Olin lähdössä viemään esikoista kouluun ja noukin mukaan hänen kännykkänsä, joka roikkui mp3-soittimen kanssa samassa naulassa. "Mä kuuntelen tota soitinta koulumatkoilla sitten taas kesällä," ilmoitti tytär, joka koulun jälkeen saattaa puuhailla soitin korvillaan monta tuntia, vaikka talossa olisi cd-soittimiakin.

 

Sanoin, ettei kesällä ole koulua, jolloin tytär katsoi minua ensin täysin epäuskoinen, sitten hölmistynyt ja lopuksi suunnattoman pettynyt ilme kasvoillaan. "Eikö!? HÖH!!! Miksei?" Selitin, että koulukausi on syksystä kevääseen ja kesällä koululaiset saa sitten lomailla ja lepäillä, että jaksaa taas syksyllä palata kouluun. Että se nyt vaan on päätetty niin. "Höh." tuli sieltä uudestaan. "Ihan tyhmää, ettei kesällä oo koulua."

 

Tämä siitäkin huolimatta, että eilen oli kuulemma ollut tylsä koulupäivä. Syytä ei tytär suostunut kertomaan. Ilmeisesti siis koulussa kuitenkin yleisesti ottaen on kivaa. Kivointa on kuulemma matikka ja se meneekin tytöllä melko helposti (ainakin vielä 😉 ), mutta nyt alkaa jo lukemaan opettelukin sujua alkukankeuksien jälkeen paremmin. Ihan on hilkulla oppiminen. Mutta kun lukuläksyt on kuulemma tylsiä – ne kun pitää toistaa kolme kertaa. Ymmärrän.

 

Olinkohan minä vielä ekalla luokalla noin innoissani koulusta? Olin jo pari vuotta ollut ensin "kindiksessä" ja sitten "praikussa" pari tuntia päivässä, koulumaisissa olosuhteissa ennen ekalle menemistä. Jännitin silti ekaa luokkaa niin paljon, että ensimmäiset päivät oli maha tavattoman kipeänä. Jännitti esikoisenikin, hänellä se näkyi yöunien ja iltanukahtamisen vaikeuksina. Mutta siis en muista enää yhtään, miten viihdyin koulussa ekalla.

 

Muistan myöhemmästä kouluelämästäni sen, että koko ala-asteen ja osan yläastettakin odotin joka kesä koulun alkamista. Odotin, että luokkakaverini olisivat jotenkin kasvaneet ja muuttuneet, eivätkä enää kiusaisi minua vaan meillä olisi kivaa. Joka syksy ensimmäinen viikko näyttikin paremmalta, mutta sitten sain todeta, että loppujen lopuksi kaikki oli kuten ennenkin. Oli minulla kavereitakin, mutta olin minä paljon ihan yksinkin. Se oli koulussa tylsää.

 

Jollei lasketa paria teinivuotta, koulu oli minusta oikeastaan ihan kivaa. Minusta on aina ollut kiva oppia uusia juttuja ja jollei se oppiminen ollut liian vaikeaa – kuten lukemaan opettelu tyttärelleni alkuvaiheissa oli – se oli hauskaa. Laiska opettelija olen minäkin yleensä. Olen kai aina oppinut asiat liian helposti. Olen selvittänyt kaiken hyvin vähällä vaivalla mutta hyvillä tuloksilla. Quick witted kun olen, nähtävästi.

 

Kyllä minä silti aina sitä kesälomaa odotin. Oli se vaan kiva päästä kesälaitumille, olla vapaana, ilman pakkoja. Veikkaan, että vaikka tyttärestä nyt tuntuu siltä, että on harmi, ettei kesällä ole koulua, keväällä on ihan yhtä loman tarpeessa kuin minäkin. Vaikka koulu toivottavasti silloin yhä on hänestä kivaa, onhan se raskasta pelkästään jo herätä joka aamu aikaisin. Sen näkee kyllä. Aamu-unisia kun ollaan kaikki.

