Välillä on vaan niin, että valitsipa niin tai näin, aina se on ainakin omasta mielestä väärin päin.

 

Säädettiin sitä esikoisen kanssa kotiinjäämistä vielä tänä aamunakin. Mies soitti sinne hoitaja-firmaan heti puoli kahdeksan ja lupasivat soittaa takaisin heti kun tietävät, saadaanko hoitaja samalle päivälle vai ei. Minä jäin sitä tietoa odottamaan – diili oli, että jos saadaan hoitaja, lähden töihin ja mies odottaa hoitajan saapumiseen saakka himassa, mutta minä jään koko päiväksi kotiin, jos hoitajaa ei saada.

 

Vein tosikoisen välillä hoitoon ja kotiin palatessani mies sanoi, että sieltä oli soitettu, ettei hoitajaa saada tälle päivälle. Minua harmitti. Omasta puolestani, työni puolesta. Halusin niin kovasti päästä nimenomaan tätä tämän päivän kurssia kuuntelemaan, kun se on niin oleellista asiaa "uuden urani" kannalta. Esikoisen kannalta asia ei tietenkään olisi voinut olla paremmin, hän oli selvästi hyvillään.

 

Tilanne sai kuitenkin jälleen uuden käänteen noin viiden minuutin kuluttua, juuri kun kaivoin pomoni puhelinnumeroa intrasta. Saivat sittenkin järkättyä esikoiselle hoitajan tällekin päivälle ja minä pääsin lähtemään kurssille, joskin himpun myöhässä. Esikoinen kuitenkin selvästi pettyi. Yritin selittää, miten tärkeä juttu kurssi äidille on ja että olisin oikeasti mielelläni ollut hänen kanssaan kotona. Näinköhän tuo uskoi, vaikka ihan reippaana sinänsä kotiin ilman minua jäikin.

 

Nyt itsellä on taas kerran kurja olo. Huono omatunto. Olisiko sittenkin pitänyt vaan jättää kurssi väliin, käydä se joskus hamassa tulevaisuudessa? Mutta kun siinä on asioita, joita minun pitäisi jatkossa osata kouluttaa! Jos olisin jäänyt kotiin, noh, olisin harmitellut ja joutunut opiskelemaan enemmän itsenäisesti. Ei ehkä katastrofi kuitenkaan. Mutta työn ja oppimiseni kannalta parempi näin.

 

Nyt kun olen täällä, harmittelen esikoisen pettymystä. Joka ei varmaan kuitenkaan oikeasti kestä(nyt) kovinkaan pitkään. Mies sanoi, että hoitaja oli mukavanoloinen, esikoisella on varmasti ihan hyvät oltavat hänen kanssaan – onhan hoitajia ollut kotona ennenkin ja olihan tosikoinenkin sellaisen kanssa alkuviikosta. Ei siis katastrofia näinkään päin.

 

Miksi ihmeessä siis otan kaiken niin raskaasti? Miksi mietin kaiken niin syvältä, ettei lopulta mikään tunnu hyvältä ratkaisulta? Miksen voi vaan ottaa asioita niinkuin ne ovat ja vastaan tulevat? Kenenkään maailma ei loppujen lopuksi kaadu tällaisista asioista. Oleellista on vain, että lapsi saa olla kotona ja parantua rauhassa. Homma siis hoidossa ja kaikki hyvin.

 

Usko jo, kaikki on hyvin! Lopeta jo vatvominen! — *huokaus*

Tämä on jotenkin masentava hetki. Todeta, että meidän elämä on niin kiireistä ja ohjelmoitua, että kun joku sairastuu, tulee kriisi. Joka päivä tapahtuu jotain tärkeää, niin että jos joku onkin kipeänä menee kaikki sekaisin. Onko kyse pieleen menneestä priorisoinnista vai eikö tosiaan ole vaihtoehtoa?

