Laskeuduin alas lentokoneen portaita. Ensimmäiseksi nenääni löyhähti lehmän lannan etova haju. Kävelin kannat kopisten rivakkaa vauhtia sisälle Kokkolan piskuiseen lentokenttärakennukseen, noukin hihnalta siihen jo tuodun lentolaukkuni, ja lähdin etsimään taksia. Ensimmäiseen näkemääni meni kaksi miestä. Samoin toiseen. Missä olivat kaikki herrasmiehet, jotka päästävät naisen ohi taksijonossa? Ja missä oli seuraava taksi? Ja mistä tähän oikein oli tultu?
Eilen kaivoin lentolaukkuni autotallista, vaihteeksi. Sen seisontatuesta oli toinen ruuvi mennyt poikki, mutta ei se mitään, kyllä se pystyssä pysyi. Aloin pakata laukkuun vaatteita pariksi päiväksi. Farkut, pari hametta, teepaita, pari toppia, pari erilaista boleroa, sukkia,sukkahousuja, tennarit. Kyllä, vaan pariksi päiväksi. Pitää olla valinnanvaraa mukana, koska aamulla pitää voida valita vaatteet fiiliksen mukaan. Ei sunnuntaina voi mitenkään tietää, onko keskiviikkona hame- vai farkkufiilis! Tai toppi- vai teepaitafiilis.
Aamulla kelloni herätti minut tuntia normaalia aikasemmin. Tai olisi herättänyt, jollen olisi itse herännyt pari minuuttia ennen kellon soittoa. Sisäinen kelloni on tarkka ja luotettava, ainakin joskus sille päälle sattuessaan. Nousin aurinkoiseen aamun ihmeen virkeänä, hipsin suihkuun ja pukemaan ja pakkailemaan dödöt ja hammastahnat ja kasvovoiteet sun muut päivittäiset tarvikkeet. Ja tietenkin meikit, kaikki kolme luomiväripurkkia – eihän maanantaiaamuna voi mitenkään tietää mitä väriä parina seuraavana aamuna luomiinsa haluaa, sillä sehän riippuu vaatteista! Ja viime kädessä fiiliksestä.
Pakkasin vielä viime hetkellä pitkän takkini lentolaukkuuni ja vedin päälleni nahkarotsini. Ei ollut ollenkaan pitkätakkifiilis, mutta tiesin tarvitsevani sitä hameen kanssa. Olisin halunnut lähteä kevyessä mustassa rotsissani, mutta ulkona oli peräti asteen verran lämmintä ja minun piti tareta tankata auto siinä aamun kylmässä. Auton etu- ja takaikkuna oli pienessä jääriitteessä, oli ollut hallayö! Painuin autooni, lämppäri vähäksi aikaa täysille, kävin tankkaamassa auton ja otin itselleni kahvin, ja ajelin Kotkaan auringon jo lämmittäessä mukavasti ikkunoiden läpi.
Niin, Kotkaan aamulla. Ja niin, olen nyt jo Kokkolassa. Vietin päivän Kotkassa asiakkaalla, ajelin takaisin Vantaalle, piipahdin Jumbossa aikani kuluksi. Ajoin autoni lentokentälle parkkiin ja menin lentokentälle. En taaskaan saanut tsekattua itseäni sisään lähtöselvityslaitteella – se ilmoitti että pitää mennä tiskille! Oikeesti! Homma on toiminut laitteella tasan kerran, Brysselissä. Muuten olen aina saanut jonottaa kiltisti tiskille. Jollen ole tehnyt selvitystä netissä etukäteen. Nyt oli aikaa, joten en ollut vaivautunut.
Käsilaukkuni meni turvatarkastuksesta läpi kahteen kertaan, minäkin piippasin paljastimessa, mutta kukaan ei hogannut tulla tekemään ruumiintarkistusta minulle. Ei se mitään, vannon, ettei ollut mukana mitään kiellettyä enkä edes suunnitellut koneen kaappaamista! Mitäpä sitä nyt kaappaamaan Finncomin lentävää sardiinipurkkia, jonka kasassapysyminen tuntui vielä epätodennäköisemmältä kuin sen ilmassa pysyminen. Tosin en turvatarkastukseen tullessani voinut kuin epäillä koneen laatua, aikaisemman kokemuksen pohjalta.
