Ystävänpäivää on vietetty Suomessa jo parikymmentä vuotta, sanottiin radiossa aamulla. Kai tässä täytyy siis jo vanhan valentine’s-fiksautujankin uskoa, että se on täällä jäädäkseen ja antaa periksi ja sillee. Eli hyvä on, päivällä on Suomessa oma sisältönsä, joka poikkeaa siitä, mihin minä aikoinaan totuin ja opin.

 

 

Btw. Olen Sartsan kanssa samaa mieltä siitä, että jokainen päivä saisi olla ystävänpäivä. Mutta toisaalta, vietetäänhän sitä lasten ja naisten ja ties minkä muidenkin päiviä. On kai se hyvä muistaa ystäviäänkin edes kerran vuodessa…

Tällaista ei vaan pitäisi tapahtua. Ei koskaan eikä ollenkaan, mutta ei varsinkaan kesken kurssipäivän. Lapsen paniikki, äidin painajainen.

 

Esikoinen ressukkani on yhä aivan sekaisin siitä, millä hän minäkin päivänä kotiin tulee. Tänään oli soittanut iskälle – kuten ohje kuului, kun äiti oli asiakkaassa koko päivän kiinni – kysyäkseen, millä hänen oikein pitikään tänään tulla kotiin, jotta osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan koulun jälkeen. Ja oli mennyt oikealle pysäkille, odottamaan tilauskuljetusta. Jota ei kuulunut. Yksi auto tuli, mutta ei kuulemma löytynyt lapseni nimeä listalta. Tytär alkoi hätääntyä ja soitti äidille. Mutta koska olin kiinni, oli kännykkäni äänettömänä.

 

Toisen soiton jo huomasinkin, puhelin oli kuitenkin edessäni pöydällä. Totesin asiakkaille, että lapsi soittaa, pakko vastata. Onneksi minulla oli edessäni luokallinen äitejä ja isejä, jotka olivat hyvin empaattisia seuratessaan tapahtumien etenemistä, eikä säätämiseni häirinnyt, vaikka puoli tuntia menikin vuoroin opettaen, vuoroin puhelimessa puhuen.

 

Nimittäin hätähän oli suuri. Autoa ei näkynyt, ei kuulunut ja koska kello oli jo paljon, soitin tilauskeskukseen kyselläkseni, missä se mahtoi viipyä. Tilaustapa ei ollut! Siellä oli kämmitty tilaukseni maanantaille ja keskiviikolle olikin muuttunut siellä tilaukseksi maanantaille ja tiistaille! Totesin heille, että minulla on siellä nyt yksi ekaluokkalainen, jonka pitäisi päästä kotiin, mitenkäs hänelle nyt kyyti saataisiin. Sanoivat, että menee taksijärjestelyksi, kysyin pääseehän samalla lipulla, sillä eihän hänellä rahaakaan ollut! Näin sovittiin ja taksikin saatiin järjestymään saman tien. Hienoa, homma hoidossa. Soitin tyttärelle ja sanoin, että kohta tulee taksi noutamaan.

 

Mutta hetken perästä soi taas puhelin. Tytär kertoo, ettei mitään taksia kuulu edelleenkään, vaikka hän odottaa pysäkillä. Sanon, että odottaa vielä hetken. Sitten soi taas puhelin. Nyt soittaa tilauskeskus, joka ilmoittaa, että taksi oli ilmoittanut, ettei pysäkillä ole ketään! No johan! Olin sanonut tilauskeskukseen, ettei minulla ole pysäkin numeroa tiedossa siinä hetkessä, mutta että lähettävät sille pysäkille, joka näkyy alkuperäisessä tilauksessani. Mutta kuinka ollakaan, joku oli näppärästi vain kuullut tien nimen josta puhuin ja taksi oli kuin olikin väärällä pysäkillä.