 

Siitähän on jo yli viikko kun tosikoinen sairastui. Ihan vaan flunssaan tai influenssaan tai mihin lie, kuumetta ja vähän nuhaa ja yskää. Esikoinen seurasi parin päivän kuluttua perässä. Silloin minulla oli lomaa ja lapset saivat rauhassa sairastaa ilman että minulla oli minnekään kiire. Kävi kuitenkin niin, että tämä onkin sitä sitkeää tautia, joka ei muutamassa päivässä menekään. Tai menee, mutta tulee taas. Ja menee ja tulee, enkä tiedä milloin tytöt ovat oikeasti terveitä, milloin vain leikisti.

 

Molemmat olivat lauantaina kuumeettomia. Mutta sunnuntaina tosikoisella nousikin jälleen kuume yli 39 asteeseen. Esikoisellakin oli illalla kuumetta 38 astetta. Mutta jäinkö minä kotiin maanantaina heitä hoitamaan? Tai jäikö mieheni? Ei, ei kumpikaan ehtinyt. Kummallakin oli tärkeä ja kiireinen projekti kesken töissä. Onneksi miehen työnantaja maksoi hoitajan lapsille, jotta me pääsimme töihin olemaan tärkeitä ja kiireisiä.

 

Esikoinen olikin maanantaina taas kuumeeton, joten hän meni tiistaina hoitoon. Tiistainakin oli hoitaja tosikoisen kanssa, joka olikin silloin kuumeeton – ja on yhä, eli uskallan jo olettaa, että hän ainakin olisi jo terve. Sen sijaan esikoisella nousi eilen taas lämpö 38 asteeseen, joten tänään olin minä hänen kanssaan kotona.

 

Esikoinen oli iltapäivästä varsin väsynyt, mutta lämpöä oli vain vähän 37 pintaan. Mitä siitä pitäisi ajatella? En minä tiedä, onko hän vielä kipeä vai vain toipilas. Toivoin, että mies voisi varmuuden vuoksi olla hänen kanssaan huomenna kotona, jotta saisi toipua rauhassa kunnolla. Minä kun en huomenna yksinkertaisesti voi olla kotona. Huomenna minun on pakko kuunnella kevään varmaan tärkein kurssi uusien työtehtävieni kannalta.

 

Mutta voiko mies sitten olla huomenna kotona? Eipä voikaan. Hänen on pakko huomenna saattaa yksi töihin liittyvä asia päätökseen. Ja hänen on pakko saada huomenna kuntoon hommat, joilla on deadline perjantaina. Ja sitten hänellä on vielä taloon liittyviä asioita suoraan töiden jälkeen, jotka on pakko hoitaa, jotta saadaan rakennuslupahakemus jätettyä heti alkuviikosta.

 

Mitä siis eteen? Hoitajaa ei enää huomiseksi ehdi saada, eikä ole ketään isovanhempaakaan avuksi. Surkeat vanhemmat tulevat näin siihen tulokseen, että lapsi on sitten varmaan riittävän terve hoitoon. Tai sitten ei ole. Illan lopuksi kun mittari näytti jälleen 38 astetta. On siis vaan pakko järjestää asia jotenkin.

 

Bilsan maikkani aikoinaan sanoi, että pakko on vain kuolla ja sekin vain jos lakkaa hengittämästä. Mutta kyllä se vaan niin on, että kovin monet pakot kuitenkin sanelevat meidän elämää. Se vaan on se karu totuus.

Tavallisissa perheissä on pesukone, joka syö sukkia. Mutta me ei ollakaan tavallinen perhe. Meillä ei sen paremmin pesukone kuin kuivurikaan tarvitse sukka-välipaloja, joten sukat tulevat pyykistä ulos ihan kiltisti pareittain. Sen sijaan meillä on tytär, jolla on ilmeinen sukkien hävittämisen lahja.

 

En nimittäin tiedä ketään muuta, joka voi hävittää sukkansa jopa nukkuessaan. Eikä luonnollisestikaan koko paria vaan noiden tavallisten pesukoneiden tapaan aina häviää vain toinen sukka. Esikoisella on kaapissa puoli tusinaa yksinäistä sukkaa odottamassa joskos vaikka se parikin joskus jotenkin salaperäisesti palaisi takaisin kotiin.

