Author: Marilka

Teinibileitä ja luonnonrauhaa

MarilkaLeave a comment

Keskimmäisen kolmannestatoista syntymäpäivästä on jo melkein kuukausi, mutta syndet jäivät silloin juhlimatta. Toissaviikolla, tyttöjen ollessa meillä edellisen kerran, tyttö kyseli, josko voisi ne synttäribileet järkätä kavereilleen. Sovittiin ajankohta. Ajankohta oli eilen.

Omat teinit (mukaan lukien nuorimmainen, joka ei nyt ihan vielä ole teini) tulivat tuttuun tapaan perjantaina koulun jälkeen meille kotiin. Tuo perjantai-ilta on aina täynnä hustlea ja bustlea, jokaisen jutellessa viikon kuulumisia ja sitä ja tätä ja kaivatessa omaa osaansa huomiosta.

Eilen kahden maissa tänne tuli kolme keskimmäisen kaveria. Kaksi heistä oli meillekin vanhoja tuttuja, yksi uusi. Katselin näitä kahta, joita olen nähnyt nyt muutaman vuoden ajan aina silloin tällöin. Miten häkellyttävää se aina on, kun pienistä tytöistä kasvaa teinejä, isoja tyttöjä. Omistamme kaksi on jo siellä, tosikoinen 11v vielä pieni tyttö.

Vaikkei niitä tyttöjä sen enempää ollut, kolme vierasta ja kolme omaa, talo täyttyi kikatuksesta, youtube-videoista ja hälinästä. Meillä on vielä tuolla kellarissa se TV-huone. Vietiin tytöille sipsit ja herkut ja limsat sinne, siellä voi mekastaa mielensä kyllyydestä. Ja kyllähän ne mekastivatkin 🙂

Synttärivieraista yksi lähti kotiinsa kuuden maissa, kaksi muuta jäi yökylään, yötä myöti bilettämään. Minä lähdin siinä viiden maissa koirien kanssa pitkälle kävelylle syksyiseen luontoon. Mies jäi teinivahdiksi 😉 Johan siinä oli yhden pleikan ääniasetukset meneet jotenkin mystisesti myttyyn, niin ettei ulos tullut ääntä enää ollenkaan. Sitä tovi troubleshootattiin, ja lopulta käskettiin niiden käyttää Apple TV:tä.

Minä nautiskelin hiljaisesta rauhaisasta kävelystä tuolla Haltialan peltojen lomassa – mutta note to self: ens kerralla goretexit jalkaan tuollaiselle lenkille; oli meinaan tennarit vähän märät lenkin jälkeen. Koirat kirmailivat ja nuuskivat, ja jossain siellä pellon laidalla Meggien onnistui haastaa Timmy pieneen playfightiin, ja nanosekunnissa oli flexihihnat solmussa. Ollessani yksin koirien kanssa en arvaa päästää niitä vapaaksi pelloillakaan.

Kotiin palattuani ruokin teinilauman, joka palasi vatsat spaghetti bolognesea pullollaan telkkarihuoneeseen jatkamaan bieltystään sillä välin kun mies kokkasi meille ranskalaisen lammaspadan, joka nautiskeltiin kaikessa rauhassa kynttilän valossa punaviinin kanssa. Paitsi että esikoinen istui pöydän päässä tabittämässä ja heiluttamassa pöytää.

Me vietiin koirat vielä viimeiselle ulkoilulle joskus yhdeksän maissa ja oltiin sen jälkeen ihan valmiita crashaamaan, joten käytiin sanomassa tytöille hyvät yöt ja mentiin koirien kanssa nukkumaan. Esikoinenkin oli siirtynyt tanssimaan alakertaan, mutta tuli joskus kymmenen pintaan vielä huikkaamaan menevänsä nukkumaan.

Teinit telkkarihuoneessa (esiteini muassaan) kuulemma bilettivät kahteen asti yöllä. Aamulla kymmenen aikaan menin heitä sieltä herättämään ja löysin neljä heistä sievästi siskonpedistä lattialta ja yhden nukkumasta kippuralla nojatuolissa. Näytti siltä, että oli ollut hyvät bileet 😉

Aamupalaksi teinilauma sai amerikkalaisia pannareita ja sitten vieraat lähtivätkin. Me lähdettiin miehen kanssa käymään Ikeassa ja HongKongissa katsastamassa remppakamoja ja vielä uudella(vanhalla) talollamme tekemässä parit mittaukset.

