Ei ne olleet teinit ja esiteinit – 11-14-vuotiaat – saaneet tanssisaliin ollenkaan sellaista lämpöä kuin minkä lauma keski-ikäisiä (+/- parikyt vuotta) naisia (ja vähän miehiäkin) saa nousemaan. Ei, vaikka tosikoinen ainakin tuli salista ulos hikisenä ja posket punoittaen.

Sali oli meidän tunnin alkaessa silti vielä mukavan viileä. Siihen mennessä, kun oli alkulämpät lämpätty ja venyttelyt venytelty, sali muistutti hot jooga -huonetta. Ovinurkan tuuletin puhalsi vilvoittavasti, kun sen tietämille tanssin lattian poikki.

Syksyn tanssitunnit pyörähtivät käyntiin viime viikolla kilpaa koulujen kanssa. Vaikken olisi nilkkaani nyrjäyttänyt kesäkuussa, en silti olisi tanssinut kesäkaudella. Vaikka kuka sanoisi mitä, minusta harrastuksistakin pitää pitää kesäloma. Ja minulle se on koulujen kesäloman mittainen.

Vähän nilkkaani arkaillen menin viikko sitten ensimmäiselle tunnille. Nilkassa oli tukiside, joka kyllä on tarpeeksi jämäkkä estämään nilkan nuljahdus, mutta tarpeeksi joustava sallimaan pliét ja piquét. Meidän syksyn teema (pysyväisteemojen “sisäreiden kunniaan”, “jalka rakastaa lattiaa” ja “me uskomme pliéeseen” ohella) on kuulemma nilkan lihasten vahvistaminen piruettien ja relevéiden helpottamiseksi. Mikäs sen parempi nilkalleni.

Ensimmäinen tanssitunti meni nilkaltani ihan hyvin. Meni se muutenkin ihan hyvin. Alkulämpät mentiin rauhalliseen tahtiin, salin poikki ei tehty kummempia pyörähdyksiä eikä hyppyjä, sarjaa ehdittiin tanssia ehkä vartti. Nilkka ei valittanut tunnilla eikä tunnin jälkeen, ei ainakaan normaalia enempää.

Tänään oli vähän toinen ääni nilkassa. Salin poikki mentiin peruspirskasarjaa, jonka vasen puoli oikean jalan päällä pyörivine piruetteineen alkoi salakavalasti rassata nilkkaani. Hyppysarjaa yritin, mutta jouduin jättämään kesken. Sarjakin sisälsi paljon pyörimistä. Chêneistä vielä selvisin nilkankin osalta hyvin, mutta peruspriskoissa jouduin fuskaamaan.

Samaa tahtia salin lämpötilan ja kosteusprosentin nousun kanssa muuttui myös lattia tahmaisemmaksi päkiäsuojieni alla, tehden pyörimisen haasteellisemmaksi. Oikealla jalalla en pyörinytkään enää ollenkaan, mutta hämmästelin sitä, miten paljon toisen jalan huonovointisuus tekee koko kropan olon kömpelömmäksi ja jäyhemmäksi. Kai sitä väkisin koko vartalo vähän jännittyy sitä kipeää kohtaa suojelemaan.

Tunti oli silti yhtä mahtava kuin aina ennenkin – kun käy vain yhdellä viikossa, on sen tuoma euforia sitäkin suurempi – ja sen loppuhuipennus maanmainio. Tanssittiin sarjana valssia, ihanaiseen mellow-musiikkiin “Try to remember the kind of September”, vanhasta musiikkikomediasta The Fantasticks.

Hempeilyn jälkeen Marco vaihto biisin. Sama sarja, eri musiikki. Eikä kertonut meille etukäteen mikä, salaperäisesti vain sanoi, että vedetäänpä sama sitten vähän toisenlaiseen tunnelmaan. No, Anttilan keväthuumaushan se sieltä soi, ruotsiksi. Hauska lopetus tanssitunnille 🙂

Aurinkoinen mutta viileä aamu. Huolimatta viime päivien sateista, tänään tunnen ensi kerran syksyn läheistymisen. Löytääkseni jotain hyvääkin kesän ja lämmön loppumisesta, kuulaat aurinkoiset syyspäivät, ruskan ollessa kukkeimmillaan, ovat kyllä aikamoisen kauniita 🙂

Näin kirjoittelin tänä aamuna Facebookiin. Niin kesäihminen kuin olenkin, vuodenaikojen vaihtelut ovat minusta mielenkiintoisia. Voisin elää ilman niitä, helposti, mutta koska elän Suomessa, missä neljä vuodenaikaa toistaan seuraa, en niiltä voi välttyä.