 

Osa sukista katoaa päiväkotiin. Se on varsin otollinen paikka hukata sukkia ja kaikkea muutakin. Tosikoinen mm. hukkasi sinne rakkaan uninallensa tässä erään kerran niin että sitä etsittiin viikon ajan, kunnes se löytyi jostain hyvin hämärästä paikasta, jota en enää muista. Ei meidän lapset tietenkään ole ainoita, jotka hävittävät tavaroita päiväkotiin – sitä tosikoisen nallea etsiessäni löysin päiväkodin leikkikeittiön jääkaapista erään toisen lapsen kauan kaivatun unilelun.

 

Mutta ne sukat. Päiväkotiin siis häviää sukkia toisinaan, toisinaan myös yksinäisiä rukkasia ja yksinäisiä villasukkia. Mutta katoaa niitä sukkia täällä kotonakin. Varmasti enemmän kuin päiväkodissa. Tänä aamuna esikoinen herätessään kysyi (ties kuinka monennen kerran, ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta), missä on hänen toinen yösukkansa. Eikä sitä löytynyt. Ei vaikka kävin läpi koko sängyn. Ja lattian. Käsittämätöntä.

 

Erään kerran siivosin esikoisen huonetta ja löysin paperipussista, johon tytär oli kerännyt askarteluitaan, suorastaan kaksi sukkaa. Eivät tietenkään keskenään pari, vaan kaksi kauan kaivattua sukkaa. Löydöksestä riemastuneena menin kaapille yhdistääkseni sukat pareihinsa – vain todetakseni, että niin, aivan niin. Juuri näiden parithan minä heitin edellisviikolla pois, kun ne olivat olleet paritta jo liki vuoden ja olin jo menettänyt toivoni niiden suhteen. Tyypillistä!

 

Sinänsä ei ole ihmekään, että niitä sukkia katoaa, kun niitä aina ripotellaan pitkin kotia sitä mukaa kun ne sattuvat jalasta poistumaan, milloin missäkin. Minä yritän sekä pyytää viemään niitä pyykkiin että kerätä niitä itse talteen, mutta aina joku sukka vajoaa johonkin lattianrakoon. Oikeasti luulisi, että ne putkahtelisivat sitten toisinaan myös esille jostain sohvien sisästä tai alta, mutta ei. Kun ei niin ei. Ne katoavat savuna ilmaan.

 

Pitäisi keksiä jokin keino huijata joko esikoista tai sitä hukassa olevaa sukkaa – kummasta asia sitten onkin kiinni. Jos se – kumpi nyt ikinä – luulisi, että olen heittänyt sukan parin pois, se kadonnut sukka varmaan tulisi esille. Sukkien pois heittäminen kun tuntuu olevan ainoa keino houkutella hävinneet parit ulos piiloistaan. Mutta miten heitetään sukka pois heittämättä sitä pois?

 

Toinen vaihtoehto olisi tietenkin myös ostaa aina kaksi paria samanlaisia sukkia. Ensin otetaan käyttöön vain toinen pari ja kun siitä katoaa se toinen sukka, otetaan käyttöön iskemättömästä parista uusi sukka ja vielä on jäljellä seuraavaa katoamista varten yksi sukka. Ei hullumpi vaihtoehto tämäkään. Siinähän saa kolme sukkaparia kahden hinnalla. Säästöä!

 

Kolmas ratkaisu asiaan olisi tietysti saada tytär jotenkin koulittua sukkasiistimmäksi. Mutta miten saada hänet lopettamaan unissaan strippaaminen? On meinaan toisinaan aamulla lattialla pyjamanpuserokin. Se vain on niin iso, ettei se katoa. Eikun ainiin, eihän se ole sukka. Sukkien kadottamisen lahja ei tietenkään hävitä pyjamanpuseroa. Vain sukkia. Vain. Sukkia.

