Sahajauhoa paidan alla

22.4.2015 MarilkaLeave a comment

Tähän mennessä keittiörempassa tapahtunutta:

Muutto. Tätitalomme keittiössä oli 65cm korkea tiskipöytä, jokunen seinäkaappi ja kulmaan rakennettu kiinteä kaappi. Muuton aikaan ostettiin uusi keittiö, sellainen, minkä joku myi Tori.fi:ssä kokonaisuutena. Vanhan piti olla purettuna ja uuden asennettuna ennen muuttoa. Heh. Eihän se niin mennyt. Erinäisistä syistä, joista vain yksi on, ettei mies ehtinyt sitä tehdä, mihin siihenkin on useampi syy kuin vain yksi. Uusi keittiö oli siis epämääräisinä pinoina purkamattomassa keittiössä. Hyvä kun sinne sisään mahtui. Ensimmäiset viikot syötiin syötiin take-awayta.
Vanhan purku. Kangettiin vanhat kaapit ja tiskipöytä irti ja pihalle.
Hella ja uuni. Uuni saatiin skulaamaan, mutta se hella. Vanhan talon vanhat sähköt ja adios keraaminen uuniin kytketty liesi. Mikä lie oikosulku ja hella sirpaleina. Väliaikaiseksi korvaajaksi tuli yksi yksinäinen induktiokeittolevy.
Raivaus. Olihan se jossain vaiheessa järkeistettävä, se keittiö, vaikkei sitä vielä saatukaan paikalleen. Jossain vaiheessa siis kannettiin kaikki ulos ja uudelleen sisään, jotenkin fiksusti niin että käytettävissä oli muutakin kuin jääkaappi ja uuni.
Putkihomma. Ei se ihan yhdessä viikonlopussa mennyt. Vanhat putket pois, uudet tilalle. Sulkuventtiilit putkiin, ettei tarvii aina koko talon vesiä katkoa, jos jotain keittiössä tehdään (kuten vaihdettiin hanaa ja tiskiallasta ja…). Vanha järisyttävä rautaviemäriputki pois ja (väliaikainen) muovinen tilalle. Puukkosaha ja monen monta muuta työkalua tarvittiin. Muutama niistä putosi lattian välitilaankin. Ongin ne sieltä ihan parhaalla työkalulla, sellaisella grabby toolilla! Se on pelastanut paljon.
Redneck-keittiösaareke. Joulun aikaan oli jo pakko saada lisää pöytätilaa keittiöön. Duunattiin parista sahapukista ja yhdestä keittiötasosta väliaikainen saareke. Se seisoi siinä nelisen kuukautta.
Muurausten purku. En enää edes muista, miksi ne muuraukset piti piikata irti. Siihen oli joku vallan hyvä syy. Hellan takana on nyt vielä kiva tiiliseinä, jonka säilyttämisestä sellaisena vähän haaveilin, mutta siihen liittyy liian monta muttaa.
Sähkötyöt. Alusta asti oli selvää, että keittiön sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, että koko talon sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, ettei keittiötä voi uusia ennen kuin sen sähköt on uusittu. Ne sitten maaliskuussa uusittiin.
Uusi liesi. Ostettiin se jo joskus alkutalvesta, mutta seKIN odotti niitä sähköjä. Sähkötöiden myötä saatiin siis uusi liesi käyttöön, joskin sillei hienosti muutaman kakkosnelosen varaan väliaikaisasennettuna 😀
Maalaus + kaapiston asennus, osa 1. Viime viikolla keittiössä lopulta alkoi tosissaan tapahtua. Osa 2 sitten ens viikonloppuna.

Viime torstaina tartuin pajavasaraan ja isoon sorkkarautaan, sen jälkeen kun olin repinyt seinästä N kappaletta vanhojen sähköjohtoputkien kiinnikkeitä. Ai miksikö minä eikä mies? Koska miehen kädestä katkesi luu pari kuukautta sitten, eikä hän voi edelleenkään kovin kummoisia hommia sillä tehdä. Sitä paitsi, etenkin tuo kaappien purkaminen käy ihan terapiasta, kun saa tuhota kaiken frustraation ulos 😉

Hakkasin, väänsin ja riuhdoin ja sain kuin sainkin kaapit palasiksi ja seinästä irti. Jäljelle jäi vain maalaamaton seinä ristinmerkkeineen.Lauantaina otin käteeni (lue: mies ojensi) monitoimityökalun, jolla raavin ja sitten hioin seinän ja epätasaisuudet pois. Hengitysmaski naamalla, suojalasit silmillä, kuulosuojaimet korvilla. Silti satunnaiset hippuset löysivät tiensä silmiini ja toiset paitani alle.