Meillä on muutto vaihteeksi edessä. Johan me pari vuotta tässä ehdittiin asuakin. Nyt muutetaan alta pois, kun talon omistajat laittavat talon myyntiin. Uusi koti on vanha rintamamiestalo tuossa parin kilometrin päässä. Siellä ei ole telkkarihuonetta ja remppaakin se vähänpaljon vaatii, mutta siellä on iso piha, pari omenapuuta, oma rauha, metsänreuna ja puulämmitteinen sauna.

Kotiin palattuamme keskimmäinen laittoi itselleen toastin ja soitti kännykästään Peanut butter jelly time. Se johdatti minut kysymään, miksi? Mistä? Mistä nuo oudot videot oikein sikiää? Mistä noi teinit oikein löytää noita outouksia? Luokan pojilta, vastasi keskimmäinen. “Sitä vaan unohtuu Youtubeen, kun on katsonut jotain ihan järkevää ja sitten huomaa katsovansa jotain ihan ihmeellisiä videoita,” selitti esikoinen.

Niin kai sitten. Minä vaan en koskaan eksy sellaisiin videoihin. En tosin olekaan teini. En, vaikka vieläkin välillä harhaudun kuvittelemaan jonkun satunnaisen teinin kohdatessani, että melkeinhän olen yhtä nuori kuin hänkin. Sitten muistan, että eikun mun tyttärethän ne on samaa ikäluokkaa. Hups.

 

Tankillisen tarina

MarilkaLeave a comment

Olin tienpäällä. Vaihteeksi, pitkästä aikaa. Lähdin eilen ajelemaan kohti Harjavaltaa iltasella vähän viiden pintaan. Päivällä olin käväissyt asioilla, muistuttanut itseäni, että sitten lähtiäisiksi pitää kurvata Teboilin kautta. Tankki oli melkein tyhjä, mutten silloin päivällä jaksanut täyttää. Olin myös aikonut lähteä jo neljän pintaan, etten ihan niin myöhään olisi perillä, mutta unohduin tekemään töitä. Sitten kävin vielä koirien kanssa ulkona, ja ainiin! jotain pitäisi kai pakatakin. Saatuani itseni ja kamani autoon, unohdin autuaasti auton liki-tyhjän tankin.

Hogasin mokani juuri kun kaarsin Kehä-ykköseltä Turun motarille. Siis juuri siinä pisteessä, kun olin juuri jättänyt taakseni sen toisen alkumatkan varrella olleen TB:n. Seuraavasta ei tietoakaan – Turkuun päin mennessä olisin tiennyt, etten mitenkään selviäisi niillä tankillisen rippeillä matkan seuraavalle Teboilille. Jos joku ei siis vielä ymmärtänyt, tankkaan Teboilin kortilla. Maksan bensat kerran kuussa laskulla mieluummin kuin suoraan tililtä.

Arvoin vaihtoehtojani ja tuijottelin ajotitetokonetta (no siis en, mutta vilkuilin punnitsevasti, siinä ajamisen lomassa) ja päätin ajaa Nummelaan saakka. Arvelin, että siellä voisi olla TB:kin. Nummela oli vielä kohtuun rajoissa, ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 72. Sinne siis. Motaria Porin tielle asti ja koukkaus Nummelan keskustaan. Neste. ABC. Keskusta. Kurvasin jonkin toimistorakennuksen pihaan näpräämään Teboilin ei niin hyvää mobiilisaittia.

Etsin Teboilia paikasta Nummela. Nada. Yritin kartalta – ei se mitään näyttänyt mihinkään ilman jotakin tuloksia tuottavaa hakua. Syötin hakukoneeseen reitin: Nummela-Forssa. Jo tärppäsi! Karkkila, 25km. Ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 41, en arvannut ihan sillä tankilla kokeilla onneani. Se vielä olisi puuttunut, että olisin ollut tienposkessa bensattomana! Tankkasin autoon kympillä bensaa Nesteellä ja matka jatkui. Sanokaa vaan: olisit nyt tankannut täyteen sillä Nesteellä. En voinut. Se soti rutiiniani ja feng shuitani vastaan.