MUU-vaara, s.o. varo lehmiä! Sveitsissä niitä näki ihan tavan takaa, mutta montakohan sellaista varoitusmerkkiä Suomessa on? Montakohan paikkaa Suomessa yleensäkään enää on, missä lehmät ylittelisivät yleisiä teitä (vartioimattomina?)? En tiedä, mutta yksi sellainen paikka ja yksi sellainen kyltti on tuossa aivan kivenheiton päässä meistä. Hevoshaan vieressä. Suurin piirtein taajama-alueella.

 

Ja kun tästä lähtee ajamaan kohti Helsinkiä, viitisen kilometriä meiltä, on iso lammastila. Tai iso ja iso, mikä nyt on iso. Mutta joitakin kymmeniä lampaita siellä kyllä on ja kesäisin ne laiduntavat aivan tien vieressä. Meidän ja Helsingin välissä on lampaita. Ja meidän selän takana on lehmiä, hevosia ja peltoa. Niitä peltoja on lisää myös meidän ja Helsingin välissä.

 

Kylläpä asutaan landella! Ja silti kasvukeskuksessa parinkymmenentuhannen muun ympäröimänä. Aivan Klaukkalan keskustan tuntumassa. Kohta tosin pari kilometriä kauempana, pellon ja pikkuisen jokipahasen läheisyydessä. Ja silti täältä on kaikkialle (pk-seudulla, jokapäiväisestä elämästä puhuen) matkaa noin puolisen tuntia – plus arkena ruuhkalisä 😉

 

Ennen vanhaan, kun asuttiin itäisessä Helsingissä, oli silloinkin kaikkialle matkaa puolisen tuntia. Ainakin kaikkialle, millä oli väliä. Paitsi Itikseen, paitsi taaperoiden kanssa kävellen 😉 Niinno, työpaikkani ja mummilat olivat silloin vartin (tai allekin) päässä. Mutta kaikkialle muualle oli matkaa puolisen tuntia. Kuka kilometreistä tietäisi, matkaa oli puolisen tuntia.

 

Ja samoin on siis yhä täältä. Kaikkialle puolisen tuntia, plus-miinus 7 minuuttia. Kaikkialle, millä on väliä, paitsi päiväkotiin ja lähimpään ruokakauppaan – onneksi 😉 Raja menee jossain linjalla Otaniemi – Espoon Keskus, sen lännemmäs saa laskea vartin matka-aikaa lisää, mutta kuka nyt sinne haluaisikaan? (sori espoon-serkut…)

 

Niinpä kun olen viikon päästä menossa koko viikonlopuksi Lahteen kuorotreeneihin ja pummasin mutsilta yösijan, tuumasin, että koska treenit loppuvat illalla kuuden maissa, olen hänen luonaan ehkä puoli seiskan aikaan. Syvä hiljaisuus radioaaltojen toisessa päässä, mikä sai minut korjaamaan kantaani: "jaa no, varmaan aiemmin, ei kai Lahdessa mihinkään kestä puolta tuntia ajaa." Jolloin mutsi täsmensi: "Niin, olet mun luona ehkä noin viidessä minuutissa."

 

Joopajoo. Pääkaupunkiseutulaisen vakiomatka-aika puolisen tuntia ei taida päteä kehä nelosen ulkopuolella. Ai minkä? No sen Hanko-Hyvinkää-tien (jonka tosin porvoolaiset tuntevat Porvoo-Hyvinkää-tienä, sain kerran kuulla, kun ihmettelivät, mistä Hangon kautta oikein ajattelin Porvoosta Hyvinkäälle ajaa?!). Se oli nimittäin selkeästi se maaginen pk-seudun ruuhkaraja, havainnoin, kun siellä Tampereella viimeksi piipahdin.

 

Tampereesta puheen ollen, siellä kuulemma ehtii mistä tahansa paikasta A mihin tahansa paikkaan B noin kymmenessä minuuttissa. No, kyllähän se vähän Lahtea isompi paikka onkin. Noin viisi minuuttia isompi 😉

Ulkona oli juuri tullut pimeää. Mies oli palannut tontilta risuja raivaamasta. Lapset riehuivat kuumeestaan huolimatta. Ja minä paistoin lättyjä. Pannut tirisivät ja tuuletin humisi johtaen rasvaista käryä ulos.