 

Kesällä ehtii sitten taas ladata patterit ja syksyllä uudella innolla toiselle luokalle. Toivottavasti tyttären kouluinto ei lopahda vielä pitkään aikaan. On hienoa pitää uuden oppimisesta. Toivon sen säilyvän aikuisuuteen saakka hänelläkin. Minäkin nautin yhä siitä, että saan työssäni jatkuvasti oppia uutta. Se on etuoikeus 🙂

Maanantaiaamu ja sade. Peltiä kolissut ympäri pk-seutua. Ruuhkat sen mukaiset. Kytkinjalka krampissa. Ennakoin maanantaiaamun, ennakoin sateenkin, mutten osannut ennakoida kehäkolmosen rekkakolaria. Välillä jo toivoin autooni siipiä.

 

Kun olin tulossa Klaukkalan rampilta Hämeenlinnanväylälle, liikenne seisoi jo siinä. Tai ainakin mateli. Rampilta tultiin motarille vetoketjutyyliin, kuten tilanteessa kuuluukin. Mutta ymmärsikös sitä täysperävaunurekan kuljettaja, jolla ei ollut välin häivääkään edelläajavaan henkilöautoon? Ei. Viimeiseen asti yritti estää minua pääsemästä väliin, joka ihan oikeutetusti kuului minulle. Eihän heidän tarvitse väistää, ei, mutta terveen järjen käyttö lienee sallittua.

 

Satoi siis, ei nyt kaatamalla mutta ihan tarpeeksi. Ja samainen täysperävaunu ajoi yhä edellään ajavan henkilöauton perässä ilman turvaväliä. Minä luikahdin siitä pois hyvin pian, sillä en pidä hännystelijöistä, enkä varsinkaan hännystelevistä rekoista.

 

Viime perjantaina isoäitini oli tulossa meille ja melkein ajoi Klaukkalan liittymän ohi, kun oli aiemmin lähtenyt ohittamaan rekkoja, mutta kun olisi pitänyt päästä takaisin oikealle kaistalle, ei rekkojen väliin päässyt mitenkään sovinnolla. Puoli tusinaa pitkää rekkaa ajoi perätysten, ilman minkäänlaisia turvavälejä.

 

Puhutaan, että liikenteen asenteet ovat muuttuneet huonosta surkeiksi. Tänä vuonna on sattunut jo monta kymmentä kuolonkolaria enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Ilman virallista tilastoa epävirallinen näppituntumani on, että jos viime syksyn "trendi" oli tasoristeyskolarit junien kanssa, tämän vuoden "trendi" on rekkakolarit. Tuntuu, että joka toisessa vakavassa kolarissa on rekka osallisena. Kuten nyt tämän aamun kehäkolmosenkin kolarissa.

 

Hanski ja mikä-sen-nimi-olikaan esiintyivät taannoin eco-driver radiomainoksessa: "Ammattiautoilijat. Kun te nyt olette siellä tien päällä, olette esimerkkejä muille kuljettajille…" Haettu tarkoitus olisi varmaan, että ammattiautoilijoiden tulisi ajaa turvallisesti ja muut sitten ottaisivat mallia. Nähtävästi Hanski co. oli oikeassa malliasiassa, ikävä vain, että malli on niin monesti niin huono! Joko niin tai sitten tiellä liikkujat ottavat kaikki mallia toisistaan ja yleinen välinpitämättömyys on kasvavaa lajia.

 

Niin tai näin, rekkoja(kin) päivittäisessä autoilussani seurailleena en ollenkaan ihmettele, että niitä kolareita sattuu niin paljon. Siis totta kai henkilöautoilijatkin ajavat päättömästi ja heidän (meidän) asenteissa on parantamisen varaa paljonkin. Rekka painaa kuitenkin paljon henkilöautoa enemmän, joten oletettavasti esim. turvavälin tulisi olla vielä pitempi kuin henkilöautolla, mutta oman kokemukseni perusteella usein on aivan päin vastoin.

 

Joskus kuulin sellaisen kommentin, että eräs henkilö ei uskaltanut ajaa kehäykköstä sen raskaan rekkaliikenteen vuoksi. Silloin on varmasti parempi pysytelläkin sieltä poissa. En minä nyt sano kuitenkaan, että rekkoja pitäisi pelätä. Sanon, että rekkakuskien etunenässä pitäisi tarkistaa asennettaan liikenteessä, olipa sitten pk-seudun ruuhka tai hiljaisempi maantie. Ja henkilöautoilijoiden sitten heti perään. 