Matka jatkui kohti Karkkilaa. Hurautin autollani paikallisen Lidlin pihaan, missä oli yksinäinen kylmäasema yhdellä automaatilla, kahdella pumpulla (tai siis kaksi kertaa kolmella pumpulla). Auto kummallakin pumpulla, yksi toisella puolen jonossa. Kurvasin sen toisen perään jonoon. Kesti. Ja kesti. Ja lopulta ne ensimmäiset autot saivat tankkinsa täyteen ja se toinen jonossa ollut meni syöttämään korttiaan automaattiin. Ja se kesti. Ja kesti. Lopulta mies pääsi tankkaamaan ja tuli minun vuoroni syöttää korttini automaattiin.

Herran tähden se kesti! En oikeasti valehtele, jos sanon, että kone mietti ainakin viisi minuuttia ennen kuin pääsin syöttämään PIN-koodin! Loppuasiointi ei kestänyt ihan niin kauan, mutta minulta meinasi jo loppua usko ja arvelin laitteen syöneen korttini. Soitin asiakaspalvelun numeroon. Ja jonotin. Koko sen ajan kun tankkasin autoani. Ja vielä pitkälti sen jälkeen. Olin jo monta kilsaa taas tienpäällä, kun siellä vihdoin vastattiin. Sanoin, että jotain tarttis tehrä sille Karkkilan automaatille. Eihän tuollaista hitautta esiinny Hämeessäkään.

Matkan jatkuessa pyörittelin mielessäni ajatusta pysähtyä jonnekin haukkaamaan vähän iltapalaa tai ainakin ostamaan vähän jotain pureskeltavaa ja juotavaa hotellihuoneeseen. Ajomatka puudutti ja kun viimein Huittisissa melkein meinasin pysähtyä ABC:lle, huomasin liian myöhään, että sinne olisikin pitäny kääntyä jo. Ajoin siis suoraan hotellille ja vielä mietin, että tsekkaan itseni sisään, vien kamat huoneeseen ja lähden käymään “kylillä”. Respassa seistessäni muutin mieltäni ja ajattelin kävellä takaisin aulan baariin hakemaan edes jotain juotavaa, kunhan saan kamat huoneeseen. Huoneeseen päästyäni lysähdin sängylle, enkä siitä noussut kuin pesemään hampaani ja seuraavan kerran aamulla.

Yöllä sieltä ei olisi parennutkaan mihinkään lähteä hipsimään, sillä ovessa oli lappu: “Hotellihuoneen oven avaaminen vastaanoton aukioloaikojen ulkopuolella 50€” 😉

Heräsin aamulla kuuden aikaan ihan tukkina nukutun yön jälkeen. En minä silloin vielä mihinkään noussut, nukahdinkin pari kertaa uudestaan, herätäkseni jälleen johonkin kolinoihin ja naapureiden suihkuääniin ym. Nousin seitsemän aikaan ja olin aamupalalla puoli kahdeksan aikaan. Hörpin pahanmakuista kahvia söin perusaamupalan ja kuuntelin puolella korvalla uutisia telkkarista. Säämies sai korvani hörölleen: sateita luvassa iltapäiväksi ja illaksi. Sääkartan mukaan koko kotimatkani piti oleman sateinen.

Pakkasin kimpsuni ja lähdin asiakkaalle. Päivä koulutusta ja workshoppausta, ja jälleen auton rattiin. Nokka kohti kotia. Lounas ei ollut ollut mikään järin maittava tai runsas – pari salaatinlehteä ja pari siivua graavilohta (no okei, se oli hyvää kyllä), joten se Huittisten ABC kutsui jälleen ja tällä kertaa pääsin sinne asti, enkä ajanut ohi. Hesen kanawrap ja smoothie ja matka jatkui taas, laskevan auringon säteissä. Sateesta ei ollut tietoakaan. Tykkään niin, kun säämies on väärässä minun edukseni!

Kehä-ykköselle saapuessani näin yhdellä silmäyksellä ehkä enemmän autoja kuin koko siihen astisen ajomatkan aikana yhteensä. Vaikka olin ajanut ilmiselvissä paikallisissa työmatkaruuhkissa (kuusi autoa jonossa). Tervetuloa takaisin pääkaupunkiseudulle. Kellokin jo puoli seitsemän – mikä ruuhka se siihen aikaan? Kehä on kehä. Ja koti on koti ❤ Koirat vastassa ovella, onnesta sekaisin. Taisivat raukat luulla, ettei mommy tule enää koskaan kotiin. Taas 😉

Ilmakin kuin morsian

MarilkaLeave a comment

Rakastin lapsena Saariston lapset -kirjaa (en niinkään sitä TV-sarjaa, jotenkin minua häiritsi sen ruotsin kielisyys). Rakastin myös setäni saarta, joka oli isovanhempieni omistuksessa vielä kun minä olin lapsi. Kutsuin sitä paratiisisaareksi. Rakastan merta yhä, ja tuota saaristoa, jossa en enää aikaa silti juuri pääse viettämään.

