Katkeruuden katkero

24.3.2016 Marilka

Erehdyin lukemaan kommentin Ylen Jutta Urpilaisen perheenlisäystä koskevasta uutisesta. Se oli niin ilkeä, etten osannut olla vastaamatta. Niinpä tulin imaistuksi jälleen yhteen onnettomaan suomalaiseen loanheittokampanjaan, missä (suurimmaksi osaksi sentään) positiivisten onnittelukommenttien seassa on sellaista katkeraa ilkeilyä kuin “lapsiparka”, “Mikään kommentti tuosta ämmäatä ei ole liian ilkeä.” ja “Ei tollane yhteiskunna syöpä mitää olis tarvinu.. Paitsi köyden ja tuolin” vain muutaman mainitakseni, ja sainpa tietenkin itsekin osani loasta, kun kehtasin siihen puuttua. Mikä ihme saa ihmisen kirjoittamaan tuollaista toisesta ihmisestä?

Eihän tässä ole mitään uutta, tietenkään. Viime aikoina on mennyt suomalainen somekirjoittelu ja ilmapiiri aivan käsittämättömäksi katkeruuden katkeroksi. Milloin toivotetaan suvakkihuorille raiskauksia ja kuolemaa, milloin mamuille tuskallista kuolemaa ja milloin ei 11-vuotiasta suomalaispoikaa oteta bussiin ihonvärin vuoksi. Nyt on Jutan vuoro. Rehellisesti sanoen en äkkipäätään osaa sanoa, mitä kamaluuksia hän on urallaan tehnyt ansaitakseen noin julmia kommentteja. Paitsi ollut poliitikko ja tehnyt sitä mitä poliitikot tekee. Päätöksiä, jotka aina jotakuta kirpaisevat.

Bottom line on kuitenkin, ettei minusta sellaista tilannetta ja sellaista ihmistä olekaan, jolle toisen ihmisen olisi sopivaa toivottaa pahaa. Suomen kielessä on oikein sanontakin “en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään…” mikä minusta indikoi, että joskus meissä suomalaisissakin on asunut empatiaa ja inhimillisyyttä. Jotain on tapahtunut, kun “vihapuheesta” (käsittämätöntä, että meillä on sille jopa oma sanansa nykyään!) on tullut jokapäiväistä ja “normaalia”. On ok heittää paskaa toisen niskaan, kun se on eri mieltä MUN kanssani. Senhän täytyy olla täys idiootti, kun sillä on TUOLLAINEN näkemys.

“Huumorin” varjolla ilkeily on ihan yhtä paha. Se on vain susi lammasten vaatteissa. Sanotaan, että sarkasmi on vaikea laji. Useimmille tuntuu olevan. Ei ymmärretä edes aakkosia siitä, missä sitä on sopivaa viljellä ja missä ei, puhumattakaan siitä, että osattaisiin esittää se niin, että muut sen ymmärtävät. Silti löytyy aina niitä, jotka eivät ymmärrä kuitenkaan. Ehkä tällä kertaa minä olin se, joka ei ymmärtänyt. Ei, en ymmärrä katkeran viestin pukemista “sarkasmiksi”. Se on pelkästään asiatonta.

Milloin suomalaisista on tullut tällaisia katkeria ja kateellisia ihmisiä? Milloin toisen onni on alkanut tuntua uhkalta? Yhteiskuntamme on sairastunut pahasti. Samaan aikaan, kun pakolaiskriisi koettelee Euroopan rauhaa ja näyttää yhä todennäköisemmältä, että Schengen kaatuu ja terrorismi kylvää pelkoa, Suomessa veli veljeä lyö ja näytämme kulkevan kohti uutta sisällissotaa. Jossain on menty viimeisten sadan vuoden aikana pahasti pieleen. Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä meni vipuun (Suomessa, Eurooppa on sitten erikseen).

