Mies tänään noustessaan veti ensimmäiseksi verhot auki makuuhuoneen ikkunan edestä. Joten kun nousin unisena kyynärpääni varaan valmistautuessani nousemaan vähä vähältä sängystä ylös itsekin, silmiäni häikäisi valkoinen maailma. Lunta! Ei edelleenkään kamalan paljon, onhan tuota nähty ennenkin tänäkin talvena tuonkin verran, liekö kymmentä senttiä pehmoisenvalkoista pumpulia. Kuitenkin yhdistettynä huhuihin, joita maailmalta on kuulunut kylmemmästä sääjaksosta, heräsi epäilys siitä, ettei tuo ihan vielä tämän päivän aikana aiokaan sulaa, kuten yleensä on käynyt. Nähtäväksihän se jää.

 

En minä suuria sen paremmin odota kuin pelkääkään tältä tämänkään kertaiselta winter-attackiltä. Vaikka olisi kuinka jäämeren ja siperian ilmamassat Suomen yllä, ei sitä voi kauan kestää nytkään – etenkään kun sentään ON jo maaliskuu. Tops viikko. Vaikka onhan sitä kaikenmoisia talvia nähty, aina huhtikuulle asti kestäneitä, vastapainona tälle historian lämpimimmälle ja epätalvisimmalle. Tosikoista odottaessani talvi alkoi lokakuun 5.päivä ja jatkui siitä asti kylmänä ja jäisenä ja vielä huhtikuun 2.päivä katselin kättärin ikkunasta lumipyryä. Ja silti silloinkin tuli kevät ja kesä. Aina ne tulee, kun jaksaa vaan odottaa.

 

Lapset tietenkin hyökkäsivät pihalle, kunhan oli aamupalat syöty ja vaatteet saatu päälle. Tuonne jonnekin vilistivät pulkkien ja liukureiden kanssa. Minä en vielä ollut suihkuun ehtinyt, mutta sen verran jo oli kahvi päätäni virkistänyt, että tajusin kääntää oven lukon auki-asentoon, jotta pääsevät tarvittaessa sisään minun ollessani suihkussa. Kokemuksen tuomaa viisautta 😉 sillä niinhän sieltä alhaalta kuului "Äitiii!" kun tulin suihkusta ulos. "Missä on lapiot?" Uh, raksalla, sori 😦 "Okei, no mä otin sit liukurit." Jees. Ja siellä nuo nyt tekevät jossain mitä tekevätkin lumessa.

 

Onneksi ovat jo noin isoja. Jos se on hienoa, että heidät voi jättää kaksin kotiin toisinaan joksikin aikaa, on vähintään yhtä hienoa se, ettei minun oikeasti tarvitse aina lähteä heidän kanssaan uloskaan. Vaikka viime lauantaina ulkoiltiinkin yhdessä. Reviiriksi olen antanut tosikoiselle yksinään taloyhtiön pihan, esikoiselle ja tyttärille yhdessä koko korttelin, eli mukaan lukien viereisen päiväkodin pihan ja sen puiston, jossa viime lauantaina yhdessä oltiin. Minun ei siis tarvitse värjötellä ulkona kylmässä ja lumessa, mistä en ihmeemmin välitä, vaan saan nahjustaa täällä sisällä koneeni ääressä ihan rauhassa, tytärten saadessa peuhata ja meuhata lumessa sydämenstä kyllyydestä.

 

Ihan jees siis, että talvi tuli taas käymään. Jotenkin elättelen toiveita, että huomiseksi luontoäiti kuitenkin arpoisi meille taas kevään, kun on työpäivä ja se vaan on paljon mukavampaa minulle. Mutta toisaalta, jos tuota kestäisi viikon, voisi lapset hyvällä tsägällä päästä edes kerran hoidon/koulun kanssa luistelemaan tai hiihtämään tänäkin vuonna. Sekin olisi ihan jees. Tänään siellä ei vielä missään ole ainakaan jäätä, se nyt on ihan varmaa. Mutta ei siellä toisaalta ole ihan oikeaa pakkastakaan, suojasäähän tuolla on, +0.2astetta näytti mittari. Joten siis, luistelujäistä saanee lähinnä haaveilla.