Eilen aamulla herättiin seitsemän aikaan, vaikka kuinka oli lauantai. Ehdittiin syödä aamupala kaikessa rauhassa, käydä suihkussa, ruokkia ja käyttää koirat ulkona ja pakata kamat, ja silti oltiin ovesta ulkona kymmenen aikaan, aivan kuten oltiin suunniteltukin. Oli pienen viikonloppureissun alku.

Vietiin koirat eksälleni, missä tytötkin olivat. Meggie on kerran aiemmin ollut yhden iltapäivän ja illan siellä, Timmy meni hoitoon ekaa kertaa. Sinne koirat jäivät, tyttöjen kanssa sohvalle, kun suljin eksäni oven pitkällisten ruokinta- jne. ohjeiden antamisen jälkeen. Suunnattiin auton nokka kohti Turun saaristoa.

Olin tehnyt meille reissumiehet reissueväiksi, jottei tarvinnut pysähtyä minnekään syömään. Paraisilla kuitenkin alkoi tehdä mieli suklaata, joten tehtiin pieni ekskursio Paraisten keskustaan, pääyen kuitenkin lopulta päätien varren ABC:lle S-Markettiin. Cloettan salty ice cream waffel vaimikäsenytoli uutuussuklaa oli hyvää, mutta mukaan lähti silti Maraboun Dajm-levy.

Matka jatkui kohti Nauvon lauttaa, lautalla yli ja kohti Nauvon keskustaa ja siitä vähän ohi. Kun olin lapsi, matkalla Nauvoon oli kaksi lossia. Pikku-lossi ja iso-lossi. Pikku-lossi korvattiin sillalla jo joskus kauan kauan sitten. Mutta lapsena siinä ajossa lossilta toiselle saaren halki oli jotakin oudolla tavalla maagista. Olin joka kerta yhtä pettynyt, kun siinä matkalla ei tapahtunutkaan mitään ihmeellistä. Jos nyt ei lasketa kaikkia niitä kommelluksia, joita noihin lossimatkoihin kesän ruuhkineen liittyi kyllä.

Nyt niitä losseja on siis vain se yksi. Mies sanoi, ettei ollut koskaan moisella lossilla matkannutkaan ennen kuin muutettuaan Suomeen. Eikä noiden saarten läpi ajaminen enää tunnu millään lailla maagiselta, ei vaikka maisemat ovatkin niin kauniita, että jälleen huokailtiin, että olisi se kiva, jos voisi asua sellaisessa paikassa.

Tsekkailin kännykän Google mapsista reittiä Hotel Stallbackeniin, jonka Bed&Breakfastista meillä oli huone varattuna. Nauvon kirkko bongattiin matkalta – kirkkoja on vaikea olla huomaamatta, joten sitä en ollut edes tsekannut kartasta. Hote Stallbacken löytyi vain kivenheiton päästä paikasta, jossa vuosi sitten saaristokierroksella oltiin syöty eväslounas. Ja tosikoinen oli tehnyt haisevan löydöksen kallionnotkosta.

Checkattiin itsemme sisään idyllisen kaunissa saariston maalaismaisemassa olevaan Hotel Stallbackeniin, tai siis sen B&B:hen, sillä siihen mennessä, kun meidän koirahoidot ynnä muut oli selvinneet, oli hotelli jo täynnä. Eipä se mitään, tuo B&B-talo on siinä samassa pihapiirissä, siisti pieni talo, jossa on siistit pienet huoneet. Tervehdittiin ovella vastaan tulleita sulhasen vanhempia ja mentiin huoneeseemme.

Oltiin sen verran ajoissa, että ehdittiin pikkuisen katsella ympärillemme ja vaihtaa rauhaksiin juhlavaatteet päälle ennen kuin oli aika lähteä kirkkoon. Nauvon kirkko on yksi Suomen vanhoista kivikirkoista. Kaunis niin sisältä kuin ulkoa. Ei mikään hirveän iso, mutta eipä se ole saarikaan mikään hirveän iso. Kyllä ne vaan silloin entisaikaan kirkot tehtiin niin kauniiksi!

