…sanoi esikoiseni popsiessaan ranskiksia ja hampurilaista eilen illalla paikallisessa Rollsissa. Ehkä pientä liioittelua sentään, mutta toisaalta, ikinähän on aika suhteellinen käsite. Sehän ei oikeastaan tarkoita kirjaimellisesti ikinä vaan sen puitteissa, mitä juuri nyt kykenen muistamaan. Joten ihan ymmärrettävä lausahdus eilisillan päätteeksi, ottaen huomioon, mitä kaikkea yhdessä vaivaisessa arki-illassa kuitenkin sentään ehdittiin tehdä.

 

Lähdettiin esikoisen kanssa kotoa jo vähän ennen neljää hakemaan tosikoista hoidosta. Saatiin kyllä heti noottia, että tultiin liian aikaisin, leikit oli vielä kesken, mutta valitus loppui aika lyhyeen, kun illan agenda kävi tyttöselle selväksi. Meillä oli eväsleivät mukana, ja luistimet. Oli nimittäin alunperin kovasti aikomus mennä luistelemaan. Se suunnitelma kariutui kuitenkin matkalla päiväkodille, kun näimme auton ikkunasta luistelukentän, joka olikin lumikenttä. Ei siis luistelemaan. Ei taida enää tänä talvena onnistua, joten tosikoinen ei sitten koskaan päässyt testaamaan uusia prinsessaluistimiaan. Toivottavasti ovat vielä ensi talvena sopivat…

 

Toinen lapsille mieluinen talviulkoilupuuha on hiihto. Se oli siis meidän Plan B. Tornimäen purtsillahan on aina ladut, jos ei muuten niin tekolumesta. Niin ainakin luvataan. Mutta eipä se näemmä enää maaliskuuta koske, ei edes silloin kun ensimmäinen oikea talviviikko tässä Suomen kolkassa osuu maaliskuulle! Milloinkahan etelä-Suomen kunnat ymmärtävät ottaa oppia hiihtokeskuksista ja laittaa ladut ja luistinradat kuntoon silloin kun lunta on, tuijottamatta niin kovin sitä kalenteria? Ei varmaan ollenkaan, koska sehän ei ole kaupallista toimintaa, joten The Ultimate Motive eli Raha puuttuu. Suunnattoman harmillista!

 

Tornimäen purtsille mentiin latujen puuttumisesta huolimatta. Laduttomuus lannisti heidän hiihtofiiliksensä selvästi, mutta puolisen tuntia tytöt jaksoivat hiihtää ja laskea siellä mäkeä suksilla. Esikoinen varsinkin oli oikein odottanut, että pääsisi ladulle hiihtämään, joten pettymys oli ihan ymmärrettävä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan haitannut loputtoman paljon, kun kommentti illasta oli otsikon mukainen – nimittäin kyllä hän lausahduksensa täsmennysosaan luetteli hiihdonkin.

 

 

Eikä se hiihtokeli eilen tosiaan enää ihan niin ideaali ollut muutenkaan. Maaliskuu oli jo näyttänyt purtsillakin hampaansa siitäkin huolimatta, että koko viikon OLI ollut pakkasta ja lunta tullut tupaa ihan urakalla. Eilen oli kuitenkin plussasää, joten loskaahan siellä oli paikoin sitten kuitenkin.

 

 

Ei siis tosiaan puolta tuntia kauemmin tytöt suksilla viihtyneet, sen sijaan mäkeen teki mieli. Vaihtaa sukset renkaaseen. Tornimäellä on nimittäin purtsin ja muiden ulkoilureittien lisäksi Klaukkala Snowtubing -mäki. Tottahan hinku sinne oli suuri heti kun lapset mäen taas näkivät! Viime talvena olivat siellä kerran iskän kanssa mäkeä laskemassa, tämän talven kerta oli sitten eilen. Melkein tosin kariutui sekin, sillä kun sanoin "harkinta-ajan" jälkeen, että tunnin liput sinne saavat, alkoi heti esikoisen mankuvirsi: "miksei kahta tuntii, mä haluun kaks tuntii…". Sanoin, että yksikin valitus vielä ja ei mäkeen pääse ollenkaan – hiljeni sentään.

 

Niinpä tytöt laskivat tunnin verran snowtubing-mäkeä eli rengasmäkeä lumituubia alas. Kapulahissillä ylös ja hurjaa vauhtia alas.