Tuolla naamakirjan “keskustelussa” minua(kin, nimeämättä tosin) demariksikin kutsuttiin, kun niin mieleni pahoitin “humoristisesta viestistä”. Aika hassua. Luultavammin kommentoija itse on demareita äänestänyt kuin minä. Perusempatia ja sympatia ovat inhimillisiä perusarvoja, joiden nyt luulisi kuuluvan kaikille, puoluekannat sikseen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sosialismi on se mikä meillä täällä on pieleen mennyt ja aiheuttanut tämän sairastuneen tilan. Ei minulla hyviä ajatuksia sen korjaamiseksi juuri nyt ole – eikä sen kai niin väliksikään, sillä eihän minua kukaan kuuntelisikaan.

Luulen, että jätän tämän tähän. Äidilläni oli tapana sanoa: “Jos et mitään hyvää osaa sanoa, älä sano mitään.” Nyt on se hetki.

Jutta Urpilaiselle ja perheelle oikein lämpimästi onnea perheenlisäyksestä!

Reissua reissun päälle

22.3.2016 Marilka

Viikko sitten pakkasin kahta lentolaukkua, selasin sähköpostia, duunasin CSS-tyylejä webpartille ja paistoin tytöille pinaattilättyjä, multitaskaten. Lienee pieni ihme, että tyylit oli ihan ok, että lätyt eivät (pahasti 😉 ) palaneet, ja että mukanani oli kaikki tarvittava (paitsi sormus ja kaulaketju). Passinkin olin sentään muistanut ottaa! Vielä siinä viime tingassa ennen taksiin syöksymistä ilmoitin myyjälle, etten voi ostaa nyt kortillani noin suunnilleen luottorajani hintaista lisenssiä, ja lähetin viimeiset viilaukset tyyleistä duunikaverille. Olin aika disorientoitunut, mutta selvisin kentälle ja turvatarkastuksesta ja kaikesta jonkinlaisessa sumussa.

Turvatarkastuksessa ei ollut juuri silloin jonoa ollenkaan, joten minulla oli aikaa käsissäni varsin paljon. Koskaanhan ei voi tietää; samalla lennolla matkustanut duunikaverini tuli kentälle vain vähän minun jälkeeni ja oli kuulemma jumissa jonossa pitkään. Haahuilin kentällä katsellen koruja, sillä koruttomuuteni häiritsi. Tunsin itseni puolialastomaksi. Harkitsin kivan Kalevala-korun ostamista ja vähän halvemman sydänkorun ostamista, mutta päädyin lopulta siihen, että elän minä ilmankin, onhan noita kotona (sitä paitsi se koru, jonka oikeasti olisin halunnut, ei ihan nyt mahtunut budjettiini). Sormus sitä paitsi harmitti enemmän.

Lopulta vaan hipsin portille ja avasin iPadin odotellessani. Duunikaveri saapui, ja siinä kun oltiin menty portin toiselle puolen, löytyi toinenkin tuttu, joka oli matkalla samaan paikkaan, näemmä samalla lennolla. Brysseliin oli siis matka, koulutukseen, joka oli muuten aivan loistavan hyvä setti!

Hypättiin lentokentältä junaan – olipa vaikea ostaa lippu asemalle, jonka Google maps nimesi Brussels Southiksi, kun se onkin ranskaksi Midi ja hollanniksi Zuid (no, tuonhan voi saksan pohjalta arvata, mutta kuitenkin…) – ja käveltiin sitten reilu kilsa hotellillemme, joka sattui olemaan siellä alueella, missä ei juuri muita valkoihoisia näkynyt. Ihan rauhallista siellä oli, ruokapaikat vaan olivat vähän kortilla. Ensimmäisenä iltana etsittiin purtavaa, poikettiin muutamaankin katuruokamestaan, joiden vitriinissä oleva ruoka näytti siltä, että on seissyt siinä viikon, ja jatkettiin matkaa.

