Leinosen kirjasta Ilo siltana päiväsi yli]

Heräsin aamulla kellon armottomaan pirinään väsyneenä huonosti nukutusta yöstä, keskeltä unta, jossa olin vihainen kaikille ja näyttänyt keskisormea mm. poliisille, joka sakotti minua siksi, että olin pysäköinyt autoni huolimattomasti niin että yksi rengas oli kiveyksellä. Istuin sängyllä viitisen minuuttia yrittäen kerätä kaiken tahdonvoimani, jotta sain kammettua itseni lämpimän peiton alta, kylmään. Pari astetta on sisälämpötila tippunut näillä pakkasilla, se tuntuu heti.

Menin herättämään tosikoista matkallani suihkuun, esikoinen istui wc:ssä silmät lasittuneina. Pieniä käynnistymisvaikeuksia itse kullakin meistä tänään… Seisoin kuuman veden alla kunnes iho kihelmöi. Tassuttelin pyyhe päällä keittiöön kaatamaan itselleni kupin kahvia. Matkalla esikoinen tiedotti, että ulkona oli 17 astetta pakkasta. Päästiin eläimellisen äänen ja ilmoitin painuvani takaisin peiton alle, herättäkää mut kun pakkanen on laskenut.

In my dreams. Ei auttanut kuin mennä pukemaan vaatteita päälle niin monta kerrosta, ettei enää paleltanut, ainakaan sisällä. Siinä välissä mies oli lähtenyt, palatakseen sisälle ihmettelemään, ettei minun autoni tuulilasi ollut sula, oliko lohko ollut päällä ollenkaan? Tai sisätilapuhallin? Aloin huitoa käsilläni ilmaa, pakkas-paniikkini syveni ja aloin kiljua miehelle, että mistä minä tiedän, kun lohkot ja lämppärit olivat hänen jäljiltään. Mieskin siitä jo hiukka suivaantui…

Vähän myöhemmin lähdin tyttöjen kanssa ovesta ulos. Auto lähti käyntiin kylmän kuuloisesti, muttei pahemmin yskinyt. Kohmeisin sormin skrabasin auton ikkunoita. Hanskakäsilläni tölvin auton ilmastointisäätöjä miten sattui, tyrkkäsinpä sen offillekin hetkeksi. Säätelin peilejä, vaikken edes nähnyt sivupeileistä mitään jään läpi. Niin, vaihdettiin autot takaisin – vaikka toitsulla on ihana ajaa, mazdasta ehti jo tulla mun auto!

Tiet olivat ihan luistinrataa, ja mazdalla sen huomasi taas vielä selvemmin kuin toitsulla, kun ei ole ajovakaudenhallintatsydeemejä. Matkalla päiväkotiin tajusin yhtäkkiä, että olin unohtanut syöttää tosikoiselle aamupalaa, oltiin nimittäin liikkeellä sen verran myöhään, että päiväkodin aamupuurot olivat jo ohi! Lapsiparka vakuutteli, ettei ole nälkä – ehkä ei ollutkaan, tosikoinen on yhtä huono aamusyöjä kuin minäkin.

Päväkodista lähdettyäni laitoin radion soimaan, tulihan sieltä ihan hyvää musaa, mutta korporaatio oli vielä joululomalla Motarilla funtsin, että olisihan asiat voineet huonomminkin olla – minulla oli sentään lämmin auto, joka vei minut kiltisti työpaikalle asti, eikä jättänyt motarin varteen kuten jonkun onnetoman auto oli tehnyt. Eikä ollut ruuhkaakaan ja sain jopa vielä hallista autolleni paikan, kolmanneksi viimeisen.

Duunissa ei sitten koneeni ymmärtänyt päästää minua nettiin asti, tekemättä muutamaa temppua. Läikytin kahvia keittiössä, läikytin kahvit melkein koneellenikin. Tarvitsemani verkkoasemat oli siirretty, enkä meinannut löytää niitä. Yksi käyttämäni nettipalvelu on päivityksen takia suljettuna. Katselin puhelinvaihtoehtoja, meillä vaihtuu kändet, mutta valinta on vaikea. Ja sitä ja tätä. Duunikavereita oli kyllä kiva nähdä pitkästä aikaa taas, pidettiin pitkä lounas.

Yritin päästä lähtemään kotiin jo kolmen aikaan, mutta taisipa kello olla jo puoli neljä ennen kuin hallista starttasin. Piti mennä tyttöjen kanssa uimaan. Mutta tänään on muka joku aatto – onko loppiainen niin merkittävä juhla, että uimahallienkin pitää mennä kiinni jo viideltä? Mentiin sitten sen sijaan autokauppaan 😀 Ja oi, siellä olisi ollut sellainen vähän ajettu viime toukokuussa rekisteröity huippuvarusteltu Mazda3. Vain vakionopeudensäädin puuttui, mutta sen saisi siihen muutamalla satkulla. Tahtoo! Muttei ihan niin uuteen taida olla varaa 😦 Ärsyttää sekin…

Taitaa olla vähän PMS, maanantai- ja pakkaspotutuksen lisäksi 😉