 

  

(videot tyttöjen laskuista: esikoinen, tosikoinen)

 

Aika vinhaa menoa! Minä jäin mäen alle ottamaan valokuvia ja viihdyttämään "hissipoikaa", jonka ainoita asiakkaita sillä hetkellä oltiin. Kyllähän minäkin vauhdista tykkään, mutta näin vanhemmiten on tuo hallitsematon vauhti käynyt ylipääsemättömäksi asiaksi. En voi, en kykene, jos en tiedä pystyväni hallitsemaan sitä itse. Ei siis mitään vapaita pudotuksia tai hallitsemattomia mäenlaskuja minulle, no thanks! Mutta tyttöjä ei paljon meno pelottanut. Hurjapäitä mitä hurjapäitä.

 

Mäenlaskun jälkeen suunnattiin sitten sinne paikalliseen Rollssiin hamppareille ja ranskiksille ja nugeteille, joiden lomassa sitten esikoinen käsivarteeni nojaten huokaisi: "Paras reissu ikinä. Päästiin hiihtämään ja laskemaan rengasmäkeä ja vielä hampurilaisillekin." Hetken tauko. "Mut ens kerralla kun kaikki mennään yhdessä laskemaan rengasmäkeä, otetaan kyllä kahden tunnin liput!"

 

We’ll see, we’ll see 😉

Sattuipa tuossa silmiin jonkun lehden kannesta otsikko Linda Lampeniuksen tanssista ja ruotsalaisten kateudesta. En lukenut juttua, joten voin tietenkin olla ihan harhateillä tulkitessani, että ruotsalaista kateutta syytettäisiin mimmin tippumisesta sikäläisestä tanssiskabasta. Sen ajatuksen otsikko kuitenkin ensimmäiseksi minussa herätti, sillä olipa siinä kyse siitä tai jostain aivan muusta, tästä tippumisesta ei ole kauan ja heti sen jälkeen tiesi radio rockin suomen kallein ja pimein aamushow kertoa, että Linda itse syytti tippumisestaan sitä, että hänen faninsa katsoivat samaan aikaan toiselta kanavalta tullutta jotain mitä-lie ohjelmaa.

 

Siis, tuota…? Ei sillä, että kukaan moista väitettä varmaan kovin tosissaan ottaisi muutenkaan, olisi mielenkiintoista, että fanit eivät viitsisi fanittaa Lindaa sen vertaa, että katsoisivat tanssiskabaa ja äänestäisivät idolinsa jatkoon. Eiköhän sitä syytä saa hakea jostain ihan muualta. Jostain sieltä, mistä tekee vähän tai vähän enemmänkin kipeää. Voittoahan se Linda suureen ääneen kertoi kisasta hakevansa – no siis, ei kai siihen vähemmällä motivaatiolla kannata lähteäkään. Mutta aina ei voi voittaa ja taitaa olla mukana aika monta muutakin ja ilmeisesti suomineitoa taitavampaa voiton tavoittelijaa.

 

Muistan joskus lukeneeni tai kuulleeni (mistä ihmeestä minä näitä luen ja kuulen? en minä oikeasti lue kuin otsikoita kassajonossa ja satunnaisesti jotain saatan silmäillä hammaslääkärissä kerran vuodessa tai kahdessa. Korporaatiota kuulen työmatkoilla kyllä, mutta aika paljonhan teen etätöitä – kaipa näistä sitten tarttuu hihaan kaikkea tarpeetonta informaatiota 😉 ), niin siis enivei, muistan jostain tietooni saatetun, että Linda Lampenius on kertonut olevansa perfektionisti. Ja se nyt tietenkin selittää kaikki selittelyt.

 

Maailmanmenestyjissä ja toki meissä oman elämämme menestyjissäkin on paljon perfektionisteja. Se pakottaa tähtäämään korkealle, koska epäonnistuminen ei ole vaihtoehto (paitsi jos valitsee sen linjan, että jos ei tee mitään, ei voi epäonnistuakaan, mutta useimmille perfektionistielle sekin on eräänlaista epäonnistumista). Kuitenkin elämän tosiasioihin kuuluu, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus ja ettei aina voi voittaa koska elämä on laiffii (vaikka tämä näidenkin ajatusten takana seisova lapsuuden-idolini Nykäsen Masa teki kyllä hellyyttävän paluun eräänlaiselle mäkihuipulle voittamalla pikkumäen veteraanien maailmanmestaruuden – hyvä Matti!), joten perfektionistitkin epäonnistuvat ja pettyvät.

 

Perfektionistille epäonnistuminen on maailmanloppu. Ainakin hetken aikaa olo on täydellisen lyöty. Tunne on kokonaisvaltainen. Minä en ole mitään, koska epäonnistuin. Sitten alkaa selittely. Siis, eihän oikeasti syy epäonnistumiseen voi mitenkään olla minussa! Duh! Siis, niinkun, kerran luulin epäonnistuneeni, mutta sitten tajusin syyttää siitä faneja! Tai epätasaista jäätä. Tai tuulioloja. Tai ihan vaan muuten vaan niitä, jotka osoittivat, ettei homma mennytkään putkeen vaikka niin luulinkin.