Kirkko täyttyi häävieraista ja urkujen tahdittamana kuvankaunis hehkeä morsian – serkkuni – asteli kohti alttaria isänsä käsipuolessa. Hääseremonia oli perinteinen ja kaunis, ja serkkuni serkku äitinsä puolelta lauloi upealla äänellään laulun morsiusparille. Vastavihityt poistuivat alttarilta isoisämme sävellyksen tahtiin ja ulos kirkosta saippuakuplien läpi.

Siirryttiin hotellille hääjuhlaan. Morsiusparia sai tietenkin vähän odotella, kun kävivät siinä välissä perinteisesti ottamassa hääkuvat. Eivät tosin missään valokuvaamossa (liekö sellaista edes siellä saaressa) vaan jossakin luonnonhelmassa. Paremmat taustat luonnosta löytyykin.

Hääjuhla sujui perinteisesti, kuten setänikin hääpuheessaan totesi. Oli ruokaa, puheita, juomaa, musiikkia, hääkakkua ja lopuksi tanssiakin. Hääkakun leikkaamisen jälkeen väki alkoi harveta, osan kiirehtiessä illan viimeiselle lossille, osan valuessa vähitellen nukkumaan. Mekään vanhukset ei jaksettu juhlia kuin jonnekin puoli yhdentoista kieppeille.

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä kauniina kuin lauantaikin. Lähdettiin miehen kanssa aamupalan jälkeen kävelylle hotellin rantaan. Meri siellä oli uskomattoman sininen. Niin sinisenä en muista kuunaan merta nähneeni Helsingissä, missä kuitenkin meren äärellä olen elänyt ja kasvanut. Luonto siellä on todella kaunis.

Palattiin huoneeseemme pakkailemaan tavaramme ja startattiin kohti koiria ja kotia. Paraisilla pysähdyttiin tällä kertaa katsastamaan paikallisen K-kaupan tarjontaa, löytämättä mitään lounaaksi sopivaa. Miehen teki mieli kebabia, ja totesimme Kaarinan olevan paras optiomme, jos sitä haluamme ennen kuin ollaankin jo takaisin kotimaisemissa.

Ajettiin Kaarinan keskustaan, löydettiin kebab-paikka, jonka ovessa luki “Konkurssi. Ravintola suljettu.” Ajat on kovat. Mies soitti Kaarinassa asuvalle kaverilleen ja löydettiin tiemme Ravintola Broadawayhin, kaverin liittyessä siellä seuraamme. Kebabit huiviin ja matka jatkui hakemaan koirat tyttöjen serkun synttäripippaloista.

Kotiin palasi väsynyt joukkio. Koirilla oli ollut jännää omalla tahollaan – hoitopaikkaa, Nuuksion metsää, vieraita ihmisiä, synttärikekkereitä – ja meillä ajamista ja ohjelmaa ja hälyisää juhlaa. Voisin kuvitella, että uni maittaa kaikille tänä yönä hyvin!

Häät oli kauniit, paikka oli kaunis, sää oli kaunis, morsian eritoten oli kaunis. Oli hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää seuraa. Hieno viikonloppu kaikkinensa 🙂

 

Lakkoaamun ajatuksia

MarilkaLeave a comment

En minä siis ole lakossa, ehen. Ei ole montakaan lakkoa, jota olisin elämäni aikana tukenut. Lakkoon menevät yleensä ne, joilla jo muutenkin on keskimääräistä paremmat edut, aktiivisen ammattijärjestön vuoksi. Suhtautumiseni niihinkin on kovin kahtiajakoinen. En mene siihen kuitenkaan nyt.

Istun lämpimässä bussissa seistyäni pysäkillä ehkä huisit kaksi minuuttia. Minulla on siis asiat ihan hyvin. Mutta pistää vihaksi niiden puolesta, jotka ovat metron tai ratikoiden varassa, tai bussilinjojen, joita ei ajeta. Ja niiden, joiden lasten päiväkoti on tänään kiinni. Koululaisten, jotka jäävät tänään ilman lämmintä ruokaa (omani tosin syövät normaalisti vain näkkäriä ja salaattia koulussa, joten leipä, juusto ja jogurtti on pelkkää plussaa…).