Kun seinä ja katto olivat sileät, oli aika ottaa pensseli kauniiseen käteen ja alkaa maalata. Reunat, listat ja katto urineen pensselillä, muu seinä telalla. Ekalla kierroksella en juuri maalilla sotkenut, sillä otin rauhallisesti, mutta tokalla kierroksella alkoi olla hoppu saunaan peseytymään, joten sain sekä lisää pestävää että muutamat maalipisarat lattiaan suojakankaan mentyä mystisesti vähän myttyyn. Sauna maittoi, samoin uni, ja maali sai kuivua yön yli. Ei siitä ihan täydellisen tasaista pintaa noilla kahdella kerroksella tullut radikaalien värierojen vuoksi, mutta good enough for government work. Ehkä joskus tulee vielä korjattua seinän maalaukset siltä osin kuin seinä on kaappien asentamisen jälkeen näkyvissäkään.

Sunnuntai oli urakkapäivä. Aamupäivällä jo tartuttiin toimeen ja alettiin tyhjentää kaappeja ja raivata kamaa keittiöstä ulos, että siellä oli tilaa rakentaa uutta. Kiinnitettiin kaappeja seiniin millintarkan suunnitelmani mukaisesti. Se oli tetristä parhaimmillaan, kun perjantai-iltana istuin keittiön lattialla rakentamassa palapeliä nimeltä “miten mahdutetaan kaapit keittiöön”. On ihan toista alkaa keittiönsuunnittelu siitä, että on keittiön mitat, joiden perusteella mietitään kaapit, kuin tämä meidän keissi. Palat loksuivat kohdalleen, ja kaikki meni kuin Strömssöössä. keittio2 Iltapäivästä alkoi jo innostus olla hurja, kun nähtiin kättemme jäljet. Sahattiin yksi taso kahtia väliäaikaiskäyttöä varten ja autotallista haettiin joskus jo taannoin ostettu uusi taso käyttöön. Vain tason jalat puuttuivat, sillä keittiössämme ei ole kovinkaan paljon alakaappeja. Se tosin sopii meille kuin nyrkki silmään, sillä standardi alakaappikorkeus on liian korkea siihen ikkunan kohdalle. Pätkäistiin (“you’ve become pretty good with that circular saw,” sanoi mies) se uusi taso sopivaksi ja haettiin Ikeasta siihen säädettävät jalat. keittio3 Sunnuntai-iltaan mennessä keittiön toinen puolisko näytti jo ihan keittiöltä. Matot oli lattiassa, ruoka ja keittiötarpeet kaapeissa ja tasojen päällä, yrtit ikkunalla ja valot kaappien alla. Keittiön toinen puolisko on vielä ihan keskeneräinen tekele. Sen seinäkaapit on ikkunan edessä sen uuden tason alla (kunhan ne siitä lähtee, tulee siihen matala avohyllykkö ja taso lasketaan niin alas, että ikkunan saa auki), tiskiallas ja allaskaapit menee uusiksi, uudet tasotkin tarvitaan ja ihan ensiksi tiiliseinän uudelleenrappaus. Siinä sitä urakkaa ensi viikonlopuksi. Uudet huonekalut ja tiskikone odottavat autotallissa, vain tiskiallas vielä hakematta (mutta varattu jo sekin). Tavoite on, että sunnuntai-iltana on keittiö valmis ja saadan tiskari taas käyttöön! Vastahan tässä on puolisen vuotta tiskattu käsin pienessä keraamisessa altaassa. Kaikkeen sitä sopeutuu, mutta on se huippua saada keittiö kuntoon! keittio4

Vuosi ja risat leikkauksen jälkeen

15.4.2015 MarilkaLeave a comment

Reilu vuosi sitten tammikuun alussa pelotti. Kyllähän minä kirurgiini luotin, mutta pelotti silti. Pelotti, mitä tulisi leikkauksen jälkeen. En tiennyt ennestään juuri mitään, en ollut lukenut kauhukertomuksia, en edes niitä hyviä tavallisia. Ajatus leikkauksesta tuntui hurjalta ja mietin, miten pienestä ihmisen elämä on kiinni. En niinkään pelännyt kuolemista leikkauspöydälle, en ainakaan omasta puolestani, sillä enhän minä sitä olisi edes tiennyt, etten sitten herännytkään. Perhettäni minä ajattelin. Ja sitä, kävelenkö enää koskaan, vai tulenko leikkauksesta lopullisesti vammautuneena.