On mielenkiintoista tunnistaa vuodenajan vaihtumisen ensi merkit. Valon erilainen taittuminen. Ilman erilainen tuoksu. Luonnon erilainen tunnelma.

Raadollisesti voisi sanoa kevään ensi merkin olevan vuotava nenä. Keski-Euroopasta kantautuu siitepölyä meille maan vielä ollen jäässä täällä. Muttei puhuta siitä nyt kuitenkaan, vaikka kevät minullekin pahimpina vuosina tarkoittaa parin kuukauden yhtäjaksoista Histec-kuuria. Puhutaan luonnosta, tuoksuista, valosta.

Keväällä tuoksuu multa (ja paikoin haisee koirankakka, mutta nykyisin vähemmän kuin ennen ihmisten alettua kerätä kakat maasta), märkä maa lumien sulaessa. Aurinko alkaa lämmittää, valo on kirkas ja valkoinen. Mustarastaat, talitinttien laulu, ja viimein koivujen hiirenkorvat. Koivujen hiirenkorvien myötä omatkin soluni heräävät talvihorteestaan. Kevään tärkein päivä. Lupaus kesästä.

Kevään ja kesän väliin jää epävuodenaika aivan kuten kesän ja syksyn, ja syksyn ja talvenkin väliin. Kesäkuu on epävuodenaika. Se ei enää ole kevättä, muttei oikein vielä kesääkään. Kesä alkaa noin Juhannuksesta, useimmiten vasta heinäkuun alusta (silloin kuin yleensäkin alkaa, ainahan se ei minun mielestäni tule Suomeen ollenkaan). Kesä on, kun yölläkin on lämmin ja päivällä mennään yli 25 asteen. Kesä on, kun minäkään en palele.

Kesällä valo on päivällä lämmin, kellertävä. Ilmassa leijuu erilaisten kukkien ja puiden tuoksua. Kesäsadekaan ei palella. Kesäsateen jälkeinen tuoksu on huumaava.

Kesän taittuessa syksyyn, jossain tässä elokuun puolivälissä, tulee se ensimmäinen päivä, sellainen kuin tänään on. Elokuu voi olla sateinen ja kylmä, mutta kesän kääntyessä syksyyn, ilmaan tulee uusi tuoksu. Valo taittuu taas kuulaaksi. Auringon lämmittäessäkin ilma on vilpoinen. Sen jälkeen voi olla vielä montakin kesäisen lämmintä päivää tai syksyisen viileää sadepäivää, kunnes joskus syyskuussa ruska ja ensimmäinen aamuhuurre ilmoittavat syksyn saapuneen.

Tänään oli tuo ensimmäinen kuulaan tuntuinen aamu. Kesä on mennyt, tuuli on kääntynyt syksyä kohti. Luonto on vielä vihreä, mutta nenässä tuntuui syksyn tuoksu, ilmassa oli syksyn kirpeys, valo on syksyn kuulas, jopa vielä auringon lämmittäessä ilman loppukesän lämpimäksi. Silmien eteen ilmestyy mielikuvia farkuista, nahkatakista, kaulahuivista, saappaista. Kohta on niiden aika.

Marraskuu on syksyn ja talven välinen epävuodenaika. Pimeä, kylmä, märkä. Talven kylmät, saappaiden alla narskuva lumi, valkoinen valo hangilla. Ne kaikki ovat vielä edessäpäin. Marraskuu on vuoden ankein kuukausi. Silloin ei auta kuin lohduttautua niillä kynttilöillä ja punaviinilla.