Palvelualojen lakko on suoranaisesti väärin. Hirveä määrä sivullisia kärsii. Ei minulta riitä niille sympatiaa ja empatiaa. Olen itse ollut työpaikassa, jossa ei noudatettu mitään TESiä, joten tiedän, että jo ihan laki takaa ihan ok työolot ja edut kaikille tässä maassa. Ei minulta tosin heru empatiaa johonkin paperiteollisuuden lakkoonkaan. Ahneuden piikkiin menee sellaiset. Niillä murennetaan meidän yleistä hyvinvointia, oman navan kustannuksella.

Minua on siis turha odottaa tukemaan A-ryhmän anarkistitempausta. Väitän, että minussakin asuu pieni anarkisti, mutta se anarkisti siellä huutaa nyt, että painukaa ihmiset takaisin töihin, jotta muutkin pääsee! Ruuhka kehä-ykköseltä ulottui Tuusulanväylälle saakka, kun kaikki ja niiden veli lähti autolla töihin, pakosta. Onneksi oma bussini kulki; muuten olisi päivän palaveri muuttunut Lync-paltsuksi, mikä ei tällä kertaa ole toivottava käänne.

Istun siis itse bussissa. Meidän keskimmäinen, joka olisi ollut autokyydin varassa tänään, sattuu olemaan kipeänä. Kaksi muuta hurrasivat jogurtti-leipä-juusto-lounaalle samalla entusiasmilla kuin itse aikoinaan kun koulussa oli “box-lunch”-päivä syystä tai toisesta. Söin minäkin lihapiirakan ja jacky-makupalan paljon mieluummin kuin normiruokaa. Ja miehellä on auto käytettävissään. Meidän perheellä siis kaikki hyvin.

Kaikilla ei ihan niin. Palaverini toinen osapuoli tuossa juuri soitteli, että on vähän haasteita päästä tulemaan. Päädyimme kuitenkin siihen, että ehkäpä tallaisessa tilanteessa voi keskustaankin tulla autolla, ehkäpä meidän reilu työnantaja maksaa parkin palaverin ajaksi.

Kiitos vaan JHL. Kasvatatte oman etunne nimissä meidän muiden kustannuksia ja hankaloitatte elämää. Ja päälle vielä A-ryhmä, joka voisi tempauksensa valita vähemmän vasemmistolaisesti, jos minulta kysytään. Olen kovin erilainen idealisti kuin he.

Miehelläni on tapana lasten kiukutellessa sanoa: “I don’t negotiate with terrorists.” Se tismalleen minun mielipiteeni tällaisista lakoista. Vaikken olekaan lakon neuvotteleva tai muukaan osapuoli. Menkää takaisin töihin ja keskittykää elämään!

Rauhaan tuudittautuneet

MarilkaLeave a comment

Minä synnyin 70-luvulla. Isäni on ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, äitini syntyessä sodasta oli jo liki vuosikymmen. Isoäitini syntyi sotien välissä, kasvoi vaurastuvassa itsenäisessä Suomessa, eleli huoletonta lapsuutta ja varhaisnuoruutta kauniissa ja vilkaassa Viipurissa. Näin hän minulle on sitä kuvaillut.

Esikoiseni täytti pari viikkoa sitten 14. Se on mielenkiintoinen ikä, sillä vaikka 13 tekee nuoresta virallisesti teinin, 14 on ainakin minun mielessäni paljon isompi virstanpylväs. Yhteiskunnallisesti se ei sisällä mitään siirtymää – alakoulu on jäänyt taakse jo vuotta aiemmin, rippikouluikään on vielä vuosi, oppivelvollisuuden päättymiseen pyöreästi kaksi.

Silti 14 on jotenkin merkityksellinen ikä, ainakin tytön elämässä (pojistahan minä en mitään tiedä). Ensimmäinen angstinen murrosikävuosi on takana. Vielä sitä murrosiän myrskyä on jäljellä, mutta 14-vuotias on jo aivan toisella tavalla itsenäinen kuin 13-vuotias. Henkinen kypsyminen on täydessä vauhdissa, lapsi kulkee kohti aikuisuutta.

Ehkä tuo ikä on saanut minun mielessäni jonkin maagisen merkityksen ihan siksikin, että minulle tuo ikävuosi merkitsi lasteni isän tapaamista (vaikka seurustelemaan ruvettiinkin vasta pari vuotta myöhemmin) ja kaveripiirini täyttä muutosta, ja mieleeni on iäksi syöpyneet myös isoäitini kohtalo – tulla reväistyksi vilkkaasta teinielämästä evakoksi vieraaseen kaupunkiin juuri tuossa herkässä 14 vuoden iässä.