Viittä vaille kahdeksan oltiin paikallisen Lidlin ovella ajatuksena ostaa jotain evästä ja mennä hotelliin syömään, mutta vartija ei enää päästänyt sisään. Ei auttanut vaikka kuinka yritin vannoa, että ollaan nopeita. Oltiin siis jo palaamassa hotelliin tyhjin käsin, kun satuttiin huomaamaan siistin näköinen pizzeria ja mentiin pizzalle. Yleensä suht truvallista ruokaa – joskin pizzani päälle paistamisen jälkeen lykätyt salamiviipaleet jäi kyllä syömättä…

Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen tavattiin EU:lla työskentelevä ystäväni, joka vähän kävelytti meitä siellä ihan ydinkeskustassa, vei katsomaan pissivää poikaa, houkutteli ostamaan vohvelit ja lopulta vei meidät syömään oikein mainioon italialaiseen ravintolaan nimeltä Ricotta & Parmesan. Voin suositella! Hassua, edelliselläkin kerralla Brysselissä söin italialaisessa ravintolassa. Hyvin hyvin pienessä sellaisessa, mutta sielläkin oli ruoka erinomaista!

Matkan toisena iltana oli koulutuksen osallistujien ja järjestäjien yhteisillallinen. Hyvää ruokaa, viiniä ja mainiota seuraa. Joku siinä lähtiessä yritti houkutella baarikierroksellekin (tiesin jo valmiiksi, kuka minua yrittäisi illan mittaan iskeä enkä ollut väärässä tälläkään kertaa), mutta sanoin kiitos ei ja palattiin duunikaverin kanssa hotelliimme. Laskin itselleni kuuman kylvyn – matkan toisen jo – ja annoin kävelystä väsyneiden lihasteni ja kaikesta opiskelusta ja sosialisoinnista väsyneen mieleni rentotua kylvyssä ennen kuin kömmin vällyjen väliin nukkumaan.

Perjantaina päivän päätyttyä jo siinä kolmen maissa käveltiin reilun kilsan verran Brysselin päärautatieasemalle ja hurautettiin junalla lentokentälle. Sille samalle lentokentälle, jolla sitten vain muutama päivä sen jälkeen – tänään – räjäytettiin pari pommia. Aika lähelle tuli terrorismi tällä kertaa, vaikka olinkin jo turvallisesti kotona taas. Niskakarvat nousivat pystyyn. Silloin perjantaina olin kuitenkin autaan tietämätön mistään tulevasta ja aikani kuluksi kulutin aikaa Desigualin myymälässä, mistä lopulta kävelin ulos hymyssä suin uusi mekko pussissa.

Olin kotona vasta joskus puoli kahdentoista maissa, jaoin tuliaiset miehelle (sen reissun tuliaisvoittaja: suklainen olutpullo ja Chouffe-paketti jossa neljä olutta ja kiva tonttu-lasi) ja tytöille (joista toinen jo nukkui oltuaan illan duunissa) ja menin nukkumaan itsekin. Aamulla oli vastassa levon sijaan aikainen herätys, sillä minun piti olla satamassa jo puoli kymmenen aikaan. Oli vuorossa tyttöjen reissu Tallinnaan.

Meillä oli vuosia kevättraditiona yhden kaveriporukan kesken, että tehtiin shoppailu- ja kauneudenhoitoreissu Tallinnaan jollakin kokoonpanolla. Sitten kaikenmaailman kiireiden myötä se jäi, kun ei kukaan oikein ehtinyt tai siis ei löytynyt yhteisiä viikonloppuja. Nyt päätettiin elvyttää perinne ja niinpä meitä lähti kuusi keski-ikäistä äitinaista Tallinnaan. Jotkut kävi kauneushoidoissa, toiset vain kuljeksivat ja/tai shoppailivat. Minä en ole koskaan ollut sellainen kauneushoitoihminen, joten kuljin ympäri Viru-keskusta yhden noista kavereistani kanssa. Ihan on muuttunut sellaiseksi boutique-keskukseksi! Poissa oli kaikki ne kivat vähän erilaiset vaateliikkeet. Ihan blaah! Tamariksen kivat nahkasaappaat löytyi puoleen hintaan, muttei vaatepuolelta mitään!