Nyt tuosta hetkestä on jo kulunut vuosi ja kolme kuukautta. Vuosi ja kolme kuukautta siitä, kun minut nukutettiin, päästäni kaavittiin pois akustikusneurinooma, heräsin teholla ja aloitin toipumisurakkani. Vuosi sitten tähän aikaan olin ollut töissä kuukauden päivät ja vielä mietin, näinköhän jaksan kokopäivätyötä enää oikeasti. Joka päivä huimasi ja olin jatkuvan uupunut. Tanssitunnit auttoivat huikeasti tasapainon takaisinsaamisessa, mutta kuulo ei vasempaan korvaani palaa koskaan.

Entä nyt? Olen ollut töissä leikkauksen jälkeen vuoden ja kuukauden. Enää ei huimaa, mutta väsymys on jatkuva. Ei enää ihan yhtä paha kuin vuosi sitten, mutta on kuitenkin. Päässäni ei ole koskaan hiljaista, sillä vasen korva suhisee, surisee, vinkuu ja kohisee. Toisaalta, nukun paremmin kuin varmaan koskaan, sillä oikea korva tyynyssä saan suodatettua 90% ulkoisista äänistä. Olen tottunut kuulovammaani ja toisinaan saan siitä ylimääräistä hupiakin. Ei se sitä poista, etteikö meluisat lounasravintolat ja paikantamattomat äänet turhauttaisi edelleen.Olen työkykyinen ja se on pääasia.

Kaiken kaikkiaan elelen ihan normaalia elämää. Jos tuon puolikuurouden unohtaa, ei akustikusneurinooma, leikkaus, päässä yhä asustava jämä tai mikään muukaan vaikuta elämääni enää millään tavalla. Tai no, tasapainoni heittää ehkä vähän normaalia herkemmin, kasvojani pistelee satunnaisesti, syvyysnäköni on vähän epäluotettava – luultavasti vasemman silmän kuivumisen vuoksi.Pitäisi käyttää silmätippoja. Ei mikään noista silti varsinaisesti vaikuta elämääni. Tässä se kulkee tasaisesti arkea ja viikonloppua, työtä ja kotihommia, perhettä, remppaa, ulkoilua, sun muuta.

Kuukausi sitten minulla oli pään vuositarkastus. Kirurgi sanoi, että siellä sitä on, vähän enemmän kuin olisi arvellut leikkauksen jälkeen itse, muttei nähnyt mitään merkkejä siitä, että se olisi siellä kasvamassa takaisin. Kaikki siis oikein hyvin ja vuoden päästä uusi magneettikuvaus.

Sauna

29.3.2015 MarilkaLeave a comment

There are different kinds of saunas. There are the regular electric saunas you can find in every other appartment in Finland. There are the fancy Sun sauna home spas, like the one we built into our house with my ex. There are the public saunas in gyms and swimming halls, with that distinc smell of humid hot wood and sweat combined. There are the shared saunas of appartment buildings when the appartments don’t have saunas. There are the “savusaunas”, smoke saunas, where the walls are black with soot and the air tastes like smoke. And then there are the “mökkisaunas”, the saunas with wood burning stove (mökki is a cottage, summeplace).

Some people love the savusauna. I don’t, really. I love the classic, preferably a bit old, mökkisauna. The smell of the burning wood, without the sting of the smoke. The gentle heat from the wood stove, the kiuas, so much sweeter than in the electric saunas ever. The rugged rustique of the old wood panel walls. The kind of sauna people have at their summer places. The kind of sauna you can find in an old house like this one we live in now. The kind where you can expect to find birche leaves on the floor after some back slapping with a “vihta” – a bunch of birch branches – in early summer time.

I’ve experienced them all in my life. I guess most Finns have. I used to think the sauna at our summer place was the best one on this earth, and probably it is. With my ex, we tried to make the sauna experience fancy with the special soapstone electric kiuas, fancy rounded sauna benches, romantic led lights, fake stone walls and smoked glass wall between the sauna and shower room. It was nice, very nice. Given the choice, I’d still pick the one we have now, any day. I love the countryside feeling of this house, of our sauna.