 

Jos itse kukin autoilija olisi vähemmän itsekäs tuolla teillä liikkuessaan, ihan varmasti suvaitsevaisempi liikennekulttuuri leviäisi vähitellen itsekkään tilalle. Pikku hiljaa. Nykyisellään tuolla tekisi ennemmin mieli näyttää yhdelle jos toiselle keskisormea, kuin että olisi aihetta kiittää joustavuudesta. Heijastelee tosin varmasti ihan sitä yleistä itsekkyyden lisääntymistä tässä maailmassa.

 

Minä yhä tappelen sitä vastaan ja yritän opettaa lapsilleni toisenlaisia arvoja. Itsekkyys synnyttää itsekkyyttä. Huomioiminen synnyttää huomioimista. Jokainen miettiköön kumpi pyörittää maailmaa sujuvammin ja mielekkäämmin.

Lenkkivaatteet päällä, päällimmäisenä tyttären keltainen heijastinliivi, istuin lähtökuopissa koneen ääressä tyttöjen seurassa heidän syödessään iltapalaa. Kun mies tuli ovesta sisään, painui läppärin kansi kiinni, vedin lenkkarit jalkaani ja painelin ovesta ulos. Taivas oli kirkas, tähdet tuikkivat jälleen pääni yläpuolella. Ämppäri soitti shufflena musaa korviini.

 

Ensimmäiset askeleet tuntuivat euforisen ihanilta. Mutta kylläpä reisissä tuntuikin eilinen yksipyöräily! Jalat tuntuivat vähän raskaammilta kuin yleensä, mutta kun pääsin rytmiin, askelluskin keveni. Ohitin naapurissa kyläilleen pariskunnan. Vastaan tuli nuori pari, vaimo sauvakävellen, hiljaisuudessa. 2,5km takana, nenään leijaili märän mullan tuoksu sumun noustessa viereiseltä pellolta. Juoksin sumun läpi ja reitin pisin ylämäki edessä.

 

Juoksin mäkeä ylös tasaiseen tahtiin. Autoja ajoi ohi ja saatoin kuvitella, kuinka siellä kommentoitiin, että voi ressukkaa, mahtaa olla raskasta juosta tuo mäki ja vasta puolivälissä. Omituinen ressukka tosin nautti joka askeleesta. Nautti siitä, että saa jaloistaan ja koko kropastaan irti asioita, joita ei koskaan ennen.

 

Mäen jälkeen askel oli taas kevyt. Maamerkit olivat jo käyneet tutuiksi. Pakettiauto kivan näköisen tiilitalon edessä. Outo pieni ilmoitustaulu tienristeyksessä; joku haluaa vieläkin ostaa tontin. Toinen pakettiauto vielä kivemman näköisen tiilitalon edessä. Ja sitten olinkin jo matkan puolivälissä. Käännyin vasemmalle ja taas vasemmalle, matka takaisinpäin alkoi.

 

Juoksin maantien laitaa, mikä tuntui vähän arveluttavalta, kun jätin otsalampun tällä kertaa kotiin. Huomasin pienen hiekkatien, joka johtaa toiselle tielle, joka näytti kulkevan maantien kanssa parallel. Uu-käännös ja hiekkatielle ja sille pikkutielle. Iloa ei kuitenkaan kestä kauan, pikkutie päättyi pian ja jouduin palaamaan maantielle. Vastaani tuli autoja ja mies, joka teki yhtäkkiä lenkuran ajotielle ja hetken aikaa gave me the creeps. Mutta se taisi vain olla väsynyt lenkkeilijä, nojaili reisiinsä ohittaessani hänet.

