Kolmas lomapäivä on jo kääntynyt iltaan. Meillä oli suunniteltuna kaikenlaista ohjelmaa tälle viikolle, mutta loma sai viime yönä yllättävän käänteen.

 

Maanantaina nautiskeltiin vaan olostamme kotosalla. Ja siivottiin ne tyttöjen huoneet. Olihan illalla tanssitunnitkin, ei meillä aika pitkäksi käynyt. Tiistaina, eilen siis, käytiin aamulla Hyvinkäällä Puustellissa sopimassa meidän keittiön, eteisen ja kahden wc:n kalustuksista. Sen reissun jälkeen suuntasimme aivan päinvastaiseen suuntaan ja vietimme hyvän osan päivää Itäkeskuksessa ostoksilla ja vain lorvien. Tänään meidän piti mennä Riihimäelle katsomaan kaverini pikkuista vauvaa, mutta toisin kävi.

 

Viime yönä tosikoinen tuli meidän väliin neljän aikaan ja hetken perästä kannoin hänet tavalliseen tapaan takaisin sänkyynsä, jolloin huomasin, että lapsihan oli ihan tulessa! Vein tytön sänkyynsä ja etsin kuumemittarin: korvasta mitattu lämpö 39,6 astetta! Seuraavaksi aloin etsiä Pamolia keittiöstä, missä se paketti tavallisesti on, mutten löytänyt – se jäi serkuille silloin yökyläilyn yhteydessä. Lääkekaapissa oli kuitenkin toinenkin paketti, annoin tyttärelle Pamolia ja jatkoimme unia.

 

Eli ei Riksun reissua, eikä huomenna mennä isoäidillenikään. Loppuloma ollaan vaan kotona ja hoivaillaan potilasta. Aamulla annoin hänelle Pronaxenia (kunhan olin löytänyt jostain ruiskun, se joka on normaalisti keittiössä oli niinikään siellä serkuilla…). Pronaxen on tosin vähän turhankin hyvä lääke – kuume häviää lähes kokonaan, jolloin lapsi ei tunne itseään enää lainkaan kipeäksi, eikä näin ollen oikein malttaisi levätäkään.

 

Nyt vaan toivotaan, ettei esikoinen tai minä sairastuta. Esikoisella on aika hyvä vastustuskyky, mutta minun vastustuskykyni taisi hävitä taivaan tuuliin viime kevään pitkittyneen flunssan myötä, päätellen siitä, kuinka paljon olen sen jälkeen sairastanut. Toivotaan myös, ettei tulla täällä vallan mökkihöperöiksi neljän seinän sisällä. Minä sentään pääsin tänään tanssitunnille, mutta muuten ollaan täällä jumissa, esikoinen etenkin. Vaikka voihan tuo tarvittaessa mennä vaikka omalle pihalle vähän tuulettumaan.

 

Hassua sinänsä, en oikeastaan mitenkään erityisemmin harmittele tätä käännettä. En minä siitä iloinenkaan ole, mutten erityisen pahoillanikaan. Olenpa kerrankin kunnolla lasteni kanssa. Mukavaa se on sekin.

Tänään oli vuoden ensimmäinen aidosti keväinen päivä. Päästelin sen kunniaksi jopa hetken aikaa sataaneljääkymppiä aurinkoisella, kuivalla motarilla. Jipii, on kevät!

 

Aurinko paistoi tänään ihanasti. Se lämmittää jo upeasti. Meillä on lämpömittari kummallakin puolella taloa, toinen varjopuolella ja toinen aurinkopuolella. Auringon puolella mittari näytti päivällä yli kymmenen astetta enemmän kuin varjon puolella. Ja lumi alkoi sulaa. Teillä roiskui kura, mutta se on kevätkuraa, positiivista lumet-sulaa-kuraa.

 

Harmi kylläkin, että puolet upeasta päivästä meni minulta kokonaan ohi (ja loppupäiväkin kaikesta huolimatta sisällä tanssikoululla), sillä siivosin lasten huoneita yhdessä heidän kanssaan. Vasta kun kiikutin monta pussillista roskia roskikseeen ja leluja varastoon, huomasin, kuinka upean päivän olimmekaan sisällä viettäneet. Mutta tulihan siivottuakin, kevääseen sekin kai kuuluu 😉

 

Nyt yöllä on taas pari astetta pakkasta, keväälle tyypilliseen tapaan. Pelloilta nousee sumua – ilmiö, jota en muuten koskaan ennen ole huomannutkaan, sillä siellä mistä minä olen kotoisin, ei peltoja ole, mutta täällä landella sellaisenkin asian näkee. Voi kun huomenna olisi yhtä upea päivä kuin tänään oli.

 

Reilun kolmenkymmenen vuoden kokemuksella tiedän toki, että vielä niitä takatalvia ehtii tulla vaikka toukokuussakin – mm. 2.4. neljä vuotta sitten katselin kättärin ikkunasta kun satoi lunta, ja 12 vuotta sitten vietin äitienpäivän (vai sitä edeltäneen lauantain?) Lintsillä räntäsateessa ja pyöritin n. 7 lasta laitteessa koko päivän aikana (n. yksi tunnissa). Mutta nyt on silti kevät. Kesän tuloa ei voi estää!