There are as many different sauna-goers as there are people in this country. Some go to sauna every day. Others once or twice a week (probably the most common thing). Some only at mökki, others use only public saunas. Some don’t like sauna, some can’t live without it. The one thing that is common, though, is that everybody goes to sauna naked. Ok, in public saunas, even the Finns sometimes tend to get a bit shy and try to use a towel or their swimming suit, but that is actually forbidden.

Finns have sauna evenings with friends, in company gatherings, with family only, alone, on Saturday, at Juhannus, Christmas or any given holiday and when ever. Sauna is part of the culture, part of social gatherings, part of celebrations. And the experience is always a bit different. The whole event is different depending on the kind of sauna you are going to, the people you are going to sauna with, the occasion.

Finnish sauna is not lukewarm. Finns affectionately call it the Swedish sauna if the temperature is below 70 degrees C (160F). Most commonly the temperature in a proper Finnish sauna is 80-90C (176-194F). And then we throw water on the rocks on the stove to make the air sizzle. The Finnish sauna rocks can handle that, they don’t crack.

Our sauna evenings with my husband are something special every time. The girls used to join us, but no anymore. We used to take the dogs to the sauna with us, but since they really don’t like it, we don’t anymore. So it is just me and my loved one, in our country style old wood sauna, with a sausage pan hanging over the stove.

It all starts with cleaning the sauna and shower room. The floor always has some wood chips and dirt from the previous sauna evening and it’s good to hose it down anyway. The wood basket needs to be filled, the ashes taken out. Then my husband starts the kiuas, adds wood, sees that it keeps going and heats up the sauna nicely, and places some sausages on the sausage pan. While he’s tending to the sauna, I take the dogs out and take care of other stuff so that our sauna evening can be un-hurried and end in relaxing on the bed, drifting off to sleep, sauna-fresh.

When sauna is ready, we get into our birthday suits, take some drinks and mustard with us and go to sauna. Sometimes we just take a couple cans of beer and cider (in Europe, cider is a fermented drink, beer strenght, made of apples or pears), sometimes we prepare a tray with an ice bucket, some frozen soapstone glass holders and a bottle or two of cider.

We hop into sauna, with our drinks, and pour some scented water in our special soapstone kiuas stones with holes to hold water. This way, in addition to getting an instant blast of hot humidity, we also get a steady drizzle going, when the water boils in those stones, spewing out like from a fountain. The sausages are done too by the time sauna is ready, so we munch on some while enjoying the heat of the sauna.

When the heat gets too much to take any more, it’s time to go to the shower. The only thing I’m missing in out home currently is a door downstairs, by the sauna, so that you could step outside to the cool winter air or sweet summer night while taking a break from sauna. As we don’t have that door – once I did open the garage door and go out but that seems a bit too much ado – shower room it is. Shower, hair washing, back scrubbing, sitting around with drinks in our hands, enjoying the calm and the company of each other, in the soft light of some led lights and a candle.

We go back and forth, taking our time in sauna and the shower room. For an hour, two even. And when we’re ready come out, the sauna is not hot anymore and we are ready to relax in bed and have a good night’s sleep, maybe after a smoke (well, husband smokes, I don’t) under a starlit sky, if the weather is nice. Our home is next to small forest, stepping out into the darkness is almost like at mökki ❤

Stadissa, luonnon keskellä

28.3.2015 MarilkaLeave a comment

Stadista puhuttaessa ei varmaan ihan ekana tule mieleen metsä. Tulee mieleen sporien kolina, kerrostalot, ruuhkainen liikenne, asfalttipihat, betonilähiöt, hälyneuvojen ujellus. Helsinki ei ole mikään iso kaupunki, noin maailman mittakaavassa. Eikä järin vanhakaan, eikä varsinkaan modernina kaupunkina vanha. Ei niin kauan aikaa sitten Helsingissä oli paljon pientä puutaloa paljon enemmän kuin nyt. Kaupunkimainen ympäristö oli keskittynyt nykyistä paljon pienemmälle alueelle. Rakastamani Munkkiniemi monen muun nykyisen kaupunginosan tavoin ei edes ollut osa Helsinkiä. Stadilaiset lähtivät Munccaan landelle. Ei tarvitse kuin katsoa Suomi-Filmin kulta-ajan leffoja päästäkseen melkoiselle aikamatkalle – eikä niistä ajoista ole vielä sataakaan vuotta.