 

Kuka haaveilee, kuka ei 😉 Lasteni vuoksi kai minäkin vähän 😉 Muuten voisi kyllä jo kevät tulla ihan for good.

On hauskaa tehdä asioita joista oikeasti pitää. Työkään ei aina tunnu työltä, kun se on mukavaa. Olen tänään tehnyt sitä, mistä työssäni ihan eniten pidän, webbisivuja. En tosin (työn puitteissa) sellaisia, jotka nyt oikeasti päätyisivät eetteriin, vaan sellaisia, joita demoilen suoraan omalta koneeltani. Muokkaillut sitä varten vähän kuvia. Miettinyt järkevää demoilurakennetta ja tehnyt muutaman sivun, jotka tarkoitusta hyvin palvelevat. Ja vähän muokannut Silverlight-palikkaakin. Pitäisi vain rakentaa yksi kiva virtuaalikone näitä varten. Moneen tarpeeseen minulla niitä on, muttei tähän. Juuri nyt en kuitenkaan ihan sitä ehdi tehdä. Joku toinen kerta sitten.

 

Juu, puhun minä työstäni. Ja puhun minä työnteosta, ihan tänään tapahtuneesta (ja vielä vähän kesken olevasta). Tiedän, että tänään on lauantai. Tiedän, että työni periaatteessa on arkisin kasista neljään. Avainsana on tänään tuo periaatteessa. Joskus vaan työt kasaantuvat sen verran, ettei kaikkea ehdi saada tehdyksi normaalityöpäivien aikana, joten sitten tehdään välillä vähän illalla, välillä vähän yöllä ja välillä vähän viikonloppuna. Niin se menee ainakin meillä aina välillä yhdellä jos toisella. Deadlinet vaan tulevat ja niihin on kyettävä.

 

Ei se mitään haittaakaan 🙂 Kun ei se ole jatkuvaa, jokaviikonloppuista ja jokailtaista. Kun sitä tapahtuu vain toisinaan. Ja etenkään, kun se on sellaista, minkä tekeminen on minusta vain hauskaa! Mies siitä vähän rutisi, mutta sama kai hänellekin on, roikunko koneella feisbuukissa vai teenkö töitä!? Paljon hyödyllisempäähän tämä on ollut. Ok, onhan sillä haittapuolensakin, sillä lasten huone ei ole vieläkään siivottu, kun äippä on tehnyt töitä koko päivän, kun ei ole ollut muuta pakottavaa…

 

Tai melkein koko päivän. Osan ajasta olen käyttänyt uuden blogin aloittamiseen ja sen ulkoasun hiomiseen. Se on sellainen vähän niinkuin work-related blogi, muttei kuitenkaan virallisesti työtäni vaan oman lippuni alla. Netti on täynnä blogeja, myös MOSSista eli SharePointista, mutta aina kai joukkoon mahtuu yksi lisää? Sitä paitsi, ei noita blogeja ja forumeita liikaa ainakaan suomeksi ole ja taipumuksistani huolimatta päätin tehdä ihan kotimaisen blogin. Suomeksi asiaa SharePoint-sivuston mukauttamisesta. Oikeastaan siitä tulee eräänlainen dokumentaatio MOSS-sivustoni mukauttamisesta.

 

Kunhan tässä vaan on aikaa aloittaa homma 😉 Ei tänään, mutta jos vaikka huomenna jo saan ensimmäiset siihen liittyvät jutut tehtyä? Jos nyt vielä tänä iltana jaksan vääntää viimeiset työasiat kuntoon? Niinkuin ei minulla olisi projekteja ennestään tarpeeksi… Mutta intoa on, aikahan se on, joka aina loppuu kesken! Monta artikkeliaihetta olisi nimittäin mielessä itpro.fi:hinkin kirjoittaa, mutta ei vaan ole ehtinyt laittaa. Kun pitäisi ehtiä muutamat screenshotitkin napsia, pelkkä näppäimistön naputtelu ei tällä kertaa riitä.