Lentokentällä minulla oli vielä yli puolitoista tuntia koneen lähtöön. Istuin kahvilaan nauttimaan iltapalaksi kanasalaattia (vaikka aavistelinkin saavani sämpylänjämän lennollakin) ja lasillisen Fresitaa. Ateriani jälkeen kävelin ulkomaanterminaalin puolelle, kävin Stockalla ostamassa tummalla suklaalla kuorrutettuja omenoita. Matkalla takaisin kotimaanterminaalin puolelle, portille koneeseen pääsyä odottelemaan soitin miehelle ja lapsille sanoakseni hyvää yötä.
Istahdin penkille kännykkä korvalla ja toisella kuulin sen. Krutsahduksen takamukseni alta! Iiiikk!! Kokeilin kädellä ja siellä oli tapahtunut juuri sitä, miltä kuulostikin. Valmiiksi kulutetut farkkuni saivat tarpeekseen elämästään viimeisimmän pesun jälkeen ja sanoivat kruts. Lentokentällä! Onneksi olin ymmärtänyt ottaa pitkän takkini pois lentolaukusta, reppuuni. Jahka olin lopettanut puheluni kotipuoleen, kaivoin takin laukusta ja yritin vetää sen päälleni puoliksi istuallani, jottei peppuni loistanut ties minne, kun en yhtään tiennyt damagen mittaa.
Ja sitten kuului taas kruts! Kainalosta tällä kertaa. Takki pahus oli helmastaan jäänyt jalkojeni ja tuolin väliin ja kun työnsin kättä hihaan, sanoi sauma kainalosta kruts. Sen voi onneksi korjata, mutta eihän minulla täällä ole välineitä! Eikä nahkarotsia vaihtoehtoiseksi takiksi, jätin sen autoon turhana – täällä ei tule kello kuuden lähtöjä. Ei auta, ei vaan voi nostella vasenta kättä sitten. Sieltä ei sentään paista iho läpi, kuten farkuista, joten takki pysyi tiiviisti päällä aina hotellihuoneeseen asti.
Eikä minun oikeasti tarvinnut odotella taksiakaan kauan siinä lannanhajussa. Sieltä sellainen kurvasi hyvin pian ja hyppäsin kyytiin, samalla kun pohdin olisinkohan kenties päässyt hotelliin sillä pikkubussillakin, joka haki ihmisiä pysäkiltä, jossa oli kyltti "Kokkola" – but oh, who cares, taksikyyti on niin mukava. Paitsi jos taksissa on ummehtunut ilma. Uh. Eipä olleet ensimmäiset fiilikset Kokkolasta tällä kertaa kovin houkuttelevat 😛 Kun vielä hotellin respan nainenkin sukupuolisyrji; kysyi w-lanin tarvetta miehiltä, muttei naisilta! Mutta nou hätä, pyysin sen sitten ihan itse.
Matkalla hotelliin näin Prisman ja eka fiilis oli, että siinä vieressähän kävin taannoin asiakkaalla. Kunnes tajusin sen olleen sittenkin Oulu, täällä olin täällä keskellä kaupunkia tai sen laitamaa. Nämä Suomen kaupungit on niin samanlaisia… Matkalla bongasin myös Kokkolan keskustan kauppakeskukset – jotka on nekin ihan samanlaiset kuin kaikkialla. Olin ajatellut huomenna vaan kuljeskella (that’s what the tennis-shoes are for) Kokkolaa katselemassa, mutta farkkujani harmitellen tuumasin sittenkin tutustuvani paikallisiin ruotsalaisiin vaatekauppoihin uusien farkkujen toivossa.
System Failure for the Masses 