No, minä en niitä aikoja ole elänyt. Minun syntymän aikaan oli Pasilan betonilähiö ihan uusi ja Muncca ollut jo pitkään osa Stadia. Legendaarinen nelosen spora kolisteli pitkin Munkkiniemen puistotietä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Munkan koululaiset flaidasivat viikonloppuiltaisin rantsussa Meikkulaisten tultua kerjäämään verta nenästään (“Pappa betalar” – älähtikö siinä sitten se koira johon kalikka kolahti vai ärsyttikö se muuten vaan? mene ja tiedä, mutta ei kaikki munkkalaiset kersat rikkaita olleet – iso osa Muncasta oli ainakin tuohon aikaan vakuutusyhtiöiden halpoja vuokra-asuntoja) ja kiusasivat itse munkkivuorelaisia böndeiksi, kun asuivat siellä munkkalaisten entisellä virkistysalueella.

Itse asuin Muncassa sellaiset 16 vuotta ja rapiat, kolmessa eri osoitteessa. Ensimmäinen koti oli Puistotien varrella, mutta koska ikkunat olivat pihalle päin, ei (kai? en ehkä edes muista) ratikoiden kolina erityisemmin kuulunut meille. Toinen koti oli Huopalahdentien varressa. Sinnekään ei ratikat juuri kuuluneet, Huopalahdentien trafiikki kylläkin. Muttei sitäkään juuri edes noteerannut. Kolmannessa kodissa huoneeni ikkuna oli siten, että sporien kolina oli taukoamaton taustamusiikkini. Ei se minua häirinnyt, päin vastoin, se kuului asiaan – luulisin, että se oli aina kuulunut elämääni, en vain edes enää muista! Syksyisin tiesin aina ensilumen saapuneen ennen kuin olin sängystäkään noussut, sillä se vaimensi sporien äänet.

Munkassa asuessani retriittini oli rantsu, fillaroin tai dalsin merenrantaan Munkan puolelle tai Tarvoon, kun kaipasin hiljaisuutta ja yksinoloa. Luonnonhelmassahan Munkkiniemikin on, ihan siinä Talin reunalla. On metsää, on rantaa, on nurmikenttää, on golf-kenttää, on talvella hiihtolatua ja kesällä motocross-rataa. Haaveilin aina skidinä siitä ohi kävellessäni, että pääsisin jonain päivänä kokeilemaan. Taisin sitä rataa joku kerta fillarina tyypatakin. Vietin todella paljon aikaa Talin metsiköissä lapsena. Isovanhempani asuivat siellä lähellä golf-kenttää ja niinpä siellä Talin metsiköissä tuli temmellettyä, maapallokivellä pidin piknikkiä talvella hiihtelin ja laskin Talissa mäkeä suksilla ja pulkalla.

Eikä ole kaukana Munkasta – tai täältä nykyisiltä asuinalueiltani – Stadin keskuspuistokaan. Eihän se ihan sellainen aurinkoinen piknik-paikka ole niinkuin New Yorkissa, mutta laajat metsäalueet ihan Helsingin sydämessä. Siellä käytiin suunnistamassa (silloin kun ei suunnistettu Meilahden metsissä) ja sieltä läpi fillaroin kymmenen-kahdentoista vanhana fillaroin Pirkkolaan kaverilleni. Metsissä sielläkin rymyttiin, kun ei oltu uimassa plotissa tai uimahallissa. Pirkkolasta välillä myös hiihdeltiin Paloheinään ja takaisin.

Munkasta aikuisuuden kynnyksellä muutettuani asuin kerrostaloissa itä-Helsingissä enemmän tai vähemmän vilkkaiden teiden varsilla kunnes olin kolmenkymmenen, ja kahden neljännen polven stadilaisen mutsi. Silloin, tarvitessamme lisää tilaa, silloinen mieheni, lasteni isä, joka itse oli lapsuutensa ja nuoruutensa asunut paritalossa Porvoon maaseudulla, ehdotti, että muuttaisimme rivitaloon johonkin reunuskuntaan. Kävin reunuskunnat läpi mielessäni ja tulin tulokseen, että Nurmijärvi, Klaukkala, on ainoa suunta, johon voi kuvitella lähteväni.