 

Onko se nyt sitten huolestuttavaa, että olen tänäänkin uppoutunut tähän kaikkeen niin, että päivällä ihan harmitti, kun perhe-elämä häiritsi työntekoa? Piti nimittäin lähteä viemään lapsia synttäreille kesken kaiken ja siinä vierähtikin sitten melkein kolme tuntia, kun ensin vein lapset, sitten kävin ruokakaupassa, kävin pizza housessa tilaamassa pari pizzaa, toin kauppakassit kotiin, noudin pizzat ja ajoin niiden (ja kannettomien kahvimukien) kanssa (hyvin hyvin tasaisesti ja kieli keskellä suuta) raksalle, missä syötiin pizzat yhdessä miehen kanssa. Hain lapset ja takaisin kotiin ja sorvin ääreen.

 

Onko se nyt stten huono asia, etten patistanut muksuja sen enempää huonettaan siivoamaan, kun ei se hyvällä tapahtunut, enkä tosiaan itse tänään ehtinyt/kyennyt/halunnut tehdä sitä ja sitä paitsi, tytöt leikkivät tosi kivasti yhdessä koko sen ajan, minkä tänään olivat kotona. Käytin vain tilaisuutta hyväkseni.

 

Ei, ei kai tässä ole mitään huolestuttavaa tai huonoakaan. Hyvähän se vaan, että pidän siitä mitä teen. Hyvähän se vaan, että tytöt leikkivät yhdessä ja minä sain tehtyä, kun kerran pitää kuitenkin. Hyvähän se vaan, etten stressaannu siitä, jos välillä menee vähän viikonlopputöiksi. Enemmän stressaa tekemättömät asiat kuin se, että teen ne pois, vaikka "väärään aikaan". Eikä sitä tosiaan aina kysytä, joten parempi vaan, etten siitäkään stressaa.

 

Vaikka nyt jo kyllä väsyttää. Tai väsyttää jatkuvasti. Heti kun EN tee. En minä väsymystä huomaa, kun uppoudun työhön tai siihen muuhun mukavaan. Mutta heti kun sompailin autolla ympäri Nurtsia, piti kaupasta poimia mukaan yksi punainen Ed, kun niin väsytti 😀 Jaa mutta, ehkäpä jatkan nyt sen viimeisen rutistuksen, niin sitten voi hyvällä omallatunnolla taas nukkua.

Olipa jähmeä aamu tänään. Voisi luulla, että perjantai olisi jotenkin parempi kuin maanantai, mutta oikeastaan perjantaiaamu on yhtä paha kuin maanantaiaamu. Perjantaiaamuna on jo arkiviikon jäljiltä niin poikki, ettei millään jaksaisi enää sitä yhtä päivää puurtaa läpi. Mutta niin se vaan on, että perjantai on yhtä pakollinen asia kuin maanantaikin, joten elettävä sekin vain on. Töiden jälkeen ilta yleensä on jo sitten mukavaa. Ja silloin voi jo huokaista, että TGIF. Muttei vielä aamulla.

 

Tänä aamuna herättiin kaikki hyvin väsyneinä. Tyttärillä on yhä vieläkin vaikeuksia nukahtaa iltaisin, joten herääminen aamulla on vielä vaikeampaa kuin ennen, tosikoisella varsinkin. Ja tänään olikin sitten kaikki nurinperin heti heräämisestä asti. "EI! En syö tota jugurttia!" Ok, ei sitten, ei ole tarjolla muutakaan. Sitten vaan aamupesulle. "EI! En mene aamupesulle!" No sitä nyt ei kysytä kylläkään. "EI! En riisu pyjamaa! EI! En tule yläkertaan! EI! En…" Niin ja siis tytärhän on kuukauden päästä viisvee, ei siis suinkaan kaksi. Ja hoitopäivän jälkeen sama meno jatkui, tosin niin päin, että neitonen sai raivarin "Mä HALUUN banaania!" juuri kun olisi pitänyt istua päivällispöytään ja sitäpä huusi ja raivosi hyvän tovin. Univelkaa, univelkaa.

