Alla vielä viimeiset off-linena kirjoitetut turinat Kanarialta.

18.2. klo 21:35

Me ollaan vähän off-road sakkia. Kun systeri oli täällä, se istuskeli partsin kaiteella, pomppi tuolla rantakallioilla ja parkourasi kaiteilla, kunnes kohtasi paikallisten paheksuvat katseet. Minä en ole parkourannut, mutta rantakalliot olen kiipeillyt kyllä pariinkin kertaan, kävellyt muuria pitkin tien sijaan ja parvekkeen kaiteellahan vietin aikaani jo kun viimeksi olin täällä tyttöjen kanssa. Nyt siinä kaiteella istuvat tyttäretkin.

Tänään viimein tein sitten senkin, mitä olen koko viikon ajan miettinyt. Kiipesin meidän partsilla (mutsin alakerrassa) seinustan “muurille” ottamaan kuvaa, ja vähän myöhemmin niinkin pitkälle, että hain mutsilta kuuman bahmi gorengilla lastatun paistinpannun reunuksen kautta kiiveten, kun en millään jaksanut kiertää portaita pitkin. Tosikoinen tietty käväisi reunuksella myös, mutta suosiolla tuli alas menemättä kovin ylös asti edes.

Mutsi ei kiipeile. Päin vastoin, vähän kammoksuu tätä meidän kiipeilytendenssiä ja yritti epätoivoisesti kieltää meidän tyttöjä istumasta kaiteella tänään, kun minä en ollut paikalla. Paljonpa se auttoi. Lapset istuivat kaiteella ja seurasivat silmä kovana minun etenemistäni Amadoreksesta kohti Playa del Curaa. Ja minä kun luulin viettäneeni omaa hetkeäni, vain yksin, siinä kävelylläni! Kaikkea kanssa, olinkin kokoaikaisen tarkkailun kohteena.

Suunnitelmamme mennä tuonne altaalle tänään kariutuivat juuri kun olin saanut bikinit päälleni ja kiivennyt vaihteeksi partsin kaiteelle tyttöjen leikkiessä sisällä, sillä juuri silloin aurinko sukelsi sellaisen pilvimassan taakse, että Suomessa se olisi tiennyt sadetta. Ei täällä, tällä kertaa ainakaan. Mutta vilposeksi se teki ilman kuitenkin, joten päätettiinkin lähteä ihmettelemään paikallisten omakotitaloaluetta jossain Playa del Inglesin liepeillä. Aivan hämmästyttäviä taloja! Eri värisiä pastelleja, jänniä yksityiskohtia, aitoja, koristeita, kaikkea todella nättiä! Ja niin viimeisteltyä ja kaunista.

Siinä oli lähellä Hiper-Dino supermarketti, tai oikestaan siinä oli kokonainen pieni kauppakeskus Hiper-Dinoineen, mentiin sinne pyörimään sen jälkeen kun oli hämmästelty taloja autosta käsin. Tosikoiselle löytyi reppu, mutta kapreja ei täällä taideta tuntea ollenkaan. Sellaiset olisin tosikoiselle ostanut nimittäin myös. Esikoinen puolestaan osti itselleen dinoja ja Aku-pehmon. Tosikoisen oma ostos oli penaalillinen kyniä. Enpä yllättynyt ollenkaan tytärteni mieltymyksistä 😉

Minä pyörin pitkät tovit parissakin eri vaatekaupassa, mutta lopulta tulin ulos tyhjin käsin. En jaksanut kuitenkaan keskittyä, kun tiesin että minua odotetaaan. Hiper-Dinosta sen sijaan ostelin yhtä sun toista kotiin vietäväksi, mm. kuoretonta vaaleaa paahtoleipää – tosikoinen ei pidä paahtiksen kuorista ja täältä saa tuollaista! – persikkamarmeladia, jotain Lindtin suklaalevyjä sun muuta pientä. Ennestään tuliaiskassissa oli dinopastaa ja dinokeksejä 😀