Hyppäsin seikkailuun. Kun käytiin tuolloin rakenteilla ollutta tulevaa kotiamme ensi kertaa katsomassa tammikuun pimeydessä, mietin koko kotimatkan, mihin hitsiin minä Stadin gimma oikein olen suostunut! Ja kun syksyn korvilla uuteen kotiin muutettiin, istuttiin miehen kanssa sohvalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Se oli hämmentävää.

Klaukkalan-aikaamme kesti viisi vuotta, mihin sisältyi pari rivariasuntoa ja yksi melkein valmiiksi saatu omakotitalo. Ensimmäiseen rivariin asensin omin pikku kätösin hälytysjärjestelmän ja kun joskus olin kotona yksin, pelkäsin. Hitsi vie, siinä maan tasossa! Siitähän sitä kuka vaan tulee iisisti ikkunasta läpi! Totuin siihen kuitenkin noiden viiden vuoden aikana. Samoin kuin totuin siihen rauhaan ja hiljaisuuteen, joka siellä metsiköiden laidoilla oli. Pikkuteitä, vähän autoliikennettä per tie (vaikka Klakehan on ihan iso asuinkeskus sinänsä), ei sporia. Pahin “meluhaitta” oli lentokoneet, joiden laskeutumiskieppi kulkee usein Klaken yli.

Jossain siellä välissä, talon ollessa melkein muuttovalmis, asustettiin heinäkuu isoäitini Munkkivuoren-asunnossa. Minusta oli kerrassaan fantsua päästä kulkemaan tyttärieni kanssa lapsuuteni metsissä. Talissa, maapallokivellä, Konnarissa eli Munkinpuistossa, rantsussa, kaikkialla!

Eron jälkeen pari vuotta kului Vantaalla, betonilähiössä, kunnes nykyisen mieheni kanssa muutettiin saman katon alle. Viisihenkinen perhe, nykyisellään pari koiraakin. Päädyttiin omakotitaloon Helsinkiin, Haltialan peltojen ja Paloheinän ulkoilumetsien viereen. Talo oli kuitenkin ihan siinä alueen päätien varressa, bussireitin varressa. Ei se alkuun kamalasti haitannut, mutta viime talvena päästäni leikattiin akustikusneurinooma, minkä seurauksena toisesta korvastani meni kuulo. Yhtäkkiä kaikki se trafiikki kodin ympäristössä alkoi häiritä aivan valtavasti.

Viime syksynä muutettiin pari kilometriä “metsään” päin. Paloheinä on mielenkiintoinen alue. Toisaalta on ahtaasti rakennettua akuankka-aluetta, jossa yhden talon ikkunasta voisi suunnilleen astua sisään toiseen taloon. Toisaalta, kun tuolla metsiköissä vaellan koirieni kanssa, suorastaan tunnen asuvani stadilaisten ulkoilualueella. On hiihtolatua ihan siinä normaalin metsätien vieressä – joku on lähtenyt himastaan sukset jalassa kohti niitä kuuluisia Paloheinän latuja, Stadin parhaita hiihtomestoja.

Kivenheiton päässähän se hiihtomajakin, jossa lasten kanssa muualla asuessamme käytiin kaakaolla ja munkilla hiihtolenkin jälkeen – silloin kun lapsia vielä hiihtäminen innosti, nykyisin voidaan asua hiihtometsien vieressä, muttei kukaan meistä hiihdä. Kaikkialla on metsiköitä, metsäteitä pitkin voi kävellä vaikka toiselle puolen Stadia, Keskuspuiston halki, tai dallailla kilsoja ihan vaan Pitkäkoski-Haltiala-Paloheinä-alueella. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi lintujen viserryksen lomasta kuulla motareiden huminan – onhan lähellä niin Kehä-ykköstä kuin Tuusulan- ja Hämeenlinnanväylääkin. Enimmäkseen en kuitenkaan huomioi koko huminaa vaan nautiskelen lintujen äänistä.

Mekin päästään pikkuista polkua pitkin suoraan omasta pihasta metsään. Ja autotie, tuo melko hiljainen sivukatu, on riittävän kaukana talosta, ettei sekään vähäinen liikenne haittaa lain. Ymmärrän nyt isoäitiäni, joka ei koskaan kyllästynyt siihen rauhaan ja luonnonläheisyyteen, jossa on asunut nyt jo yli viisikymmentä vuotta. Isoäiti aina sanoi: “Eikös ole hienoa, asua täällä kaupungissa, luonnonhelmassa.” Kyllä on!