 

Mikä selvisi, kun ensin käskin tilauskeskuksen käskeä taksia vielä odottamaan ja soitin tyttärelle ja pyysin häntä luettelemaan sen pysäkin numeron, jolla hän seisoi ja sitten soitin takaisin tilauskeskukseen ja kerroin sinne tämän numeron. Taksi oli tien toisella puolella, ei siis kaukana, hyvä. Mutta viiden minuutin kuluttua soi taas puhelin ja siellä on taas tytär, joka kertoo, ettei taksi ole vieläkään tullut! Mutta tuli siinä puhelun aikana sentään. Missä hevonkuusessa se oikein kävi kääntymässä, kun siinä ihan risteyksessä olisi voinut tehdä uukkarin ihan niinkun nou probleemos!?!

 

Loppu hyvin kaikki hyvin, kymmenisen minuuttia ja tytär soittaa olevansa kotona, hyväntuulisena selvittää, miten taksi ei edes jättänyt häntä sille normipysäkille vaan toi ihan kotiovelle asti. Kysyin onko kaikki hyvin ja sain iloisen vastauksen, että on, nyt hän tekee läksyt. Miten äärettömän reipas tyttö minulla on! Minulla sydän pamppaili ja kädet hikosivat, kun suunnatonta avuttomuutta tuntien vain sompailin puhelimella kahteen suuntaan ja toivoin, että taksi ja lapsi kohtaavat. Tytär oli selvinnyt hätäännyksestään suunnilleen siinä vaiheessa, kun viimein sai minut langattoman päähän. Luulen, että hänelle isoin hätä oli se, etten heti vastannut ekaan soittoyritykseen. Tytär on tainnut kouliintua näihin itsenäisiin seikkailuihin katoamalla minulta Itiksessä pienempänä ainakin kymmenkunta kertaa 😉

 

Kyllä sapettaa entistä enemmän se kunnan päätös säästää kahden iltapäivän kuljetuksissa! Kiukuttaa! Vieläköhän asiaan voisi vaikuttaa? Vai sekottaako se pakan entisestään? Ehkäpä tämä tästä rutnoituu. Vaikka noin taisin kirjoittaa jo toissapäivänäkin.

Paljon kaikkea, mitä kirjoitin, mutten voikaan. Paljon kaikkea, mistä en edes saa kunnolla kiinni. Paljon kaikkea, mikä nousee pintaan, kun luen erään ystäväni blogia, missä hän kirjoittaa niin kovin tutuntuntuisista tunteista. Paljon kaikkea keskeneräistä, odottamassa, että aika kuluu ja asiat saavat muotonsa. Paljon kaikkea, mitä ihmetellä. Paljon kaikkea vaan. Keskeneräistä.

On se hassua, tai oikeastaan ei niinkään hassua vaan pikemminkin aika surullista, että sellainen asia kuin koulukyyti voi olla niin monen tunteen lähde. On hienoa, että taksi hakee kotitalolta ja vie koulun pihalle ja toisin päin. Mutta jotta tuohon tilanteeseen päästiin ja yhä päästään, käytiin ja yhä käydään läpi monenmoisia tuntemuksia.

 

Ihan ensimmäinen juttu oli se päätös, jonka alun perin asiasta sain. Ekaluokkalainenko muka vasta uudelle alueelle muutettuaan kävelisi aamun pimeässä puolisentoista kilometriä vilkkaan maantien varteen ja osaisi hypätä siellä oikeaan dösään ja jäädä oikealla pysäkillä pois koulun päässä? Tai sama toisinpäin. Koululta löytäisi pysäkin kyllä, mutta veikkaanpa että löytäisin lapseni Helsingistä asti, jos pitäisi kotiin dösällä tulla! Nimittäin tämäpä meille annettiin koulukuljetukseksi ihan ensiksi. Ja yhä kello yhden iltapäiviksi.