Blurp, sanoi isä palttutaikinassa. Ja blurp, sanoi pormestari kermakakussa. Ja blurp, sanoi rouva Pekkala mustikkakeitossa. Vaahteramäen Eemelille sitten sattuu ja tapahtuu.

 

Omasta lapsuudestani peräisin oleva muistikuva Eemelistä oli pieni sinisiin housuihin pukeutunut viikari, joka veti possua hännästä ja hilasi pikkusiskonsa lipputankoon (itse asiassa, pikkusiskon pyynnöstä!) ja oli muutenkin kaikin tavoin ilkikurinen kepposten tekijä. Mutta kun luin näin aikuisena omille tyttärilleni Eemeliä, totesin, että oikeastaan Eemeli oli lähinnä väärinymmärretty vilkas ja kekseliäs, mutta aivan tavallinen pieni poika.

 

Tiedä sitten, pidänkö Eemeliä normaalina lapsena siksi, että omat tyttärenikin, se nuorempi etenkin, ovat melkoisen villejä ja kekseliäitä tapauksia. Resourceful, sanoisin. Luovia lapsia, jotka toimivat ennenkuin miettivät. Tai sitten pidän vain omia kauhukakaroitani normaaleina lapsina, koska en paremmasta tiedä. Niin tai näin, jos pitäisin kirjaa tosikoiseni metkuista, kirja olisi vähintään yhtä pitkä kuin Eemelin äidin muistiinpanot Eemelin metkuista.

 

Sakset ja tussit ovat tosikoiseni lempivälineet. Etenkin illalla, jos ei uni heti maita, on niillä kiva leikkiä. Niinpä neidin yöpuvut on järestään rikki leikattuja, lakanat samaten. Ja muutama muukin vaate. Tusseillakaan ei suinkaan piirretä paperiin (nojoo, kyllä joskus siihenkin), mutta käsiä, käsivarsia, jalkoja, siskon puseroa, omia housuja ja vaikkapa poskia on paljon hauskempi värittää!

 

Purukumit kuuluvat tietenkin roskikseen, kyllähän tytöt sen tietävät. Kumma vain, että toissailtana löysin yöpöytäni ja seinän välistä parikin erillistä purukumimöykkyä. Ja mehu kuuluu juoda, miten se joutui lautaselle? Muovailuvahalla muovaillaan, miksi sitä on palasina pitkin keittiön lattiaa? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea he tekevät toisilleen. Ja monesta muusta tempauksesta, joita en edes muista.

 

Ja kun sujuvasti siirryn tästä muistelemaan, mitä kaikkea sitä tuli itse tehtyä lapsena… Kuinka eräänä kesänä onnistuimme siskoni kanssa rikkomaan landella yhden ja saman ikkunaruudun kolme kertaa – se vaan oli väärässä paikassa! Yhteen aikaan kilpailimme siskon kanssa keppostamisessa: kumpikin teki toiselle aina kahta pahemman kepposen, kun löysi sen, minkä toinen oli tehnyt itselle.

 

Ja siitä siirryn sujuvasti muistelemaan kaikkea, mitä on kerrottu isäni ja veljensä tempauksista. Joko siis meidän perheessä on eemeli-geenejä, tai sitten me olemme olleet vain tavallisia lapsia ja Eemeli aivan yhtä lailla. Toisin sanoen, vaikka laulussa lauletaankin "on hyvä ettei eemeleitä ole enemmän", rohkenen olla eri mieltä. Maailma (tai ainakin meidän suku) on täynnä eemeleitä.

Vaikka englanti on hyvin vahva toinen kieleni, en ole koskaan ollut mikään mestarikääntäjä. Aivoni tuntuvat aina naksahtavan kielestä toiseen niin kokonaisvaltaisesti, että toisen kielen sanat eivät vain pälkähdä päähän toista kieltä käyttäessäni. Toisaalta sitten kyllä sekoitankin kieliä iloisesti, jotkin ilmaisut vaan ovat jonkunkielisiä riippumatta siitä, mikä kieli muuten on käytössä.

 

Aina välillä sitä silti löytää itsensä tilanteesta, jossa pitäisi pystyä kääntämään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Muutamaan otteeseen olen jollekin kaverille simultaanitulkannut jotain tilaisuutta suuntaan tai toiseen. Lastenkin kanssa on joskus katsottu jotain televisio-ohjelmaa, joka ei olekaan dubattu vaan tekstitetty ja ennen kuin olen tajunnut, että voisinhan lukea tekstitkin (niitä kun en muutoin koskaan oikeastaan lue), olen yrittänyt omin sanoin puhetta kääntää ja jotenkin se vaan on tahmaista ja kömpelöä.

