Minä tuotan tekstiä tähän maailmaan varmaan enemmän kuin kukaan koskaan jaksaa lukea. En muista, miten asian laita oli tuollaisena ekaluokkalaisena, koulussa kirjoitettiin kyllä paljon, mutta kirjoittelinko niinkään kotona? Ei muistikuvaa. Jotain tarinoita kyllä joskus muistan kirjoittaneeni kotonakin, jotain tarinoita kuvien selostukseksi – kaikkihan pitää aina selittää pisimmän kautta, kuten lienette jo huomanneet. Äitini nimittikin minut joskus selitys-förklaringiksi 😉

 

On minullakin sellainen selitys-förklaring täällä kotona. Tai oikeastaan kaksikin. Kyllä nuo molemmat selittää enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella. Tai enemmän kuin minä aina jaksan kuunnella. Valitettavasti. Ja inttävät ja jankkaavat enemmän kuin minä aina jaksan kuunnella… Niinpä tänäkin iltana, kun muutenkin oli taas elämä jotenkin vaikeeta, kun lapset riehuivat ja tekivät päättömyyksiä ja korvat oli kai tuuli vienyt matkalla, esikoinen sitten vielä matkalla sänkyyn intti jotain, minkä aina keskeytin, kun luulin tietäväni mistä inttää, kun olinpa juuri komentanut aiheesta, josta ensin oli inttänyt. Niin, niin ei sitten lopulta suostunut enää sanomaan, kun minullekin valkeni, että asia olisi ollut jotain muuta.

 

Tuonne sänkyyn heidät laitettiin, sieltä ylös pomppivat ja milloin mitäkin taas. Yhtäkkiä yhä vihaisen näköinen esikoiseni ilmestyi tähän viereeni ja länttäsi tekstiä täynnä olevan nenäliinan näppikselleni. Minusta on suunnattoman mainiota, miten tämä syksyn puolella lukemaan ja kirjoittamaan oppinut lapseni niin tykkää ilmaista itseään ja tuntojaan kirjoittamalla! Siis vaikka nytkin asian triggeroi negatiivinen juttu, on loistavaa, että kykenee kirjoittamaan asiansa ja tuntonsa paperille kunnollisin lausein. Niin sitä pitää, lapseni!

 

Sanallisesta ilmaisustaan (toistaiseksi etenkin) esikoinen saa muutenkin jatkuvasti ihmetystä osakseen. Viimeksi tänään isoäitini hämmästeli sitä, miten esikoiseni itseään ilmaisee. Niin kaunokirjallisesti, jotenkin epälapsimaisesti. Sanavarasto on varsin laaja ja kyky keksiä ja kertoa tarinoita on hämmästyttävä. Mutta toisaalta meillä luetaan paljon kaikenlaista. Ja se on geeneissä joka suunnalta. Ja etenkin minä käytän puhuessakin sekä mielestäni varsin rikasta kieltä, että monipuolisesti sanastoa laidasta laitaan – samassa (tai ainakin melkein) lauseessa voi olla slangia, sivistyssanoja, englantia ja it-jargonia 😀

 

Puhuminen on silti vielä eri juttu kuin että osaa ilmaista itseään kirjoittamalla. Miehelläni esimerkiksi ei sanavarasto välttämättä ole yhtä monipuolinen ja laaja kuin minulla – perinnöistä johtuen – mutta hän on silti erinomainen kirjoittaja hänkin. Ja toisaalta, voi olla vaikka kuinka kirjanoppinut, eikä silti osaa tuottaa tekstiä niin hyvin kuin joku toinen.