 

Hetken perästä näkyi jo Lidl, viimeinen puristus häämötti. Sen kohdalta oli kotiin enää pari kilometriä sisältäen pari ylämäkeä. Vastaan tuli kävelijöitä, mm. sama pariskunta, joka oli tullut vastaani alkumatkasta. Yhä hiljaa rinnakkain reipasta tahtia kävellen. Mietin, että olin vissiin jotenkin alipukeutunut, kun kaikilla muilla oli pipoa ja hanskaa ja ihan kunnon tuulipukua päällä. Mutta trikooni, teepaitani ja collarinikin olivat jo hiestä märät. Tuulipukuunhan olisin tukehtunut! Piposta puhumattakaan. En käytä hattuja yleensäkään.

 

Viimeinen ylämäki, reitin jyrkin, edessä. Vain puolisen kilometriä enää kotiin, jalka alkoi jo painaa. Ja ilmeisesti faijan vaimon aiemmin päivällä landella tarjoamat herkut painoivat vielä vatsassa 😉 Sinnikkäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin, viimeinen alamäki, alikulkutunneli ja 50m kotiin.

 

Tunti oli hujahtanut ja lenkkarit jättäneet 9km Klaukkalan katuja taakseen, kun palasin takaisin kotiin. Venyttelyä ja suihku. Vettä ja hedelmäshotti. Ja hyvä olo. Tästä on hyvää vauhtia tulossa elämäntapa, siinä missä vaikkapa tanssi ja tämä kirjoittaminenkin.

Elämä on tasapainoilua. Mutta harvoin se on ihan niin konkreettista kuin yksipyöräisellä ajaessa. Tasapainoilua pyörän päällä, tasapainoilua vauhdissa. Ei mikään pala kakkua!

 

Eräs työkaverini näki yksipyöräilijästä videon (videon kallionrinteitä laskevalla ja aitoja pitkin polkevalla jätkällä ei kyllä kaikki ole ihan kotona tuolla ylhäällä, joten voi ehkä miettiä, onko kaikki kotona niillä, jotka sen perusteella innostuvat kokeilemaan 😉 ) ja innostui lajista ja sai nopeasti toisen ja kolmannenkin ja… työkaverin innostumaan. Minä näin myös kyseisen videon ja totesin, että tuohan on ihan hullua hommaa, no thanks. Joku järki sentään elämässä mukana!

 

Työkaverilla oli kuitenkin ässä hihassa ja näytti minulle toisen videon, jossa paljon tervejärkisemmältä näyttävä 😉 tyttö tekee freestyletemppuja ja "tanssii" yksipyöräisellä. Se näyttikin jo niin hauskalta, että päätin sittenkin yksipyöräisen olevan kokeilemisen arvoinen juttu. Eihän minun tarvitse ajella sillankaiteita pitkin tau hyppiä aidalta toiselle. Minä voin ihan yrittää opetella ajamaan tasaisella ja pysymään edes hetken pystyssä. Heh.

 

Nimittäin hommaa ei todellakaan opita hetkessä.

 

Tänään koitti mahdollisuuteni päästä harjoittelemaan, kun muutama työkaveri meni Liikuntamyllyyn treenaamaan ja minä heidän kanssaan. Puolisen tuntia sahasin seinänvierustaa ja yritin pysyä pystyssä edes tuen kanssa. Tunnin päästä pääsin jo pari polkaisua. Puolitoista tuntia ja ennätys oli viiden metrin syöksähdys, pari tuntia ja ne muutama metri, jotka kykenin etenemään, etenin sentään jotensakin hallitusti.

 

Minulla oli lapset mukana hengaamassa. Tosikoinen oli ihan hiljaa, mutta suulas esikoiseni jakeli auliisti kommentteja siitä miten "ei äiti edes pääse eteenpäin sillä". Ja kun sain työkaverin pyörän kotiin lainaan "pihaharjoittelua"varten, nauroi tytär: "se on sitten vasta hassua, kun äiti ajaa ojaan!" Työkaverini totesi siihen: "Ainakin sun äiti ajaa ykspyöräisellä, monenko sun kaverin äiti ajaa sellaisella?" Ei sanavalmista neitiäni hetkautettu: "No ei munkaan äiti aja, eihän se pysy pystyssä!"