 

No way! Yllättäen sitten pienellä valituksella alkoi taksikyytejäkin järjestyä, siis kaikille paitsi kello yhden iltapäiville. Niille järkkäsimme tilauskuljetuksen itse, dösälipun hinta saadaan siitä hyvästä niiltä päiviltä takaisin. Avustus se on sekin 😉 Hienoa, koulukyydit järjestyksessä. Tai niinhän minä luulin!

 

Ensimmäinen kyytiaamu koitti, muttei mitään tietoa aikatauluista. Ei minulla, mutta kuten viikko sitten kirjoitin, ei myöskään taksifirmalla. Tieto oli lakannut kulkemasta jossakin kohti. Päivän aikana nekin selvisivät ja mentiin eteenpäin viikko. Tänä aamuna soitin jälleen taksifirmaan, koska meillä ei ollut tämän viikon aikatauluja – tytär oli unohtanut reissarinsa kouluun perjantaina ja luulin, että aikataulut olivat sen välissä. Mutta totuus olikin karumpi. Koska koululta ei ollut ilmoitettu päättymispäivää, olivat taksifirmassa luulleet, että kyseessä oli vain viikon keikka. No just! Löytyi sieltä silti lapselle kyyti kouluun lyhyelläkin varoitusajalla, mutta näin kuinka kuljettaja selasi papereitaan ennen kuin otti tyttäreni kyytiin.

 

Paperilla kaikki siis on oikein jees. Mutta on kyllä kova koulu oppia odottamaan sitä taksia! Se kun ei odota lasta, joten ajoissa on oltava, vaikka taksit melkein aina myöhässä. Ja sitten se lapsen pelko siitä, että myöhästyy taksista. Kohtuuttoman tuntuista! Perjantaina kävi nimittäin niin, että tytär tiesi, että taksiin on aika kiire, ja kun tuli koulusta ulos, näkin yhden taksin menevän. Luuli myöhästyneensä taksistaan ja paniikissa soitti minulle, että myöhästyi. Mutta minulla oli kännykkä ylhäällä, itse olin alhaalla, enkä kuullut sen soivan! Kuuntelin sitten, tyttären jo kotiuduttua (sillä hälytys oli väärä, oma taksi tuli vähän myöhemmin), lapseni puhelinvastaajaan jättämät itkunsekaiset viestit: "…äiti, sun täytyyyy vastataaa…!!" Ihan kamalaa, melkein aloin itkeä jo ihan sitä hätää itsekin. Tuollaisestahan jää traumoja!

 

Kuten siitäkin, että vanhemmat ottavat yhteen kunnolla. Eilen illalla tyttöjen iltahärdelli laukaisi tilanteen, joka räjähti käsille ja niinpä meillä tapeltiin hetken aikaa ihan kunnolla, mykkisteltiin pari tuntia (meillähän ei osata mykkistellä kovin kauan, kun ei kumpikaan osaa pitää asioita sisällään kovin kauan, mikä on tietenkin vain hyvä), yritettiin keskustella huutamatta ja sitten vähän rauhallisemminkin pari tuntia. On tiettyjä asioita, joissa olemme mieheni kanssa kovin eri linjoilla. Ja on monia asioita, jotka jäävät puhumatta ja puimatta normaalisti, koska elämä rakentamisen kanssa on mitä on. Joten oli ehkä odotettavissakin vaihteeksi yksi myrsky. Ehkäpä se taas vähän raikasti ilmaa? Toivon niin.

 

Tänään sitten sen sijaan vielä sydän syrjällään jännitin, miten tytär selviytyy siitä erikseen järkätystä tilauskyydistä. SeKIN kun oli myöhässä… Mutta hyvin selvisi ja keksi vielä uuden paremman reitin kotiin, kun mitä viikonloppuna katsastettiin. Reipas ja kekseliäs tyttö. Selviytyjä. Molemmathan nuo ovat. En osaa kuvitella kummankaan jäävän sormi suussa seisomaan, kun jotain tapahtuu. Ovat nokkelia ja reippaita kumpikin. Lienen tehnyt siis jotain oikein.