 

Sitä tosin on tässä itselläkin. Joka ilta tulee keikuttua koneella tai muuten tuonne puolille öin. Ja silloinkin kun saan itseni sänkyyn jo yhdentoista maissa, pyöriskelen hereillä vaikka kuinka kauan ennen nukahtamista levottomaan uneen. Juu, unihäiriöt ovat taas täällä. Eilen illallakin oltiin nukkumassa jo yhdentoista aikaan, mutta minä kääntyilin ja kuuntelin miehen tasaista unituhinaa kateellisena siitä, että taas hän oli jo nukahtanut, mutta nukkumatti vaan oli unohtanut minut. Ja kun viimein vaivuin uneen, näin levottomia unia, pyöriskelin ja heräilin pitkin yötä. Puoli seitsemältä kellon soidessa olisi tietenkin nukuttanut makeasti, mutta pakko oli raahautua ylös. Esikoisen koulukyyti oli klo 7:15. Epäinhimilliseen aikaan…

 

Ei sillä, minullakin oli ihan hyvä syy mennä töihin ajoissa, joten ylös vaan. Kuuntelemaan tosikoisen kiukkua. Tosin lähdin niin aikaisin, että aamupesuhuudoista kuulin vain alun miehen jäädessä hoitelemaan sitä puolta, kunhan oli ensin myös saanut itsensä ylös (huomattavasti minua ja esikoista myöhemmin). Maa oli taas riitteessä, ei sitä oikein voinut lumeksi kutsua, kun sitä valkoista oli hädin tuskin puolta senttiä. Mutta juuri sen verran, että maa oli valkoinen. Melkein ainakin. Ja oli pakkasta, huikeat 5 astetta, ettei peräti tämän helmikuun pakkasennätys 😀

 

Auton tuulilasi oli tolpasta huolimatta vielä vähän jäässä (en yhtään tiedä, mihin ajankohtaan mies on ajastuksen laskenut, jonnekin sinne päin kai, muttei näemmä pakkasella riitä ihan ainakaan näin aikaseen lähtöön), enkä meinannut saada tolpan luukkua auki. Avain ei vaan meinannut kääntyä. Ja radiokin soitti jotain rockjazzia, hiukan outoa musaa, kun käynnistin auton.

 

Tulisi nyt jo oikeasti kevät! Tämä lunta-vettä-lunta-vettä-aurinkoa-vettä-lunta on ihan hölmöä. Tänäänkin sitten työmatkalla paistoi nouseva aurinko, ihana phenomenon, vaikka onhan sitä siis tosiaan nyt viime aikoina aina silloin tällöin näkynyt. Mutta sitten päivällä satoi taas lunta, joka tosin vetenä suli maahan, sillä oltiin kuitenkin useita asteita taas jo plussan puolella. Miten outo "talvi". Melkein pahempi kuin lumitalvi, loppujen lopuksi.

Painelin tänään Itikseen työpäivän jälkeen – joo, vähemmällä vauhdilla kuin tuosta kuulostaisi, kävin asiakaskonsultoinnin jälkeen vielä toimistolla ja vasta puoli kuuden aikaan sinne Itikseen suuntasin. Minulla oli yksi asia listalla, jonka halusin tehdä: varata ajan toista tatuointia varten. Ennestäänhän vasemmassa olkavarressani on pupu, nyt aion laitattaa liljan oikeaan nilkkaan, sen mikä-sen-nilkan-pyöreän-luun-nimi-olikaan yläpuolelle. 6cm korkean, viivapiirroksen, johon varmaan vähän sheidaustakin tulee. Muutaman viikon päähän meni aika, mutta sehän on minulla lopun elämääni, joten kaipa minä maltan odottaa 😉