 

En muista nyt kenen quote se on, enkä muista sitä edes sanasta sanaan, enkä juuri nyt löytänyt sitä googlettamalla, enkä jaksa kaivaa sitä muistaakseni Korpelan – vai jonkun muun? verkkokirjoittamisohjeistakaan. Mutta ajatus siis on, että jokainen osaa kirjoittaa niin hyvää tekstiä kuin on tottunut lukemaan. Monipuolinen lukeminen kehittää niin tietämystä kuin sanavarastoa kuin itseilmaisua kuin tunteiden ymmärtämistä kuin kirjallista ilmaisutaitoa. Ja kehtaan väittää, että kirjallinen ilmaisutaito on yhä vaan arvokas asia. Siis todellinen ilmaisutaito, ei se kyky lähettää tekstareita täynnä lyhenteitä, joista ei vanha tajua mitään 😉

Joskus kauan sitten puistossa juteltiin muutaman muun äidin kanssa fiiliksistä. Kun ne ovat sellainen heiluri, jonka liikkeiden mukaan vaan ei voi elää, koska muuten ihmisestä tulisi heiluri itsekin. Ei voi vain jäädä sänkyyn, vaikka aamulla kuinka koko maailma ottaisi päähän. Mutta eipä sitä sillekään mitään voi, että kyllä ne fiilikset ihmistä aina jonkun verran heiluttelee. Nousee sieltä sängystä armotonta sapetusta tuntien. Ja kulkee läpi päivän vihaisena kaikille. Mutta kulkee kuitenkin, tehden sen mitä pitääkin. Vaikka ehkä kiukkuisena.

 

Sen heilurin toinen pää on myös saavutettavissa. Kuinka suuri se heiluriliike on, riippuu niin ihmisestä kuin elämäntilanteestakin, mutta tunneheiluri on kuten muutkin heilurit, se käy toisessa laidassa ja yhtä lailla se käy toisessakin. Liikkeen nopeus vaihtelee myös ja joskus sitä on pitempään noiden välillä, joskus on pitempään toisessa päässä, joskus liikkeet heilahtelevat nopeastikin. Ihan maanis-depressiivisyydestä en nyt kuitenkaan puhu, en väitä, että ihminen heilahtelisi äärimmäisten tunteiden väliä. Vaan oman elämänsä äärilaitojen väliä.

 

Sunnuntai ja maanantai olivat minulle aika, hmm, äärilaitaisia siinä toisessa päässä. Siinä, missä kaikki otti aivoon ja koko maailman tuska tuntui olevan myös minun. Mutta koska sen jälkeen on tapahtunut paljon kaikkea hyvää ja terapeuttista, eilen olin taas jo heilurini kanssa jossain siellä välimaastossa, suorastaan lähempänä sitä hyvää kuin huonoa laitaa. On mukavaa olla taas rauhassa itsensä ja elämänsä kanssa. On mukavaa olla taas oma hyväntuulinen itsensä. Much more so, kuin olen taas ollut aikoihin. Asiat vaan ovat kasautuneet.

 

Eipä niille asioille varsinaisesti ole nytkään mitään tapahtunut. Tuolla ne yhä ovat ja vellovat ja vaikuttavat elämääni. Mutta käynti siellä heilurin äärilaidalla helpotti oloa. Tai siis se, että sieltä sai heilurin liikkeen käännettyä taas toiseen suuntaan ja pienellä tai oikeastaan vähän isommallakin avulla tönäistyä sen kunnolla kohti sitä toista laitaa.

 

Sunnuntaina juttelin mesessä yhden ystävän kanssa. Sellaisen, joka ei juurikaan tiedä elämäni kokonaisuudesta vielä, koska ollaan tunnettu niin vähän aikaa. Mutta jonka kanssa oli mukava jutella, jolle oli helppo purkaa tuntoja, koska ei ole vanhoja rasitteita 😉 Saman ystävän kanssa juttelin vielä pitemmän tovin eilen illalla, ollen silloin jo varsin hyvällä tuulella. Terapeuttista.