Hotellille palattuamme muistin yhtäkkiä nähneeni matkalla satamasta hotelliin toisen kauppakeskuksen siinä nurkan takana ja siinä ainakin H&M:n kyltin. Minulla oli vielä vähän aikaa ennen kuin tavattiin illalliselle lähtöä varten, joten päätin lähteä siinä piipahtamaan ajatuksena löytää ainakin jotain tuliaista tytöille. En sitten henkkamaukkaan lopulta mennyt ollenkaan, sillä New Yorker houkutteli enemmän ja sieltä löysinkin kivat paidat kummallekin.

Illallista varten oltiin varattu pyötä ravintolasta nimeltä Kaks Kokka. Että oli hyvä ruoka, hyvä palvelu, hyvä viini! Sitäkin suosittelen. Menu ei ole pitkä, mutta valinnanvaikeutta se aiheutti silti. Söin alkuruuaksi mausteisen miso-keiton ja pääruuaksi “lampaanpeppua”. Herkullista. Siitä jatkettiin matkaa läheiseen pubiin nimeltä Scotland Yard. Paikan erikoisuus oli kidutus/sähkö/taijotainsellaista-tuoleihin sijoitetut WC-pytyt 😀

Käytiin me tsekkaamassa oman hotellimme yökerhokin – ei juuri elämää – ja puolet meistä lähti vielä Viru-hotellin yökerhoon katsomaan millaista eloa siellä oli. Siellä soitti paikallinen ilmeisen suosittu 2Quick Start, silleen keskinkertaista iskelmää tai jotain (mutta niillä oli ihan huippu percussionisti-tyttö!). Pari tuntia siellä viihdyttiin ja sitten alkoi jo väsy painaa niin että lähdettiin nukkumaan.

Aamulla aamupalan jälkeen lähdettiin hissuksiin kohti satamaa. Oltiin illalla bongattu ne kaivatut vaatekaupat siinä yhdellä sivukadulla ihan matkan varrella kohti satamaa ja katkokäveltiin kaupasta kauppaan kunnes oli aika siirtyä sataman ruuhkaan odottamaan laivalle pääsyä. Kaikkea kivaa tarttui kuin tarttuikin mukaan, kun viimein löytyi oikeat kaupat!

Nyt on vähän väsy moisen reissaamisen jälkeen, mutta enpä mokomalle klusterille mitään mahtanut (Tallinnankin olin maksanut ennen työreissun ilmenemistä). Hienot oli reissut, mutta onneksi kohta on pääsiäinen ja saa vähän nukkua, ja maalata portaita. Se on oikeasti aika terapeuttista puuhaa!

Valoa portaikkoon

13.3.2016 Marilka

Nämä meidän projektit etenee hitaasti mutta varmasti. Viime keväänä oli se keittiöproggis – pian ollaan vuosi saatu nauttia valoisasta ja toimivasta keittiöstämme. Tänä keväänä se on eteinen + portaikko -maalausprojekti, nyt kun on viimein saatu myös portaikon valotilanne kuntoon. Sähköjen uusiminenhan on ollut tällainen ikuisuusprojekti myös, eikä se ole vielä kokonaan valmiskaan. Uusia sähköjä on vedetty taloon vähän kerrassaan. Yläkerta on jo valmis, alakerrasta puuttuu parin kattolampun ja pistokkeen vedot, kellarissa on vielä paljonkin hommaa.

Muutama viikko sitten yläkerran sähkötyöt saatiin päätökseen ja samalla valmistui portaikonkin valaistus. Melkoisella vaivalla saatiin lamput paikalleen; etenkin portaiden yläpäässä tehtävä oli liki mahdoton, ihan ylettymissyistä. Siihen saumaan soitti exä kysyäkseen onko ok, että tosikoine käy hakemassa uikkarinsa, kun olivat uimaan menossa. Lähes suutuin. Totta kai on ok, senkun tulee kotonaan käymään, mitäs moisesta soittelet! Lampun haastava kiinnitysurakka oli pahasti kesken.