 

Eli sain sen hoidettua. Tanssituntiini oli kuitenkin vielä aikaa hyvä tovi, joten lähdin lorveksimaan kauppoihin ja istumaan vähän kahvilassa haukkaamassa jotain. Tai oikeammin parissakin 😀 Mutta hämmästyttävästi ei yhtään ollut shoppailufiilis! Siis minulla! The supershopparilla! Hämmentävää. Tai sitten sen tatska-asian hoitaminen vei pahimman terän 😉 Joten vaikka kaupoissa maleksin katsomassa, jos löytyisi sellaista ihan tietynlaista mekkoa, mitä haeskelen, mukaan sieltä lähti vain lahja tosikoisen kaverille (synttärit ensi lauantaina) ja pyjama esikoiselle.

 

Täytyy sanoa, noin niinkun edes kasikytluvun jotenkin muodista tietoisena ja nuoruuden nousukauden silloin eläneenä, että voi elämä! Seiskytluvun vietin enimmäkseen vaipoissa, joten mielikuvat siitä pohjautuvat elokuviin ja valokuviin, mutta jonkinlainen tieto nyt kuitenkin siitäkin ajasta hämmentävine muoteineen on. Ja siis jos ysikytluvulla oli seiskytluku muotia ja pari vuotta sitten teki kasari tuloaan – mikä on tämä omituinen 70+80-muodin yhteinen comeback?!

 

Värit ovat niin kasaria kuin olla voi. Siinä missä minä olen vähän jo pinkkiä dumpannut, näyttää muu maailma sitä taas halaavan. Vaateräkit ovat vaaleanpunaista ja harmaata (kasariklassikko oikein!), oranssia ja kirkkaankeltaista (muistan oman kananpoika-aikanikin vielä hyvin…), vaaleansinistä (esikoisen uusi toppis on liki toisinto siitä, millainen minulla oli kasikytluvun alkupuoliskolla) ja kasarivihreetä. Siis jaiks ja apua!

 

Mutta ne vaatemallit? Ei ole ainakaan vielä tullut takaisin ne järkyttävät lepakkohihat (oh, pliis, ei tarviikaan!). Pillihousut jossain määrin kyllä, samoin v y ö t. Ne leveät ja vyötäröllä ja pusakan päällä. Mutta muuten seassa on aimo annos seiskytlukua. Ei enää ysärin malliin kovinkaan leveitä housunlahkeita, mutta puserot muistuttavat paljon enemmän seiskytlukua kuin kasaria. Ok, liivejä oli ainakin kasikytluvulla, seiskytluvullakin lie, ja taas ne ovat muotiin tulossa niinikään. Ei, en suostu!! Ja ne mekot… Vesirajamekkoja, joiden vartaloamyötäilevä kohta osuu noin rintojen kohalle, alle tai ylle tai päälle.

 

Siis itseasiassa, sellaista seiskytlukutyylistä mekkoa, tavallaan, etsin kyllä itsekin. Sellaista, jossa on leveät olkaimet ja tiukka yläosa, joka aavistuksen levenee juuri rintojen alapuolelta, mutta ei mitään liehumekkoa, eikä trikoista, eikä villaista, eikä vesirajaista. Vähintään puolireiteen, mieluummin melkein polviin, jämäkkää kangasta. Muttei farkkua. Sellaisia on kohdille sattunut pari, molemmat olisivat olleet kivat, mutta malliltaan sellaiset, että 36 oli tuosta rintakehästä (yhdestä tietystä kohdin vain!) hämmästyttävää kyllä pieni, mutta toisaalta 38 jo selvästi liian reilu kainaloiden alta. Joten I’m still searching…

 