 

Vaikka täytyy sanoa, että vielä terapeuttisempaa oli maanantaina mukavan tanssitunnin jälkeen jutella pitkä tovi siskoni kanssa. Sisko on parasta maailmassa 🙂 Mihin joutuisinkaan ilman! There’s just something special about the sister. Ihmeteltiin systerin kanssa elämän outoutta jälleen kerran ja päästiin suurin piirtein siihen tulokseen, että elämä vaan on. Välillä vaikeeta. Ja scrabble addiktoivaa 😉 Teki hyvää jäsennellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, jakaa ajatuksia ja tuntoja, systerin kanssa. Perspektiiviä elämään.

 

Tänään oli vuorostaan hurjan terapeuttinen tanssitunti. Erityismaininnan musiikkivalinnoista ansaitsee joku himmee versio Living la vida locasta (joka myös mese-nouttini sattuu tällä hetkellä olemaan, tämän kaiken keskellä 😉 ) ja Lauri Tähkän ja Elonkerjuun (joista noin yleisesti ottaen en kylläkään pidä, mutta nyt natsasi tämä hittinsä) Pauhaava sydän. Siinä sai oikein sydämensä kyllyydestä nyrkkeillä ilmaa ja tanssia ulos sitä sisäistä pauhuaan.

 

Ja sitten kotiin tullessa. Leppoisa ilma. Asteen verran plussan puolella, mutta maa oli valkoinen ja hiljainen. Lumen ihmemaa nimittäin alkoi kun käännyin isolta tieltä tänne taajamaan. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut. Ja siellä vettä tihkuvan ohuen pilvipeitteen takana hämyisästi kumotteli täysikuu. A perfectly peaceful moment. Ja kotonakin olivat jo tytöt nukahtaneet.

 

Smile on my face 🙂 Feeling groovy for a change.

…ja juu, otsikon kirjoittaminen Isoilla Sanoilla tuotti outoa mielihyvää 😀

 

Päivä alkoi ihan jees. Jonkinasteinen potutus väreili ilmassa jo valmiiksi, mutta maanantai oli pukeutunut Aurinkoinen Päivä -valeasuun ja melkein onnistui hämäämään. Puoleen päivään mennessä aurinko oli painunut tuonne pilvipeitteen taakse ja kaikenlaista alkoi sattua ja tapahtua, kääntäen potutuskäyräni jyrkkään nousuun. Kaikkea pientä, mikä meni pieleen ja otti päähän ja sitten vähän "isompaakin". Ja jos ei muuta niin riittävän monta pientä tai isompaa juttua silleen peräkanaa. Ja kun yksi juttu saa pahalle tuulelle, kaikki tuntuu olevan nurinperin. Ja päätä oli salakavalasti alkanut särkeä.

 

Ihan ensin alkoi Wordini tahmata jälleen. Silleen, että kirjoitin sanan, sitten odotin n. 5 sekuntia että se ilmestyi ruudulleni. Eikä auttanut ohjelman buuttaaminen. Sinnittelin kuitenkin sen yhden dokkarin loppuun, kun ei siinä niin paljon ollut, join paljon kahvia samalla ja yritin kestää. Toinen dokkari kesti vain järjettömän kauan aueta, mutta teksti sentään ilmestyi silleen ihan reaaliajassa, silleen ihan normaalisti. Mutta koska kyseistä dokua varten tarvitsin kuvia softasta, joka minulla on virtual pc:llä, käynnistin sen seuraavaksi. Sekin vielä ihan jees ja homma näytti kääntyvän sittenkin kohtalaiseksi, mutta sitten päätti SnagIt alkaa kenkkuilla. Kunnon conspiracy. En saanut screenshotteja leikepöydä kautta, ei auttanut ohjelman buuttaaminenkaan. Grrh.

 

Joten ei siinä sitten muuta kuin kone buuttaamaan. Nämä windows-koneet… Blaah. Siihen mennessä oli jo aikalailla nälkäkin, sekä minulla että hiihtolomaa viettävällä esikoisellakin, joten totesin, että nähtävästi onkin aika sitten lähteä syömään. Ja ostamaan tyttärelle uutta talvirotsia. Se oli meinaan agendassa tälle päivälle muutenkin. Lähdettiin Myyrmanniin. PIdän enemmän Jumbosta – ja tämän reissun jälkeen vielä enemmän 😀 – mutta esikoinen halusi pizzaa ja Jumbon ravintolamaailma on rempassa, joten ajattelin, että saadaan pizzat helpommin Myrtsistä ja vähän vaihtelua elämään muutenkin.