Ihan jo tuo uusi valaistus teki portaikosta, noh, valoisamman. Samalla tietenkin alkoi korostua portaiden maalin surkea tila ja sekä seinien että portaiden ja eteisen lattian kamala väritys. Meillä oli jo maalitkin valmiina, ei vaan ollut muka koskaan oikea hetki ja aikaa aloittaa maalausprojektia. Keskimmäisen kysellessä matkrahaa – tyttö on lähdössä oppilasvaihtomatkalla Saksaan tässä tulevalla viikolla – mies päätti aloittaa maalausurakan, josta herui tytölle työtunteja niin että sai tienattua rahaa matkakassaansa.

Pari viikkoa sitten mies ja keskimmäinen aloittivat siis seinien maalauksen. Silloin oli keskimmäinen täällä keskenään, siis ainoana tytöistä. Sunnuntaina palasivat toisetkin. Esikoinen ei silloin jaksanut vaivautua, mutta tosikoinen maalaili pari tuntia hänkin. Viime viikonloppuna seinien maalausta jatkoivat mies ja esikoinen ja eilen minä ja mies vielä viimeisteltiin urakka. Tai ainakin suurin osa siitä. Kai siellä vieläkin pitää rullailla kattoon toinen kerros (ainakin) ja osasta seiniä puuttuu kolmas kerros. Portaikosta siis. Eteinen on oma lukunsa; osa seinistä on maalattu, mutta kaappien tyhjennys ja siirtely on mahdollista vasta kesällä.

Valkoiset seinät liki häikäisivät!

Tytöt ovat kaikki nyt toisilla vanhemmillaan. Eilen oli siten hyvä hetki aloittaa portaiden maalaus, kun ei kenenkään tarvitse mennä yläkertaan ennen kuin tänä iltana taas. Joka toisen portaan taktiikka on aika haasteellinen noissa portaissamme, testasin. Maalasin eilen portaisiin ensimmäisen pohjamaalikerroksen valkoista, pystyosat sai kaksikin kerrosta maalia eilen. Tänään maalasin vielä yhden kerroksen. Nyt on vitivalkoiset portaat! Askelmat saavat munakoiso-viimeistelyn, ehkä pääsiäisenä, ehkä neljän viikon päästä, riippuen miten tuo maalikerros tuosta asettuu. Pystyosat jäävät valkoisiksi.

Seinien maalaaminen on tylsää puuhaa. Portaiden maalaamisesta tykkään. Ja kun viimein pääsin toteuttamaan jo vuosi sitten tehtyä suunnitelmaa (joka on ihan hivenen elänyt tässä matkan varrella) portaiden ja eteisen ja yläkerran käytävän lattioiden maalaamisesta, sisäinen sisustussuunnittelijani on kömpinyt luolastaan ja minulla on kaikenlaisia ideoita, kuten tassunjälkien spraymaalaamista portaisiin ja jonkinlaisen ornamentin spray-maalaamista pystyosiin.

Tällä hetkellä portaikossa on kaikki valkoista, häikäisevän valkoista. Miten paljon valkoinen maali tekee valoisammaksi! Ennen eteisemme ja portaikkomme oli kuin mikäkin luola. Ei enää. Odotan vaan, että voin laittaa taulut ja kuvat takaisin seinälle ja voi taas elää normaalisti eikä rempan keskellä. Viikon, pari, ennen seuraavan projektin aloittamista. Elämää vanhassa rintamamiestalossa.

Uutisvuoto

8.3.2016 Marilka

Useimmiten Hesarin otsikoiden selaaminen on pelkkä blaah. Toisinaan tekee mieli jakaa facebookin seinälle juttu tai toinen. Ja toisinaan, kuten nyt, tekee vaan mieli kommentoida.