Paluumatkalla mutsi tiputti minut kyydistä pois tuolla Puerto Ricossa ja toteutin sen suunnittelemani rantatie(ja -kallio)-lenkin yksisuuntaisena Samsungini kanssa. Kävelin siis sieltä sen muutaman kilometrin verran Amadoreksen kautta Playa del Curaan, ottaen matkalla paljon kuvia. Olin loistavaan aikaan liikkeellä, sillä alkumatkasta vielä valo riitti hienosti maisemakuviinkin, mutta loppumatkasta sain jo upeita auringonlaskukuvia oranssina hehkuvista pilvistä, joiden lomasta aurinko siinä vaiheessa jo paistoi kunnolla.

Huomenna on matkan viimeinen päivä täällä, perjantaina lähtee paluulento Suomeen jo kymmenen aikaan aamulla. Äkkiä se aika vaan hujahti, eikä kaikkea ehtinyt taaskaan, mitä oli ajatellut.

20.2. klo 10:24

Lentokoneessa jälleen, matkalla kohti kotia. Kännykkää sammuttaessani löysin mieheltä tulleen tekstarin, himapuolessa on kuulemma muutama aste pakkasta ja lumet yhä tallella. Absurdi ajatukseni siitä, että kevät ehtisi pohjolaan meidän ollessa etelän lämmössä ei siis toteutunut 😛

Eilen, viimeisenä päivänä, oli pilvistä. Lähdettiin vaihteeksi yhdelle autoretkelle, koitettiin löytää Ayagauresin pieni kaupunki, joka sijaitsee pienen sisäjärven rantamilla vuoristossa. Mutta kuinka ollakaan, päätie kaupunkiin oli koko päivän suljettu päällystystyön takia, ja vaikka kartassakin aivan selvästi näkyi vaihtoehtoinen tie kaupunkiin, ei sitä koskaaan löydetty. Kokeiltiin yhtä, joka johti Palmitas Parkiin. Ja toista, joka johti Montaña de la Dataan ja Monte Leoniin. Ja kolmatta, josta päädyttiin paluusuuntaan El Tableroon. Mutta Ayagauresiin ei löydetty. Meiltä taisi sittenkin jäädä se yksi pieni ja kartan mukaan väärässä kohti ollut tie kokeilematta. Yhtä kaikkia, ihme maa ja ihme kartta… Ei ollut ensimmäinen kerta, kun ei matkalla löydetty jonnekin tai jostakin pois.

Ei sillä, Monte Leon oli upea, näkemisen arvoinen paikka. Pieni mutkainen tie johti ylös vuoren huipulle, joka oli täynnä toinen toistaan upeampia huviloita. Oikea villa-kylä, rikkaiden paikka. Jonka tiet oli nimetty suurten säveltäjien mukaan. Oli Calle Mozartia ja Calle Straussia, vai kenen tie se nyt olikaan, jolla käytiin kääntymässä, kun ei ollut umpikujaa merkitty.

Illaksi mentiin Amadorekseen hengaamaan ja pelaamaan minigolfia. Amadoreksessa on kiva pieni lasten leikkipuisto, joskaan ei nuo meidän tyttäret siinä kamalan kauan viihtyneet. Mentiin rantaan kauppakujalle kahvilaan pirtelöille – suklaata muille, kookosta minulle. Siitä meinattiin vielä kävellä kujan toiseen päähän ja takaisin, katsastella turistimyymälät läpi, mutta matka tyssäsi jo heti alkuunsa, kun tosikoinen jäi ihastelemaan kylttiä, jossa oli letitettyjä päitä.

Jos toisissa kohdin laskenkin euroni melko tarkkaan, on minulla tiettyjä sokeita pisteitä. Sokeisiin pisteisiin tippuvat kengät, vaatteet ja satunnaisesti hiukset. Niinpä tosikoinen pääsi letitettäväksi ja nyt on neitosella päässä letti poikineen. Aika soma on! Esikoinenkin hämmästytti haluamalla puoliletityksen päähänsä. Niinpä hänellä on nyt “seepraraidat” päälaella, vähän niinkuin olisi huivi tai panta päässä, loput hiukset lettivapaina.