 

Mutmut! Eihän siellä ollut muita pizzamestoja enää kuin Rax, joka ei kelpaa meille kummallekaan (minusta sen pizzat maistuu pahalta ja esikoiselle siellä vaan ei ollut mieleistä muutenkaan, kun haluaisi vain kinkulla sen pizzansa). Ja sitten oli kahviloita ja oli intialaista ja kaikkea muuta, mikä minulle olisi kyllä käynyt, muttei tyttärelle. Päädyttiin lopulta Heseen ja siihen mennessä ketutti jo niin, että otin sitten ihan täysin extrana sipulirenkaat lounaan jatkoksi. Ja poltin niiden kanssa kieleni. Ja se nosti käyrää jälleen, joten jälkkäriksi syötiin Arnold’silta donitsit, tai no, minä söin suklaamuffinssin. Joka oli taivaallisen hyvää.

 

Mutta mitäpä tuosta syömisestä sitten tietenkään muutakaan seurasi kuin ähky olo ja morkkis. Ja kun lähdettiin etsimään tyttären rotsia, eikä cittarista löytynyt ja kassalla parin hammastahnan kanssa odotellessa kassatyttö pyytelee anteeksi, että menee pieni hetki, kun setvii pullopostin tuomat kolikot, mumisen minä hampaitani kiristellen, ettei mitään hetkiä kun on jo lounastauko venynyt moninkertaiseksi muutenkin (minkä luullakseni kuuli vain kassapöytään nojaillut tyttäreni, ei kassatyttö), totesi armas lapsenikin jo, että äidillä on tänään vähän huono päivä. Jep jep. Mutta se vähän sulatti nousujohteista kiukkuani.

 

Takki löytyi Anttilasta ja päästiin kotimatkalle. Haettiin tosikoinen hoidosta, vaikka saatiinkin kuulla, että tultiin ihan liian aikaisin hakemaan. Uusi (pieni) eläintarhalegopaketti kompensoi harmistusta ja nyt tytöt leikkivät uusilla ja vanhoilla legoilla. Mikä antaa minulle rauhan jatkaa työpäivääni toivottavasti hamaan iltaan ja tanssitunnille lähtöön asti (jaa no, kaipa noille on annettava joku nakki jossain välissä), kun kerran tuli tuota safkistakin vähän venytettyä.

 

…ja juu, Isojen Sanojen satunnainen käyttäminen tekstissä yhä vaan tuotti outoa mielihyvää 😀

Virallisesti kai ei papereissa tarvitse taloilla tai tiloilla olla nimeä. Ei meidän talolla ainakaan ole mitään osoitetta kummempaa. Enkä ole kyllä aiemmin edes ajatellut, siis ennen omaa raksaproggista, että taloilla ylipäätänsä nyt tarvisi olla nimiä sen ihmeemmin. Onhan niillä osoitteet. Mutta olenkin aina asunut kerrostaloissa, paitsi viimeiset 2,5 vuotta, mutta senkin rivareissa (kääks, kyllä, kahdessa eri rivarissa tuon ajan sisään ja vaille kolmen vuoden sisään tulee kolmas muutto. Double-kääks.)

 

Jossain vaiheessa loppukesästä, kun talonrakennus alkoi ensimmäisen kerran rassata oikein urakalla, annoin jo mielessäni talolle nimeksi Villa Angst. Mutta olisihan se aivan liian paha nimi! Joten hylkäsin sen hyvin pian ja toisaalta, se pahin angstikin hellitti hieman. Jäljelle jäi se, mikä rassaa varmasti loppuun asti. Se, että meillä miehen kanssa on niin eri odotukset minun roolini suhteen. Se, että minulle työ-perhe-kotityöt-harrastukset täyttävät jo elämäni minuutit niin, että kun mies vielä on kaiken vapaan raksalla, ei se kerrassaan mahdu enää minun elämääni!