 

Töissä tartun kyllä riemulla jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen päästä käyttelemään englantia. Ja kyllähän niitä toisinaan tuleekin, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Muutama kurssi on tullut pidettyä englanniksi ja meillähän on romanialainen harjoittelija, jonka kanssa saa sitä enkkua bamlata – ja hänelle viimeksi kehityspäivillä tulkkailinkin. Mutta nyt minulla on menossa mielenkiintoinen urakka, kun käännän yhtä  materiaalia suomesta englantiin.

 

Yllättävän hyvin se sujuu. Työlästä se on ja aikaa vievää, mutta ei mitenkään mahdotonta. Toisinaan haen ja haen sitä oikeaa sanaa tilanteeseen enkä aina siinä kahden kielen loukussa keksi edes millä suomen kielen sanalla etsisin sitä tiettyä hakemaani sanakirjasta. Toisinaan etsin sanakirjasta aivan tavallisiakin sanoja, jotka vain katoavat päästäni, kun yritän selviytyä kahdesta kielestä yhtaikaa. Mutta yhtä kaikki, se on ihan hauskaa ja sujuukin ihan okei.

 

Tätä kääntötyötä kyllä helpottaa, että aihe on aivan leipälajiani ja terminologia pitkälti englantia muutenkin, joten minun huolekseni jää vain sen "normaalin" sanaston kääntäminen plus tietenkin mielekkäät ilmaisut. Mitään korkealentoista tai hienoa tekstiä siitä ei synny – niin moni Big Word on ensisijaisesti passiivisessa sanavarastossani, ettei niitä kovin helposti sekaan putkahtele. Mutta käypää ja ymmärrettävää englantia, uskoakseni. Sitä paitsi, materiaaleja tehdessäni kartan suuria sanoja suomeksikin. Parhaat matskut ovat mahdollisimman yleistajuisia.

 

On tämä minun työni vaan mielenkiintoista, kun saan käytellä milloin mitäkin taitojani (olipa niitä tai ei 😉 ). Nyt olen kuitenkin seuraavan viikon lomalla, jippi-ai-jei!

Kuten on jo moneen kertaan tullut todettua, vihaan talvea. Ja vihaan aikaisia aamuja. Joten ehdottomasti vihaan aikaisia talviaamuja. Sellaisia kuin tänään, ettei lohkokaan ole ehtinyt vielä edes mennä päälle (kun en muistanut illalla säätää sitä) saati sulattaa autoa, kun jo pitäisi lähteä. Sellaisia kuin tänään, että saa raapia auton puhtaaksi kello puoli seitsemän.

 

Ajelin nimittäin Tampereelle tänään kurssia pitämään. Ja päivän päätteeksi ajelin sieltä myös kotiin, tai oikeammin ensin tanssitunnille. Ja selkä on nyt ihan jumissa. Tai ei enää ihan jumissa, tanssitunti auttoi asiaa jonkin verran. Mutta riittävästi jumissa, etten pysty olemaan lempiasennossani mahallani sängyllä koneeni ääressä, vaan istun lattialla kone sylissä. Selkäni on jumissa joka kerta kun ajan Tampereelle (ja takaisin); Hämeenlinnanväylä on niin suora, ettei tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua krampissa käsi ratissa, ja se käy selälle.

 

Tampereella lykkäsin autoni parkkiin parkkialueelle, jossa piti käyttää parkkikiekkoa. Mutta toisin kuin stadissa, missä max. pysäköintiaika kiekon kanssa on neljä tuntia, yleensä vain kaksi, siellä pysäköintiaika olikin kokonaista kahdeksan tuntia. Tuumasin vain, että kiva kiva, siinähän se auto saakin olla koko päivän eikä tarvitse edes kiekkoa käydä kääntämässä.

 

Lounaalla käveltiin siitä parkkialueen ohi syömään ja katsastin parkkialueen liikennemerkkiä ohimennessäni ja sillä hetkellä se meni jakeluun. Kyllä, auto saa olla siinä koko työpäivän, kahdeksan tuntia, ei siinä mitään. Mutta liikennemerkki oli mielenkiintoista. Siinä esitettiin, että pysäköintiaika kiekon kanssa on kahdeksan tuntia klo 8-16 (joka =8h). Muuna aikana pysäköinti vapaa. Haloo?? Jotenkin sumeaa logiikkaa. Tai ehkä vain tamperelaista logiikkaa.

 

Nimittäin, kun kävimme siellä lounaalla, jäin tavaamaan mitä lounaaseen kuuluu (kun en ollut aiemmin siinä paikassa syönyt). Lähinnä siis kiinnosti, kuuluuko siihen sekä jälkiruoka että kahvi vai vain jompi kumpi. Lounaita oli itse asiassa monta. Oli vaihtoehtoa, johon kuuluu leipä ja ruokajuoma ja sellaista, johon ei. Sellaista, johon kuuluu kahvi ja sellaista johon ei. Ja jälkiruuasta kerrottiin, että se kuuluu lounaaseen maanantaisin, muulloin hinta on 1,40e. Okkei… että maanantaisin.

 

Tampere on sitten ihmeellinen paikka. Ihan okei jengiä siellä silti asuu, ei siinä mitään.