Doping-shokki

Tenniksen sokkiuutinen – Maria Šarapova jäi kiinni dopingista. Anteeksi kyynisyyteni, mutten näe mitään shokeeraavaa siinä, että urheilija douppaa. Toisinaan siitä jää myös kiinni. Ikävää. Lähinnä siis itse doping, tai kai vielä enemmän se, ettei huipulla voi pärjätä ilmankaan “koska kaikki muutkin”.

Samaan hengenvetoon toisaalta venäläisen taitoluistelijan kärähtäminen ei vissiin ollut yllätys, päätellen otsikon lakonisen toteavasta muotoilusta: Taitoluistelun venäläinen olympiavoittaja kärähti dopingista.

Sarkasmi vastaan ironia

On oikeastaan aika ironista, että sarkasmi-juttuun haastateltu väitöskirjan tekijä antaa ironiasta esimerkin, joka onkin sarkasmia.

”Kuvitellaan, että ulkona vihmoo räntää vaakasuoraan, ja minä sanoisin, että onpa kaunis ilma”, sanoo Olkoniemi.

Ironiaa tuosta esimerkistä saisi, jos ympärillä olisi tarina: Koko kevät on ollut aurinkoinen, mutta juuri kun Vappuna ihmiset lähtevät ulos piknikeille, vihmoo räntää vaakasuoraan. Useimmiten ironia ei ole irtonaisissa lauseissa vaan kokonaisissa asiayhteyksissä, kun taas sarkasmi on juurikin niissä lausahduksissa. Olkoniemi jatkaa sitten edellisen vääntämistä sarkasmiksi:

”Ajatellaan, että lupasit, että voimme hoitaa tämän haastattelun pihalla, koska siellä on niin nätti ilma. Kun siellä tuleekin sitä räntää, minä sanon, että onpa kaunis ilma!”, Olkoniemi sanoo.

Ja kaivaa kuoppansa yhä syvemmälle. Olkoonkin, että lausahdus on sarkasmia. Itse tapaus on nimenomaan ironinen. Eihän se sinänsä ihmekään. Kun tällaisia nyansseissa ja paljolti äänenpainoissa ja tilanteissa eläviä ilmiöitä aletaan yrittää selittää auki, siitä tulee väkisinkin vähintää kömpelöä ja esimerkit on mitä sattuu. Enivei, hengitän sarkasmia, mutta silti toisen henkilön sarkastinen heitto saattaa itseltänikin mennä joskus ohi. Jutun olisi voinut tiivistää yhteen lauseeseen: Sarkasmi on vaikea laji, joka voi mennä yhtä hyvin pieleen kuin putkeen.

10 sekunnin suudelma

Aika jänskä ajatus sinänsä, että puhelinsovellus toimii parisuhdeterapeuttina. Juttu osui silmiini Aristoteleen kantapää -fb-ryhmästä, missä aloittaja pohti tarkoittiko lause “suutelin puolisoani kymmenen sekuntia hänen tultuaan töistä kotiin” että suudelma kesti kymmenen sekuntia vai että kirjoittaja hyökkäsi ovelle suutelemaan vaimon ehdittyä olla kotona kymmenen sekuntia. Liekö tuolla sinänsä itse jutun kannalta merkitystä, vaikkakin tuo kuulostaisi jotekin vähemmän kömpelöltä vaikkapa muodossa “suutelin intohimoistesti” tai “suutelin pitkään” ja perään vaikkapa “pitkästä aikaa” tai “yllätyksekseni”.

Juttuhan oli klikattava auki ja olin sikäli positiivisesti yllättynyt, ettei se sovellus ollutkaan ollenkaan hullumpi eikä niinkään huuhaata, vaan kehitetty ihan parisuhdeterapeuttien yleisesti käyttämän menetelmän pohjalta. Vastaavia harjoituksia sitä itsekin teki kotiläksyksi silloin kun eksän kanssa koitettiin avioliittoamme pelastaa. Eli siittä vaan kokeilemaan!