 

Niin, viime aikoina, ehkä tämän tähän, eh, "uuteen" kotiin muuton seurauksena on raksapaine kasvanut taas, sekä miehellä että tällä toisella osallisella tässä. Mutta talon nimeksi en nyt ehkä edelleenkään olisi valmis antamaan Villa Angstia. Tai muutakaan sen suuntaista. Siitä tulee hieno talo ja kaunis koti. Nostan miehelle hattua, sillä itselleni tämä homma kaikessa laajuudessaan näyttäytyy lähinnä epätoivoisen loputtomana projektina. Sitä kärsimättömyyttä ja lyhytjännitteisyyttä niin. Ei niinkään, että kaiken pitäisi olla valmiina heti, vaan se, että tekemistä on niin paljon, että se lamaannuttaa minut täysin. Onneksi ei miestäni.

 

Tänään luin lapsille iltasaduksi Marikki, katso lunta sataa. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Marikkeja, Marikki ja Kesäkummun Tuikkua kerran aloitettiin, mutten enää muista, miksi se jäi kesken. Sitä ennen ehkäpä silloin kun olin itse vielä lapsi. Tai joku varkkis. Luin sen pitkän Marikin. Kumminkin siis, Marikin perhehän on ihan kuin meidän! Tummatukkainen kohtalaisen tunnollinen isosisko ja vaaleatukkainen vähän yllytyshullu pikkusisko, jotka riitelevät ja rakastavat. Isä, joka hulluttelee lasten kanssa (lumessa) ja äiti, joka kotitöiden ohessa katsoo lumessa peuhaajia päätään puistellen. No okei, aika yksinkertaistettua, mut, you know. Tutun oloista.

 

Ehdotinkin lapsille, että annettaisiin meidän talolle nimeksi Kesäkumpu, kun sehän on vallan kiva nimi ja perhekin kuin Kesäkummusta. Mutta eipä kelvannut neideille. Jotain eläintennimeä pitäisi kuulemma siinä olla. Eihän sitä kaukaa tarvitse etsiä sopivaa sellaistakaan. Onhan meillä talossa myös yksi Eemeli, eikun ainiin, Emilia, noh, sellainen enkeliltä näyttävä kurittomuuksiin taipuvainen pellavapää kuitenkin, joten ehdotin sitten Kissankulmaa. Ja tuo eemeli tosikoinen sitten isosiskon koirakuumeen (yhäkin, kun ovat kuulemma kuitenkin ihanampia kuin kissat) muistaen ehdotteli vuorostaan Koirankulmaa. Kirjallisen äidin mielestä tosin sen pitäisi sitten ainakin olla Koiramäki.

 

Mutta jos kerran elukkamieltymyslinjalle lähdettiin, pitäisi sillä nyt ainakin olla jotain merkitystä, mistä vanhemmat pitävät, eikä vain sillä mistä lapset pitävät. Joten miten olisi Pupunkolo? Sai kylläkin jo lapsilta tyrmäyksen sekin. Kukkotunkio? Eiih, nyt menee liian hämärksi :DD, eikä tuota enää tajunnut kuin korkeintaan mutsi ja sisko, sikäli kuin hekään enää muistavat. "Vaihdetaan puput tuohon kukkoon!" "Noooooooooo!"

 

Talo on siis yhä nimetön, sillä talon naisväki ei päässyt siitä yhteisymmärrykseen eikä talon ainoan miehen (jolla lienee asiaan veto-oikeus ihan sen nojalla, että on sen omakätinen rakentaja) mielipidettä ole vielä ehditty kysellä.