Stadi on sporien kolinaa, vanhoja kauniita kerrostaloja, moderneja (aika kamalia) betonihökötyksiä, merenrantoja, metsiä ja puistoja, saaristoa. Helsinki on vihreä kaupunki meren rannalla. Täällä voi asua kerrostalossa ratikkareitin varrella tai metsän keskellä lähes täydessä hiljaisuudessa. Täällä voi dallailla märällä asfaltilla paljain jaloin, käydä meressä yöuinnilla, istua piknikillä puistossa, tapella snagarijonossa Tölikassa, samota metsiä tuntikausia. En usko asuvani Helsingissä loppuikääni, sillä nyt jo kaipaan jotain vielä syrjäisempää paikkaa asua. Stadilainen olen silti aina sydämeltäni.

Vastuusta ja vastuunsiirrosta, osa 2

22.3.2015 MarilkaLeave a comment

Rutisin eilen naamakirjaan, vaihteeksi. Ensinnäkin siitä, miten epäoikeudenmukaista on, että isä ja tytär (!! kuinka sairas tämä maailma on?), jotka pitivät vankinaan nuorta naista (ja teettivät tällä neljä lasta, mitä ikinä sen on tarkoitus tarkoittaa, raiskauksia?) reilut neljä vuotta, saivat kumpikin huomattavasti lyhyemmät vankeusrangaistukset itse. Järjetön oikeuslaitos. Samaan hengenvetoon (lue: statukseen) märisin myös viinipullolaista.

“taas ahistaa. tämän maan meno meinaan. luittehan: isä ja tytär pitivät nuorta naista vankinaan neljä vuotta (ja nainen sai miehelle neljä lasta sinä aikana); isä sai vaille 4v vankeutta, tytär huikeat kaksi ja rapiat. luittehan: meillä on jo jonkin aikaa ollut laki, jota ravintolat nyt enevissä määrin noudattavat; et voi tilata viinipulloa pöytään “koska ravintolan henkilökunta ei voi vahtia, että kaadat siitä lainmukaisia annoksia”. nämä tässä tänä aamuna eniten päätä puristavina, mutta onhan noita muitakin, valitettavasti.”

Kumpi noista on isompi asia? No varmasti ensin mainittu. Kumpi vaikuttaa minun ja monen muun tavallisen kansalaisen elämään enemmän? No jälkimmäinen. Puhutaan siis jälkimmäisestä. Viimeksi kun vastuusta ja vastuunsiirrosta kirjoitin, sanoin, etten viitsi edes aloittaa alkoholilaista. Nyt aloitan. En tosin aio kirjoittaa kokonaista blogikirjoitusta siitä, miten järjetön se on, vaan kirjoittelen vähän toisesta näkökulmasta. Vastuun näkökulmasta.

Eräs ystäväni kommentoi, että hyvin on asiat jos viinipullojen anniskelemattomuus ihmisiä huolestuttaa. Siitä seurasi pieni keskustelu, jossa ystäväni avasi hivenen verran oman reaktionsa syytä. Miehellään on alkoholiongelma, joten hänestä se tuntuu vain oikealta ja hyvältä, että viinin anniskelua rajoitetaan.

Ymmärrän. Ihan oikeasti ymmärrän. Minunkin lähipiirissäni on alkoholiongelmaisia. Isoisäni oli alkoholisti.

Mutta. Ratkaiseeko holhoava alkoholilaki alkoholiongelman? Ei! Koska kukaan muu ei voi ratkaista kenenkään toisen alkoholiongelmaa. Vain ongelmainen itse. Vain holisti itse. Alkoholiongelma, alkoholismi ei poistu sillä, että ravintola kieltäytyy tuomasta pyötään viinipulloa tai että ravintola saa myydä vain juoman kerrallaan tai että viiniä saa vain Alkosta tai ettei alkoholia saa mainostaa kadunvarsilla tai sanoa VISKI blogikirjoituksessaan.

Meillä on jokaisella vastuu itsestämme ja lähimmäisistämme. Omasta ja läheistemme hyvinvoinnista. Omista ongelmistamme, ei muiden. Minä en ole vastuussa edes puolisoni ongelmista. Vain omistani. Puolisoni ei ole vastuussa minun ongelmistani, vain omistaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö tukisi toisiamme näiden ongelmien kanssa painiskelussa. Päin vastoin! Kun ymmärtää, ettei ole vastuussa toisen ongelmista, pystyy tukemaan putoamatta itse samaan kuoppaan!