Päivän Fingerpori

Viimeisimmäksi loppukevennys, joka ei jaksanut naurattaa, sillä se ei minulle edes auennut. Tämän päivän Fingerpori ei nyt varsin ollut Jarlan parhaimmistoa. Ilmeisesti se jotenkin viittaa Ylen A2-ohjelmiin; minä vaan kun en katso telkkaria. Sarkasmi oli siis tällä kertaa helmiä sioille tai muuten vaan lost cause osaltani.

Overwhelmed by dreams

6.3.2016 Marilka

To dream is good, they say. I have a dream. A dream of having a house on Tinos, facing the Aegean Sea. A house with a nice veranda and a garden. I would sit on the veranda, sipping a freddo cappucino or a gin&tonic, sometimes reading, sometimes writing. Sometimes I’d tend to the garden with my husband. The deep blue Aegean glistening in the sun, my skin parched by the sun, the salt and the wind. Like one of the tomatoes being sun dried in our garden.

To dream is good, they say. They’re supposed to keep you alive, push you forward into achieving them. Yet, whenever I let myself acknowledge my persisting dream, it seems to crush me underneath of it. It overwhelms me. Is it too big? Is there such a thing as a dream too big? It’s too unprobable. Some day, we’ll get out of the city, buy a house in the middle of nowhere. Maybe some day we’ll buy a house somewhere in the coasts of Finland. That’s a more realistic dream and goal. That’s a dream that doesn’t weigh heavily on me.

Finnish countryside is beautiful in its own simplistic (to my eyes) way. Finnish coastal areas and archipelago even more so with the bare rugged bedrock and crooked pine trees. The sea, the Baltic sea, is barely a sea – it’s shallow and gray and low on salt – but still it IS a sea. It’s the sea I grew up by, the sea that saw my tears and heard my cries when I used to haunt the shores as a troubled teen, the semi-salty wind blowing in my face, tousling my hair. I used to love that sea and that wind. It was before I met the Aegean and the meltemi.

My backup dream is to get a nice house with a nice big yard next to the sea somewhere there on the southwest coast of Finland. A place with its own shoreline, a place where I could feel the salty wind and watch the unruly sea from our own veranda. Not a bad way to live, that either. If it wasn’t for the cold. These Finnish winters with barely a hope of any kind of summer are killing me slowly but surely. Four out of five Finnish summers are so cold that I feel betrayed when autumn comes.

I told my husband this morning, when I was feeling the longing to the sun so keenly that it brought tears to my eyes, that the best thing would be to have both, one day. The remote house somewhere there by the Gulf of Finland and a summer house there on Tinos. Tinos is not exactly a warm and fuzzy place in the winter time either, what with the fierce storms and all. But then again, if we would be able to spend half of the year – the better half at that – on Tinos, what does it really matter where we suffer the long cold months of winter? It’s the same snow and ice and cold everywhere around here. No real pleasure in a frozen sea, now is there?

While there are quite pretty (old, I like the old architechture, the 1800’s style best) houses in Finland too, I absolutely love the Mediterranean architechture, and the Cycladean architechture especially. I love the old villages and towns, with narrow passages between white washed houses with cobalt blue window panes and the occasional blue roof. With bougeainvilleas and oleanders blooming. Still, it is the solitary solace of a lone house on a cliff I am looking for. A house overlooking the sea, within walking distance of a beach. Nothing extravagant. Just a simple house with a simple patio.

Maybe one day my dream – a dream I know my husband shares – will come true. Just maybe. I keep on dreaming, though mostly I need to push the dream aside, away from my conciousness, bury it in some dark nook just to survive. Otherwise it overwhlems me to tears, crushes me down in despair, wanting. Wanting so bad that it hurts, but not being able to do anything about it. Not now, anyway. Maybe some day. Maybe.