 

Sen sijaan meidän perhe tulevine kissoineenkin on jo eräällä tavoin sisään muuttanut: lapset viihdyttivät tänään siellä raksalla itseään piirtämällä meidän koko perheen (noin about lasten korkuisina) pesuhuoneen seinään ja pelaamalla ristinollaa olohuoneen seinällä. Hupi se on sekin. Kunhan muistavat, ettei sitä saa enää pakkelointien ja maalausten jälkeen harrastaa!

 

Aurinko on hellinyt meitä säteillään nyt muutaman päivän. Maailma on kylpenyt valossa ja vaikkei se tähän vuodenaikaan juuri lämmitäkään muuta kuin mieltä – päinvastoin se on tarkoittanut tälle talvelle harvinaisia pakkaspäiviä ja -öitä – tuntuu kaikki iloisemmalta ja paremmalta, kun aurinko paistaa. Ja sisätiloihin eksyvät säteet lämmittävät jopa aavistuksen verran kroppaakin.

 

Parina aamuna on siis saanut töissä aamupalalla ihailla rusottavaa taivaanrantaa. Ja vielä kun lähdin töistä viiden kieppeillä oli valoisaa auringon vielä luodessa viime kosketustaan Helsinkiin. Eilen en tuohon aikaan suunnannutkaan kotia kohti vaan hytistelin tuivertavassa tuulessa juna-asemalla matkalla stadiin. Sattuipa nimittäin sellainen harvinaisuus, että olin lähdössä illanviettoon ihan suunnitellusti. Entisen lukiokaverin bileisiin.

 

Minulla oli kuitenkin vielä aikaa ennen pippaloita, joten suuntasin kauppoihin. Minulla oli ihan agendakin, piti saada (heh) yhdet kengät. Ei niin kauan sitten kävin nimittäin niin minun casual ware -tyyppiset talvikenkäni menivät rikki. Ei, ne eivät olleet ainoani sitä laatua, mutta ne toiset saivat häädön kirpparille, sillä ne olivat pikaisesti tehty susiostos alunperinkin. Kolmannet ovat sellaiset ulkoiluklompsut, ettei niillä ole kiva esim. ajaa autoa.

 

Sain minä jo mieheltä noottia kenkien määrästä (odotettavaa tietenkin), kun torstaiaamuna en meinannut osata päättää, mitkä laittaisin ja sitten illalla tulin maitokauppareissulta uusien kenkien kanssa, eikä nekään silti olleet sitä, mitä väitin tarvitsevani eli casual ware -talvikengät… Tyttäreni olivat kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, että ne torstaina ostetut olivat sellaiset must have -kengät, good girls, hyvin opetettu 😉 Se talvikenkäasia nyt kuitenkin ratkesi vasta eilen stadissa, kun viimein löysin sitä mitä piti enkä jotain ihan muuta.

 

Ennen kenkäostoksia poikkesin matkan varrella Anttilan Top Teniin, mistä mukaan tarttui peräti kolme uutta cd-levyä. Parin viikon sisään siis neljä uutta cd:tä, edellisistä cd-ostoksista onkin jo aikaa, vuosi? AvenueQ soundtrack viime keväänä lienee se edellinen ostos. Matkaani lähti tällä kertaa Foo Fighters, Maroon5 ja Danko Jones, jotka ovat tänään tahdittaneet automatkailua.

 

Eiliseen kuitenkin vielä. Minishoppailujeni jälkeen suunnistin sinne kaverin bileisiin. Ainoa vaan, ettei kaveri ollutkaan siellä itse! Oli kuulemma kipeä, muttei ollut kuitenkaan tiloja perunut. Joten siellä sai hengata, mutta juomansa kukin sai maksaa ihan itse. Tuttuja ei vielä paikalla ollut, mutta päätin jäädä odottelemaan. Kymmenisen minuuttia nökötin sohvannurkassa keskenäni, kunnes sain "viihdyttäjiä" – joiden seurasta ponkaisin taakseni katsomatta moikkaamaan vanhoja kavereita heti kun he sisään saapuivat.