Siihen on onneksi vielä matkaa. Väliin jää monta vielä kesäisen lämmintä loppukesän päivää ja monta kaunista syyspäivää, joina lähteä ulkoilemaan ruskaiseen metsään (kunhan Timmyn etutassu tuosta paranee; tänäänkin olisi kiva lähteä vaikka Luutasuolle, muttei tuota viime viikolla tassunsa satutannutta poitsua vielä voi viedä metsään) valokuvaamaan.

Myrskyssä vellova meri, hopeisena kiiltelevä levoton pinta, auringonsäteet pilvien lomasta. Suomenlahti ei ole mikään iso ja koboltinsininen kirkas meri, ei edes kovin suolainen. Ei se vedä vertoja Välimerelle, Aigeanmerelle, kauneimmille merille mitä on. Atlanti ja Tyyni valtamerikin jäävät kakkosiksi niihin verrattuina.

Meri se on silti Suomenlahtikin, tai osa merta. Se meri, jota katsellen kasvoin, jossa kävin uimassa, josta virvelöin meriheinää (muun saaliin uupuessa). Se meri, jonka äärelle pyöräilin tai kävelin teinivuosieni ollessa vaikeimmillaan. Se meri, jonka tuuli tuiversi hiuksissani, jonka mieto suola tuntui huulillani istuessani kallionnotkelmassa Muncan rantsussa.

Elämäni kriiseissä, tarvitessani tilaa ajatella, paikan jossa selvitellä ajatuksiani, olen aina hakeutunut meren rantaan – tai järven tai joen, jollei merta ole ollut lähistöllä. Meri rauhoittaa mielen, oli se sitten itse rauhallinen tai myrskyisä. Meri saa minut tuntemaan itseni vapaaksi. Mistäkö? Elämän oravanpyörästä.

En silti ole koskaan päätynyt veneilijäksi. Ihan jo siksi, ettei exäni ollut, eikä nykyinen miehenikään ole veneilijöitä, mutta ei minullakaan mikään suuri hinku merelle ole, ranta riittää vallan hyvin. Aika harvoin siis olen veneellä missään (niitä isoja paatteja ei lasketa). Silloin muutama viikko sitten saarivierailulla veneiltiin saareen ja takaisin, ja pääsinhän sen pikaveneenkin kyytiin!

Eilen oli vähän rauhallisempi veneilyreissu, kun työpoppoolla oltiin purjehtimassa.

Yksi työkavereistani on harrastuksen puitteissa paitsi purjehtija, myös purjehduksen opettaja. Tuossa toissaviikolla, kun vielä oli kuumaa ja hellettä alettiin puhua porukalla, että olisi kiva lähteä vähän purjehtimaan. Työkaveri järjesti riittävän ison veneen, ja eilen – kun kesä jo alkoi kääntyä syksyyn – irrotettiin köydet Lauttasaaren venesatamassa ja ohjattiin vene vesille Tallinnanlaivojen sekaan.

Tuuli oli melkoinen. Säätietojen mukaan 4m/s, mutta työkaverin mukaan todennäköisesti paljon enemmän; Kaivarissa vaijerit kolisivat ja ulisivat, mikä kuulemma tarkoittaa hyvinkin 10m/s tuulta. Nostettiin purjeet vain matkalla Lauttasaaresta Kauppatorille. Myötäinen oli navakka, mentiin parhaimmillaan melkein 8 solmua tunnissa. Kovempaakin olisi päässyt, tiettävästi.

Hieno fiilis! Hieno meri! Hieno Helsinki! Katajnokka, Kauppatori, Kaivari, kauniitahan ne on mereltä(kin). Kaivarista napattin kyytiin vielä yksi työkaveri, joka oli uskollisesti tehnyt työpäivän loppuun saakka asiakkaalla, meidän muiden (toimaria myöten 😉 ) livistettyä jo kolmeksi Lauttasaareen. Firman epävirallinen virkistysilta. Meillä on vielä start-up-henkeä jäljellä 🙂

Kiinnitettiin vene poijuun ja kaivettiin eväät esiin. Salaattia, patonkia ja juomia. Ja sitten moottorilla takaisin Laruun, vastatuuleen. Joskus seitsemän maissa olin taas jo kuivalla maalla ja matkalla kotiin. Ei purrut venekärpänen vieläkään, vaikka reissu hieno olikin.