Joku voisi varmasti sanoa, että meidän perheellä on paljon parantamisen varaa keskinäisessä kommunikaatiossa. Dysfunctional family oikein. Varmasti kommunikaatio voisi todellakin monin osin ollakin ihan toista kuin on, mutta kun neljä piinkovaa tahtoa ja tulista temperamenttia iskee yhteen, on vaikea välttyä räiskeeltä ja paukkeelta. Neljä, aivan, sillä jopa ennen viilipyttymäisen rauhallinen miehenikin on nykyisin samanlainen ruutitynnyri kuin naislaumansa. Muutos tapahtui, kun esikoisella alkoi uhmaikä.
Olen joskus aiemminkin kirjoittanut, miten mieheni ja minä kinataan jatkuvasti kaikesta silloinkin kun ei riidellä. Tai oikeastaan, nimenomaan silloin kun ei riidellä, sillä riitelyllä ei ole enää mitään tekemistä kinaamisen kanssa. Nyt syksyllä kummankin ollessa väsynyt ja stressaantunut on paukkunut normaalia enemmän meidänkin välillä, mutta toisaalta se on vain hyväkin. Kumpikaan ei osaa padota mitään sisäänsä, joten ei sitten jää asioita juopaa rakentamaankaan. Sitä paitsi, me aina myös sovitaan. Ja lapset ovat luonnollisesti keskellä molempia.
On siis varmasti myös osittain mallista johtuvaa, että lapsetkin huutavat, mutta kyllä ihan lasten omaakin luonnetta. Kummallakin on valtavan kova oma tahto ja oma mielipide asioista – mikä on tietenkin hyvä, mutta aiheuttaa ongelmia, kun menee ristiin vanhempien tai siskon tahdon kanssa. Ja sitten on se temperamentti, joka on kummassakin näkynyt pienestä asti. Tosikoinenhan yhä saa huutoraivareita, kun ei asiat suju hänen mielensä mukaan, esikoinen taas on jo aikamoisen verbaalinen suuttumisessaan ja siinä jo mitellään ihan sanan miekkaa tyttären kanssa, kun yhteen otetaan.
Ja kyllähän sitä otetaankin. Ihan tavan takaa. Tuntuu, että tuo koulun aloittaminen ja sen tuoma iso/pieni-itsenäinen/tarvitseva -konflikti, joka varmaan on tunnetasolla aikamoinen myrsky ihan uudenlaisen elämän tuoman väsymyksen päälle, on laukaissut tyttäressä sen sortin murrosiän, että oksat pois. Pelottaa ajatellakin, mitä se oikea murrosikä tuo tullessaan. Niskakarvat nousee pystyyn…
Tänään oli esikoisella kauden päättäjäis -futisturnaus ja ilmeisesti sen tuoma ylimääräinen väsy tai jotain näkyi sitten myöhemmin päivällä. Ostin turnauksesta tosikoisellekin plääkät ensi kesää varten, halvalla kun sai ihan kunnon kengät, ja tietenkin tyttö halusi päästä niitä testaamaan. Vedin minäkin jalkoihini vuosikausia kaapissa maanneet säärisuojani ja nappikseni ja lähdettiin tyttöjen kanssa tuohon lähelle hiekkakentälle potkimaan. Kolminpelin säännöistä ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen esikoisen kanssa ja siitäkös alkoi sellainen rähinä, että huhhuh.
Jonkin aikaa yritin luovia ja antaa tyttärelle mahdollisuuden rauhoittua niin että olisi voitu jäädä tekemään edes jotain sinne ulos – yhdessä – mutta homma meni aina vaan hullummaksi, joten lopulta puhalsin pelin poikki ja ilmoitin, että se on nyt kotiin mars. Tosikoinen raukka oli siinä äidin ja siskon välissä itkua tuhertaen, kun ei tiennyt kummalle olisi lojaali. Kotona esikoinen marssi huoneeseensa murjottamaan ja minä terassille suremaan pilalle mennyttä iltaa ja tosikoinen minun perässäni äitiä lepyttelemään.
Miestä lukuunottamatta (mutta kumpa mies edes ymmärtäisi meitä muita) meillä toimii se, että kun saa aikansa yksinään märehtiä, pääsee kyllä harmistaan ja suuttumuksestaan ja pystyy tulemaan toisten luo ja pyytämään myös anteeksi. Niin kävi nytkin. Vähän ajan kuluttua aloin minä jo toeta ja tosikoista halien sulatin lopunkin kiukkuni. Ja vähän myöhemmin hipsi esikoinen pihalle ja alkoi haravoida lehtiä ja mobilisoida siskoa ja äitiä samaan hommaan. Mutta ensin tuli eteeni ja pyysi anteeksi räyhäämistään. Halattiin ja sovittiin.
Niin se meillä menee. Kovasti voi räsikyä ja paukahdella, kun vahvatahtoiset ja itsepintaiset ottavat yhteen. Mutta koska meillä myös rakastetaan samalla intensiteetillä kuin riidellään, lopulta pyydetään anteeksi ja sovitaan, täydestä sydämestä.
mutta illemmalla laittoi se kundi siellä jotain kreikkalaista tai turkkilaista tai jotain sellaista soimaan. Eräs työkaverini sai päähänsä alkaa tanssia sitä, veti minutkin mukaansa, muttei sitten saanutkaan päähänsä, miten zorbasta tanssitaan.