 

Ilta muuttui siis tyttöjen illaksi, yhden aviomiehellä vahvistettuna. Ei meitä monta ollut, mutta oli mukava jutella kuulumisia – osan kanssa kun ei oltu nähty viiteentoista vuoteen! Hyvin luisti silti juttu vielä ja niin hassua kuin se onkin, melkein tuntui kuin ei näitä vuosia tässä olisikaan välissä ollut. Paitsi että minä olen melkoisen erilainen ihminen kuin silloin taannoin. Eipä tuntunut haittaavan. Naureskeltiin tosin sille, että juu, onhan meillekin jo ikää kertynyt, kun tanssilattiaksi valittiin se, missä soi ne "lapsuuden" kasarit ja abbat – oikeesti, pitää olla vanha laulaakseen abbaa ulkoa 😀

 

Ilta muuttui yöksi, mutta olin kotona sentään jo kolmen aikaan. Vahingossa 😀 Luulin meneväni 03:20-dösään, mutta dösäasemalla totesin katsoneeni kelloa siellä hämärässä tanssilattialla pieleen ja lähteneeni tuntia liian aikaisin (ja siis 3:20 oli se seuraava vuoro, välissä ei yhtään)! Eipä paljon huvittanut hengata ulkona pakkasessa tuntia eikä poiketa yksin mihinkään sisällekään, joten loppujen lopuksi nappasin kuitenkin taksin himaan, hyvistä dösäaikeistani huolimatta. Toisaalta ihan hyvä niin. Tänään on väsyttänyt sitten tunnin unien verran vähemmän.

 

Tänään lähdettiin lasten kanssa ihan Porvooseen asti uimaan, nimittäin. Ihan extempore, lasten serkkujen ja näiden uussisarusten kanssa. Menomatkalla yritin piristää itseäni Foo Fightersilla ja punaisella Edillä – ja silti ajoin ajatuksissani Lahdentielle Porvoon motarin sijaan, joten mentiin sitten kiinankautta eli Sipoon läpi. Porvoossa seurasin aavistustani siitä, mistä uimahalli kenties löytyisi, kunnes päätin ottaa varman päälle ja syötin lähtiessäni 0100100:sta kysymäni hallin osoitteen kändeni googlemapsiin (kuka tarvii navigaattoria, kun on googlemaps kännyssä?), joka arpoi sijaintini vain yhden poikkikadun verran pieleen, mutta näytti uimahallin sijainnin pilkulleen – samalla hetkellä kun silmäni osuivat uimahalli-tieopasteeseen täsmälleen edessäni 😀

 

Perille siis päästiin ja lapsilla oli hauskaa! Minä tapani mukaan enempi tyydyin vahtimaan touhuja reunoilta, palellen, auringonsäteissä lämmitellen. Talvi tai ei, oli hohdokasta istua porealtaassa, joka kylpi auringonsäteissä! Ooh ja aah. Aivan, sen verran kävin vedessäkin. Ja toisen kerran uin tosikoisen kanssa hetken. Ihanaa on, että esikoinen voi jo hallissa mennä missä tykkää, uimataito on niin loistava. On vain yksi vahdittava, tosin tänään tosikoisesta huolehti enimmäkseen vanhin serkku. Yes!

 

Mäkin kautta kyseisille serkuille vielä illaksi. Takapenkki täynnä päättömiä pälpättäviä mukeloita, jotka suunnittelivat jotain hämärää metsämajahässäkkää, jossa voisivat nukkua talviunta, jotta jaksaisivat sitten juosta kerralla Lappiin asti tai jotain – tuunasin enimmäkseen out ja työnsin soittimeen Maroon5:n. Kotimatkalla sen viimeiset biisit tuntuivat liian unettavilta, joten vaihdoin soittimeen Danko Jonesin. Tytöt nukahtivat autoon siitäkin huolimatta. Kuten arvelinkin. Kuten oli hyväkin.