 

Ihan kohta ajaa! Ihan varmana! Okei, on mustelmia säärissä, sisäreidet kipeinä ja nilkkaluu on hellänä. Ei se harjoittelu niin helppoa ole ja kolhuja tulee. Mutta ainakin harjoittelen – samaahan ei aina voi sanoa esikoisestani. Minulla on nyt se pyörä lainassa ja kunhan laitan fudisvarusteista säärisuojat jalkaan (ettei satu, kun polkimet osuu jalkaan kun kaatuu) ja pyöräilykäsineet käteen (ettei satu, kun kädet osuu maahan kun kaatuu), I’m all set to practice some more!

 

Sinnikkäästi ja sisulla. Minulla on periksiantamaton luonne. Yritän kunnes onnistun. Antautua ei voi! *heiluttaa nyrkkiä ilmassa*

Viime lauantaina oltiin autolla liikkeellä, minä, molemmat tyttäreni ja äitini. Tosikoinen takapenkiltä tavanomaiseen tapaansa kommentoi ajamistani tyyliin: "Ei tää ole ohituskaista, mutta sä ohitit ton!" tai "Tässä ei saa ajaa kovaa." (ai miten niin muka ajan kovaa? moi?). Tätä siis tapahtuu aina kun ollaan autossa, pikkukuski sieltä takaa kommentoi kaikkea.

 

Äitini totesi minulle, että lapsesta tulee vielä Kuski, kun on niin tietoinen liikenteestä. Minä totesin, että tosikoisesta tulee ihan mitä vaan, koska on tarkkaavainen ja tietoinen kaikesta. Pitää aivan paikkansa, mutta tietenkin sen jälkeen, kun asiasta oli pieni keskustelunpätkä käyty, olen itse ollut entistä tietoisempi tosikoisen 4-vuotiaalle ilmiömäisestä liikenteen ymmärtämisestä.

 

Maanantaina vein lapsia tanssitunnille, ts. tosikoisen tanssitunnille. Ollaan miehen kanssa juteltu, että sinne kannattaakin ajaa Tuusulantietä kehä1:n kautta siihen aikaan, koska siten välttää pahimman ruuhkan. En tiedä, kuinka paljon mies on tätä lapsille selostanut autossa, mutta kyllä hämmästyin, kun matkalla Hämeenlinnanväylällä tosikoinen yhtäkkiä hihkaisi takapenkiltä: "Äiti, muista, sun pitää ajaa kehä ykkösen kautta!" Oho, joo… hyvä kun muistutti.

 

Ja jälleen huomautuksia ohituskaistoista ja hitaista autoista ja muiden autojen käyttäytymisestä ja "tällä tiellä ei voi ajaa kovaa", kun lähestyttiin tanssikoulua. Häkellyttävää tarkkaavaisuutta ja etenkin tilanteiden ymmärtämistä! Toki lapset ovat hurjan tarkkaavaisia ja hoksaavat ja muistavat asioita, joita ei edes kuvittelisi. Tosikoinen kerran tutkaili kaappien saranoita ja miten kaapit sulkeutuvat ja totesi, että "niissä on joku systeemi, että ne menee sillee pehmeesti".

 

Näitä esimerkkejä muistaisi enemmänkin, jos jaksaisi itse elää samalla intensiteetillä kuin lapsensa. Tällä haavaa sitä itse enimmäkseen ynähtelee lasten selostuksille ja havahtuu vain satunnaisesti tajuamaan, mitä he sanovat. Niinkuin se yksi äiti, joka vain ynähti "no sehän kiva" kun poika kertoi voivansa varastaa helposti "ihan minkä derbyn [eli mopon] vaan" (salakuunteluissa). Äidin järjen out-of-office reply. Todellakin.

 

Siinä missä lapseni tuntuvat olevan kaikessa koko ajan läsnä, tuntuu, että omat ajatukset karkailevat eivätkä pysy kasassa edes silloin kun pitäisi. Voisi varmaan kurkistaa toisesta korvasta sisään ja nähdä toisesta ulos. Kun osaisikin kiinnittää huomiota ja havainnoida asioita niinkuin lapsi tekee! Ja minä sentään ainakin luulen olevani normaalioloissa kohtalaisen observant. Miten out-of-office kytketään aivoissa pois päältä "I am currently in the office tilaan"? Sen kun tietäisi.