Käyn itse niin harvoin ravintoloissa, ettei oikeasti yksi viinipullolaki minua juuri hetkauta. Ei sen kyllä pitäisi hetkauttaman ketään muutakaan, joka juoda tahtoo. Alkosta voi ostaa vaikka 20 pulloa – tai laatikkoa! – viiniä kerralla, eikä himassa ole kukaan katsomassa kaadatko siitä 12 vai 16 vai 30cl kerrallaan lasiisi ja oletko humalassa vai et, kun seuraavan kerran lasia täytät. Voit vaikka juoda viinin suoraan pullosta. Puhumattakaan siitä, mitä mieheni vitsikkäästi kutsui “suomalaiseksi viiniksi”. Leijona-viinaa tai muita kotimaispolttoisia.

Kyse on periaatteesta. Yksilön versus yhteiskunnan vastuusta. Ei ole ravintolan eikä yhteiskunnan vastuu katsoa, ettei joku tai kukaan juo liikaa. Kyllä se on ihan jokaisen oma vastuu huolehtia alkoholinkäytöstään. Holhouslaki tekee suomalaiselle yhteiskunnalle karhunpalveluksen. Siirtämällä vastuun pois yksilöltä, yhteiskunnalle (joka ei oikeasti voi kuitenkaan huolehtia yksilöistä), alkoholiongelma vain pahenee. Kun yhteiskunta väittää ottavansa vastuun, vapauttaa se yksilön vastuusta. Juon siis kunnes JOKU MUU sanoo, että on aika lopettaa. Tai sammun.

Tämä on vähän niinkuin lasten kasvatus. Jos minä joka aamu herätän lapseni ja patistan ajoissa kouluun, kunnes he muuttavat kotoa pois, luuletteko, että yhtäkkiä simsalabim he osaavat huolehtia itse heräämisestään ja ehtimisestään? Väitänpä että eivät. Kantapään kautta joutuvat oppimaan. Myöhästyvät ja kantavat seuraamukset ja oppivat kun on pakko. Opetan heidät mieluummin jo nuorella iällä kantamaan vastuun asiasta – ja itsestään muutenkin – kuin pusken heidät omilleen ilman tarvittavaa omavastuuta.

Mutta näin toimii yhteiskunta. Ottaa vastuun asioista, joiden kuuluisi olla yksilön vastuuta omasta itsestään. Sosialismia, kaiketi. Sitä samaa, joka pyrkii siihen, että jollei kaikilla voi olla, ei kellään saa olla. Sosialismi on ideologia, jossa aikuiset ihmiset ovat jääneet hiekkalaatikkoleikkien tasolle. Jossa kateus vallitsee ja hallistee. Ja isoveli tai äiti valtio huolehtii kaikista, sillä kansahan on siellä hiekkalaatikolla, eikä viisivuotiaiden sovi leikkiä itsekseen pihalla. Siitä tulee tehdä lastensuojeluilmoitus.

Minä voin pahoin. Suomi on maa, jossa kaikki kyttää kaikkia, ihmiset eivät ota vastuuta itsestään ja perheestään, mutta samalla työntävät nokkansa naapurin asioihin, jossa perintö katsotaan tuloksi (koska ethän tehnyt itse mitään sen eteen, joten et sitä ansaitse), jossa ruoka, asuminen, sähkö, lämmitys ja muut perustarpeet ovat niin kalliita, ettei ihmisillä jää varaa mihinkään muuhun, ei edes keskituloisilla, jossa on kannattavampaa antautua sosiaalituen varaan kuin yrittää tienata itse, koska SÄÄNNÖT. Ja niin edelleen.

Eduskuntavaalit ovat käsillä. Tiedän jopa ketä äänestän. Valitettavasti en silti jaksa uskoa, että mikään muuttuu miksikään maassa, jossa poliitikot viilaavat kansaa linssiin puhumalla valtionvelan suuruudesta (Suomella ei ole kovinkaan paljon velkaa, katso vaikka NYT-liitteestä) syynä veronkiristyksiin ja leikkauksiin samalla kun syytävät rahat vispilänkauppoihin ja hyvä-veli-diileihin. Suomiko korruptoitumaton maa? Salli mun nauraa! Mutta ei, en äänestä persuja.