Tämän aikamatkailun väärälle vuosikymmenelle sitten kruunasi smoothie Wayne’s Coffeessa. Siis kumpiakaan ei toki minun nuoruudessani nähty, mutta siellä oli auki Voice Tv ja voi jummi sitä musavideoa, joka siellä pyöri! Se oli se Scissor Sistersin "I don’t feel like dancing…" ja siis oikeesti! Vaatteiden kuosit ja mallit olivat suoraan seiskytluvulta ja mieslaulaja ihan kasari. Tai vaikka sitten seiskytluvun Travolta. Sekin käy. Lila lateksi-kokopuku, jossa ei ollut alla mitään ja napaan asti edestä auki ja kaulukset, oih. Ja kun se oli blondi ja elehti siinä videolla, tuli sellainen Ressu Redford deja vu -kokemus. Joko se oli parodiaa tai sitten maailma on tullut hulluksi. Niinno, sehän kuulostaakin ihan BeeGeessiltä…

Olipa upea aurinkoinen päivä tänään! Kävin aamupäivällä kaupassa – ihan keskenäni, lasten touhuillessa kotona omiaan. Mies lähti raksalle jo aikaisin aamulla, nuorin proidinsa sinne tuli häntä auttamaan tänään. Kauppareissun jälkeen pohdin, miten kuluttaisin puolisen tuntia ennen kuin oli aika laittaa ruoka miehille, ja meille naisväellekin toki, ja kerrankin maltoin olla tulematta koneelle. Sen sijaan sain hetkellisen mielenhäiriön ja otin ja leivoin meille sulkaamuffinssikakun jälkkäriksi. Sen kaverina oli vielä jätskiä ja kermavaahtoa, joten avot 🙂

 

Siivosin keittiön lounaan jäljiltä saman tien. Kylläpä tunsinkin itseni tarmokkaaksi 😉 Lähdettiin tyttöjen kanssa ulkoilemaankin niin kauan kuin aurinko jaksoi niitä säteitään meidän suuntaan lähettää, vaikka vähän pilviä yritti siihen väliin tullakin. Tuossa onkin ihan kiva pieni leikkipuisto ihan meidän talon lähellä, sinne voi tytöt mennä ihan hyvin keskenäänkin ulkoillessaan. Siellä on kiipeilytelineitä jos minkälaisia (joista yksi puinen härvellys näyttää toimivan teinijätkien röökimestana 😦 ).

 

Äiti-apinakin kiipeili ja tasapainotteli (minulla on pakkomielle kiivetä niin korkealle kuin pääsen ja keikkua siellä tasapainoillen yhdelläkin jalalla) siellä missä ei olisi saanut 😉 ja tyttäret suunnilleen yhteen ääneen minulle moittivasti sanoivat: "äiti, et sä saa näyttää meille lapsille noin huonoa esimerkkiä!" ja kun puistoon tuli muitakin lapsia, esikoinen huolestui jo tosissaan, joten lasteni mielenrauhan vuoksi tulin alas. Mutta kiipesin sitten myöhemmin vielä keinujen päälle keikkumaan, keinut kun oli otettu pois. Ja kiikuin keinulaudalla tyttöjen kanssa, tytöt toisessa päässä, minä toisessa, niin päästiin jo parempaan tasapainoon kuin tytöt keskenään. Olenko vähän outo äiti?

 

Parin tunnin ulkoilun jälkeen minä tulin sisälle haukkaamaan vähän jugurttia ja vaihtamaan lenkkikamoja ja laittamaan saunaa päälle. Tytöt tulivat perässä sisälle kuin tilauksesta oikeaan aikaan ja jäivät kotiin taas siksi aikaa, kun minä lähdin juoksemaan. Miehen piti tulla niillä main himaan, mutta oli hommat niin pahasti kesken, että eipä hän ollut vieläkään kotona, kun vajaan tunnin päästä palasin. Hyvinhän nuo tyttäret täällä silti keskenäänkin pärjäsivät taas tuonkin ajan. Aivan ihanaa, että heidät voi turvallisin mielin jättää kaksin tunniksi, pariksikin! Vaikka ovat välillä tosi valopäisiä, keskenään ollessaan eivät ole kertaakaan vielä tehneet mitään älyttömyyksiä.