Lounas on syöty koko nelihenkisen perheen voimin yhdessä, kuten viikonloppuisin edes pyrimme tekemään. Ja keittiö hohtaa jo puhtauttaan. Hämmästyttävää! Minusta on löytynyt täällä tiskikoneettomassa kodissa se sisäinen tiskikoneeni, tai kotitalousihme, tai mikskä sitä nyt ikinä kutsuisi. Niin tai näin, keittiömme ei ole koskaan ollut näin siisti kuin se on viimeisen viikon ajan ollut, tiskikoneettomuudesta huolimatta. Tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

 

Sillä on sitä joskus eletty ennenkin tiskikoneetta. Joskus nuorena vielä mutsin hoivissa siskon kanssa. Ja ensimmäiset kuusi vuotta miehenkin kanssa. Ei enää siis kovinkaan tuoreessa muistissa, mutta mitä ilmeisimmin jonnekin tuonne syvälle selkäytimeen on syöpynyt mielikuva siitä, mitä siitä seuraa, että antaa tiskien kertyä. Ja kertyä. Viikon tiskien tiskaaminen on ihan toinen juttu kuin tehdä se päivittäin.

 

Olen ottanut näin heti alkuun tavakseni siivota keittiötä joka kerta kun teen siellä jotain. Sillä välin kun ruoka valmistuu, tiskailen päivällä kertyneet astiat pois. Ruuan jälkeen, jos suinkin se kymmenisen minuuttia liikenee, tiskaan astiat pois samantien. Tiskaaminen osana ruuanlaiton rutiinia. Kuulostaa hyvältä ja kun se oikeasti vie vain sen kymmenisen minuuttia kerrallaan, kyllä kai minä nyt siihen pystyn – tähän asti ainakin olen pystynyt 🙂

 

Saa nähdä kuinka kauan tätä spurria kestää 😀 Millon meillä alkaa taas tiskit kasaantua ja koneettomuus ahdistaa. Toivottavasti ei näiden kuukausien aikana ollenkaan! Kummasti tiskausmotivaatiota antaa se, että tiedän, että jollen tiskaa astioita heti, ne odottavat minua huomenna. Ja ylihuomenna ja … Sillä tiedostan kovin selvästi, että kukaan muu täällä EI sitä hommaa tule tekemään tänä aikana. Mies on raksalla kun minä olen kotona ja kun en ole, hän on lasten kanssa. Ja kun ei ole kumpaakaan, ei vaan jaksa.

 

Ja oikeastaan, olen löytnyt itsestäni myös ymmärtäjän. Joten olen ottanut tiskiharjan kauniiseen käteen ja tiskannut.

 

Välillä tuntuu, etten enää tunne itseäni ollenkaan. Olen monia asioita ja tiedostan monta puolta itsestäni, mutta silti jaksan hämmästyttää itseäni jatkuvasti niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkäpä se vain on kaikki tätä ikäkriisiäni. Haen uutta olemisen muotoa. Olen tyytyväinen elämääni enkä kuitenkaan ole. Kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Välillä kai täytyy elää läpi murrosten. Luoda nahkansa. For the benefit of all, finally. Elämä on mielenkiintoista.

 

Mitenkäs minä oikein pääsin tiskaamisesta tällaisiin mietteisiin? Ainiin, sitenkäs, että olen myös huomannut, että tiskatessani konemaisesti (heh, uninteded pun 😀 ), aivoni työskentelevät milloin minkäkin asioiden parissa. Tiskaamisesta on yllätteän tullut uusi mietintämyssyni. Suihkuhan on yksi niistä. Ja automatkat toinen. Ja nyt tiskaaminen siis kolmas. Tätä menoa tiskaan astioita ihan omaksi ilokseni vielä uudessa talossammekin kun taas olisi se tiskarikin 😀

 

Oh nou, wut i’z sayinz? LOL