Minun isovanhempani ovat kaikki eläneet läpi sodan. Isoäitini oli lotta heti kun hänet pikkulotaksi kelpuutettiin, ukkini ja isoisäni sotilaita, mummistani en edes ole varma. Mummi, ukki ja isoisäni puhuivat sodasta äärimmäisen vähän. Ukkiini se jätti kovat henkiset arvet, isoisäni kuuroutui toisesta korvastaan, mummi? En muista hänen juuri sota-ajasta edes kirjoittaneen elämäkerrassaankaan.

Isoäitini on kertonut sodasta senkin edestä. Niin lapsilleen kuin lapsenlapsilleen kuin lapselapsenlapsilleen. Isäni loikin sitten uran Suomen sotahistorian tutkijana. Minä ja lapseni emme ole voineet välttyä oppimasta sodan siitä puolesta, jota eivät koulukirjat kerro.

Hornetit ovat tässä viime viikkoina lennelleet yläpuolellamme silloin sun tällöin. Eräänä iltana olimme ulkona koirien kanssa, minä ja tosikoinen, kun päämme yläpuolella jylisi jälleen. “Luuletko, äiti, että Venäjä hyökkää Suomeen ja tulee taas sota?” kysyi tosikoinen 11v koneita kuunnellessaan. “Toivottavasti ei tule,” vastasin, sillä enhän minä mitään voi luulla tai luvata. “Olisi aika kamalaa isoisoäidille kokea vielä uusi sota ennen kuolemaansa,” totesi tytär. “Niin olisi,” sanoin, ja jätimme aiheen siihen.

Suomi oli vielä hyvinkin suomettunut minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin. Nyt lehdet ovat uutisoineet Suomen politiikan “viimein irrottautuneen Paasikiven-Kekkosen-linjasta”. Hyvä niin. Johan tässä on pari-kolme sukupolvea kumarrellut Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän suuntaan siinä uskossa ja toivossa, että jos ei karhua härnää, se ei hyökkää.

Yhä tuosta samasta syystä Nato-jäsenyys jakaa kansaa. Meillä on rauhan ajat, miksi härnätä Venäjää liittymällä Natoon? Meillä on rauhan ajat, mutta kuinka kauan niitä kestää? Virossa ja keski-Euroopassa suomalaisia pidetään naiiveina, kun täällä uskotaan, että jos vaan tarpeeksi hissuksiin ollaan, ei Venäjällä ole syytä tulla rajan yli.

En ole poliitikko, enkä ota kantaa. Mutta minuun on istutettu syvä epäluottamus naapuria kohtaan. Historia on osoittanut, viime aikojen Ukraina-tilanne on osoittanut, ettei Venäjä tarvitse syytä. Jos se jotain haluaa, se keksii kyllä syyn.

Ei, minä en ole tuudittautunut rauhaan. Toivon todella, etten sotaa kulmillani näkisi, toivon etteivät lapseni liioin sitä joutuisi kokemaan. Tai lapsenlapseni. Tai kukaan! Historia on kuitenkin osoittanut, että niin kauan kuin on ihmisiä, on myös sotia. Ihmisluonne on ahne ja vallanhaluinen. Osa meistä oppii siitä pois ja elämään sovussa muiden kanssa, osa ei. Valitettavasti valtaan nousee kovin usein nimenomaan ne, jotka sitä valtaa janoavat.

Putinia on verrattu Hitleriin. Itse luin kenraali Erhnroothin muistelmia enkä voinut välttyä vertailemasta Toisen Maailmansotaan johtaneita tapahtumia viimeaikaisiin. Äitini minuun istuttama tuomiopäivän profeettaus nostaa vähän niskakarvojani pystyyn. Isäni ja isoäitini minuun istuttama Venäjän-pelko ei anna tuudittautua siihen, että kyllä EU ja USA Venäjän taltuttaa.

Eihän tässä muuta voi kuin toivoa parasta. Pahimman pelkääminen on lopultakin vain energianhukkaa. Energian, joka kuuluu käyttää elämiseen ja oman huomisen tekemiseen siinä uskossa, että elämä ja rauha jatkuu. Lutherin sanoin: “Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, vielä tänään istuttaisin omenapuun”.