Letitysten – ja muutaman samasta paikasta tehdyn vaate- ja koruostoksen – jälkeen kello olikin jo niin paljon, että kojut alkoivat mennä kiinni, joten me mentiin sitä minigolfia pelaamaan. Tytöille se oli ihka eka kerta, mutta ekan lyönnin hapuilun jälkeen nappasivat lajin oitis! Kummallakin on loistava lyönti, esikoisella vallan erinomaista tarkkuuttakin mukana. Eikä tosikoinenkaan siitä paljon jäänyt, joskin vähän välillä fuskasi kuljettamalla palloa 😉

Vähän oli kuitenkin tytöillä pelin idea hukassa, koska tehtiin mutsin kanssa kaksi mokaa: 1) päätettiin ettei tarvitse odotella jokaisen vuoroa erikseen ja 2) päätettiin olla laskematta löyntejä, pelailla vaan. Mikä johti siihen, että aluksi tytöt kuvittelivat, että mitä nopeammin saa radan kierrettyä sen parempi. Ennen kuin ehdin itse ensimmäistä rataa loppuun asti rauhallisemmalla pelityylilläni, hogasin tytärteni mennen jo palloineen samalle radalle toisen poppoon kanssa. Noloa… ja palautus ruotuun. Vähän rauhallisemmin pelattiin loppuaika, kaikki yhtä rataa kerrallaan, mutta kyllä noita vauhtimimmejä sai jatkuvasti toppuutella silti.

Toisaalta ihan hyvä, että pelattiin vähän nopeammalla tempolla, sillä näinkin oli kello jo seitsemän kun palattiin kämpille. Vielä piti vähän iltapalaa haukata ja sitten pakkailla matkalaukut valmiiksi aamua varten. Ja palauttaa lainassa ollut varasänky – nukuin sohvalla vikan yön. Menomatkalla meillä oli mukana yksi mutsin matkalaukku täynnä tuliaisia äiteelle, nyt sama laukku lähti meidän mukaan sittenkin, täynnä tuliaisia himaan. Kyllä, koko matkalaukullinen tuliaisia! Kuoretonta paahtista, leivonnaisia, persikkajamia, nelikulmainen paistinpannu , dinopastaa sun muuta.

Aamulla oli aikainen herätys, kuuden pintaan kilkutteli kännyni. Pikaiset aamupesut, viimeiset tavarat laukkuihin ja vuodevaateinventaario – mutsilta oli lainassa pussilakanoita ja tyynyjä ym. Mutsi tuli meitä jeesimään. Yhtäkkiä meidän oveen kolkutettiin – oven takana oli meidän seinänaapurit, todella ihana brittipariskunta, joka herää aamuisin aikaisin ja käy lenkillä, tuli kertomaan, että ensimmäinen tarvitsemamme hissi ei toiminut, he tulivat tarjoamaan matkalaukun kantoapua (portaita alas 5 kerrosta). Niin he reoudasivat meidän painavat laukut alas! Aivan mahtavia ihmisiä!!

Seiskan pintaan lähdettiin ajamaan kentälle, vuokra-auto parkkin, puhuvalla hissillä ylös (kuin olisi ollut keskellä Hitchhiker’s guide to the galaxya, kun hissi alkoi puhua “closing the doors” “going up” “underground floor one” “doors opening”…), auton palautus, check-in, sitten käytiin vielä mutsin kanssa kahvilla. Ja nyt ollaan yhdentoista kilometrin korkeudessa, matkalla kohti kotia. Kesällä tulee mutsi Suomeen, minä olen suunnitellut, että me taas vietettäisiin ensi joulu Kanarialla. Katsotaan.