 

Esikoinen tuli kysymään, mikä oli se piipitys, jonka hän kuuli. En tiennyt, sillä minä en kuullut mitään piipitystä hellan metelin yli. Pohdin vain mielessäni, että jospa palohälytin oli haistanut vähän savua ja piipittänyt pari kertaa ryhtymättä soimaan kunnolla. Joten annoin asian olla, mistään kovin vaarallisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Ties vaikka esikoinen oli kuullut omiaan.

 

Kävimme lättypyötään ja esikoinen ihmetteli piipitystä uudestaan. Minä en edelleenkään kuullut mitään hälinän yli, mutta mies kertoi kuulleensa piipityksen hänkin. Ja tosikoinen säesti kaikuna, kuten oli tehnyt koko päivän muutenkin. Aloin siis kuunnella tarkemmin ja hetken perästä kuulin minäkin sen heikon piipityksen. Kuin jollakin laitteella olisi paristot vähissä.

 

Tuollaiset asiat häiritsevät minua. Jätin lättyni lautaselle ja nousin etsimään piipityksen lähdettä. Ensin tarkistin oman herätyskelloni, jonka pariston heikkouden olin havainnut jo aamulla. Mutta ei, se ei piipittänyt. Ei myöskään mieheni kello. Yritin taas kuunnella, mistä piipitys tuli, mutta se kaikui rakenteissa niin etten oikein saanut suuntaa selville. Jatkoin siis herätyskellojen tarkistamista ja metsästin seuraavaksi esikoisen kellon jostain hänen sänkynsä uumenista. Ei ollut sekään, mutta se oli kaksi tuntia jäljessä, joten siirsin sen aikaan.

 

Sillä välin tosikoinen alkoi pöydästä jo huhuilla, että piipitys tulee hänen huoneestaan, että se on hänen kellonsa. Kieltämättä, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto minustakin, sillä palohälyttimistäkään se ääni ei tullut, sen tarkistin matkalla. Mutta ei, ei ollut tosikoisenkaan kello. Käväisin vielä kodinhoitohuoneessakin, vaikken tiennyt, mitä sieltä muka olisin etsinyt. Palasin kuitenkin tosikoisen huoneeseen, kun hän sinnikkäästi hoki äänen tulevan sieltä.

 

Oikeassahan tyttö olikin. Sen lopulta myönsin palattuani hänen huoneeseensa. Mutta se ei siis ollut herätyskello. Eikä se ollut virtuaalilemmikki. Eikä mikään muukaan elektroniikkapeli tai se puoliksi rikkinäinen kannettavakaan. Kuuntelin ja kuuntelin, ääni tuntui tulevan jonkin sisältä ja epätoivoissani aloin jo kaivaa tosikoisen lelulaatikoitakin piipityksen lähteen löytämiseksi.

 

Kunnes minulle valkeni. Juuri kun olin palaamassa keittiöön raportoimaan, että nythän vaan piipittää, ehkä se tulee naapurista. Minulla vihdoin välähti. Se oli meidän hälytysjärjestelmämme keskusyksikkö, joka on logistisista syistä sijoitettu yhteen tosikoisen lipaston laatikkoon. Sehän se siellä piti elämää!

 

Laite ilmoitti, että sillä on meille viesti. Kuuntelin viestit – väärät viestit, ääniviestit, joita meillä ei ole. Kohinaa kohinaa, ja yhä vaan laite piipitti. Sattumalta, viimein, sain esille sen oikean viestin, ja jopa sain sen poistettua. Laite ei enää piipitä, mutta yhden ovisensorin paristo pitäisi vaihtaa.

 

Arvoitus ratkaistu, voin nukkua yöni rauhassa. Ja huomenna ruuvailen sensorin auki ja vaihdan sen pariston.