 

Vielä viime syksynä, kun esikoinen aloitti koulun, oli hän ollut max. 20min yksinään kotona. Siinä syksyn mittaan joutui oppimaan viettämään iltapäiviä, eli tunteja, yksin kotona ja vähän kerrassaan aloin jättää tyttäriä kaksistaan hetkeksi. Ensin videoa katsomaan, sittemmin ihan vaan olemaan. Helpottaa elämää tässä raksatilanteessa niiiin paljon! Pääsen kauppaan yksin, tai pääsen kauppaan piste. Likat kun eivät suinkaan aina halua edes lähteä mukaan. Tai yleensä eivät. Ei edes tosikoinen enää, joka ennen oli vakikaveri kauppareissuille. Ja tänään tajusin, että jos kerran pärjäävät yksin kun käyn kaupassa, ei kai siinä mitään eroa ole, jos käyn lenkillä! Tai onhan siinä, minulla ei ole lenkillä kännykkää mukana, toisin kuin kaupassa. Mutta onhan iskällä raksalla kände, eli hänelle voi soittaa, jos jotain tulee.

 

Eli minä pääsin piiitkästä aikaa taas lenkille! Siitä täytyy olla viikkoja, kun juoksin viimeksi ja sain sen keuhkoputkentulehduksen. Sitten satutin pikkuvarpaanikin. Keuhkot eivät tuntuneet parantuvan ja pikkuvarvaskin on vieläkin vähän kipeä, joten aikaa tosiaan kului kärvistellessäni täällä uskaltamatta lähteä juoksemaan. Mutta tänään jo arvelin, että uskallan. Ja JESH!!! Niin keuhkot kuin varvaskin kestivät kutakuinkin täyspitkän lenkin (7km, kertoo googlemaps) mukisematta, siis oikeasti ihan perfetto! Hapenottokyky täysin ennallaan, ei tietoakaan maitohapoista tai lihasten väsymisestä. Päin vastoin, kun tulin kotiin, oli fiilis, että pitempäänkin olisin voinut juosta. Ensi kerralla sitten venytän toisesta päästä vähäsen 🙂 Kilsan, kaksi tuohon voi lisätäkin ihan hyvin.

 

Lenkille lähtiessäni aurinko oli jo painunut taivaanrannan taa (ihanaa muuten sekin, miten päivät pitenevät että kohisee!) ja pilvetkin haihtuneet jonnekin pois. Ylläni loisti upea kirkas tähtitaivas, pohjantähti prikulleen pääni päällä. Hyvin helmikuinen ilma muuten, mutta normaalisti on kyllä ollut aika monta astetta kylmempää ja lumi maassa tähän aikaan vuodesta… Outoa, kun kaikkialla lapset pyöräilevät, vaikka on hiihtoloma!

 

Kotona odotti sauna, jonka olin laittanut lämpiämään ennen lenkille lähtöä ja mieskin saapui kotiin parahiksi. Joten saunottiin yhdessä koko perhe ja iltapalaksi keittelin vielä kattilallisen täysjyvämannista. Ainoa puuro, joka tässä taloudessa uppoaa kaikille, on mannapuuro eri muodoissaan, joten olen koittanut sitten edes valita sieltä sellaisen suht terveellisen vaihtoehdon. Nyt alkaa täällä olla jo rauha maassa, iltahärdellistä huolimatta tyttöjen huoneessa on hiljaista (vaikka eivät vielä nukukaan). Mies tuolta huhuili, että se nelosen leffa on alkamassa, aika siis siirtyä sohvalle miehen kainaloon leffaa katsomaan 🙂

 

Elämä hymyilee taas tänään täällä pohjantähden alla 🙂