 

Ei tarvitse mennä kamalan kauas lähimenneisyyteen, kun jo löytää edellisen oman epäonnistumisen kokemukseni. Olen jopa oppinut myöntämään, että minussakin voi joskus olla vikaa, sillä vain siten on mahdollista oppia virheistään ja lähestyä täydellisyyttä uudestaan 😉 Mutta kyllä minä taas huomasin senkin, miten helpottavaa tavallaan oli myös pyöritellä sitä kaikkea päässään keksien tuhat ja yksi mahdollisuutta syyttää epäonnistumisestaan niitä muita. Ainakin osittain. Mieli olisi tehnyt selitellä ääneen muillekin, mutta pidin mölyt mahassani tällä kertaa. Selityksen maku on karvas, ja selittely oikeasti paljon nolompaa kuin se, että rehdisti myöntää, ettei tällä kertaa kaikki mennyt putkeen. 

 

On se elämä vaikeaa, kun ei olekaan täydellinen, vaikka niin mielellään olisi. Ja vaikka hyvän hetken tullen sitä melkein uskoo olevansakin. Kyllä sieltä jalustalta aina jossain vaiheessa taas putoaa, jos itsensä sille erehtyy nostamaan myötätuulen kestäessä tarpeeksi pitkään. Se sattuu. Ja voin kuvitella kuinka paljon enemmän se sattuu, kun se julistetaan lehdissä ja radiossa ja ettei tv-uutisissakin. Minä sentään saan hävetä epätäydellisyyttäni täällä ihan vaan keskenäni 😉

 

"Joka ei osaa tanssia, syyttää lattiaa." One of my favorite quotes. Ja niin tuttua, niin tuttua – lähes viikottain ihan kirjaimellisestikin 😀

Not 2 worriez, ei Susielle ole tapahtunut mitään muuta kuin että Susiesta tuli Marilka. Oikeastaan Susie on jo pitkään ollut Marilka, tai ihan oikeastaan Susie on ollut Marilka ihan ensin, ihan sieltä melkein syntymästä asti. Marilka on ollut aktiivisessa nettikäytössä jo jonkin aikaa, mutta Susie roikkui sinnikkäästi näissä joissakin paikoissa. Mutta nyt tuli aika yhtenäistää asiaa. Nyt olen Marilka kaikkialla. Kaunis toinen nimeni pääsee arvoonsa 🙂 Irl kutsumanimeksi sitä en osaa vaihtaa (ainakaan vielä 😉 ), mutta nettinimenä se on loistava.

Tämä oli niin hassunhauska juttu, että se on pakko jakaa.

 

Meidän tosikoisen 5-vuotissynttärit lähestyvät uhkaavasti, joten pitäisi tehdä synttärikutsut. Sukulaisbileisiin sellaiset juuri väkäsin (no photarilla tietty), mutta vielä lastenkutsujen kortit pitäisi tehdä. Niitä varten ajattelin hakea googlella jonkun kivan prinsessa-kuvan, ne kun on yhä vaan pop. Tavoistani poiketen hain suomeksi – kun yleensä aina enkuksi ja prinsessojakin on tullut haettua ennenkin, enkuksi. Basic-hakutulos oli häkellyttävä:

 

Meidän neidithän ne siinä velmuilee oikein kuninkaallisessa seurassa maailman – tai ainakin pohjoismaiden 😉 – suosituimman aidon prinsessan ja maailman suosituimpien piirrettyjen prinsessojen välissä! Heh!

…että talvi tulee maaliskuussa, kun pitäisi jo alkaa oikea kevät. Mutta niin on vaan lunta tulvillaan tuo raikas kevätsää, vaikka luulin jo tänä talvena päässeeni pälkähästä.

…ettei täällä edelleenkään kukaan muu osaa ottaa täyttä roskapussia pois keittiön roskiksesta ja laittaa tyhjää tilalle.

…että kahvia oli pannussa niin vähän, että sain siitä vain puolitoista mukillista, joista se puolikas oli jo sen verran jähtynyttä, että maidon jälkeen se olikin jo kauneusjuomaa.

…että kone oli aamulla niin juntturassa ihan ilman syytä, että jouduin buuttaamaan sen (eikä vista ole mikään ihan nopea sekään)

…että uudelleenkäynnistyksen jälkeen Outlook kieltäytyi käynnistymästä itkien jotain ost-tiedostoa ja jouduin vielä kirjautumaan ulos ja sisään uudestaan.

…että mies soitteli työmatkaltaan oikein kahteen kertaan rutistakseen ruuhkasta, jolle minä kai paljon voin!?

…että minua paleltaa, vaikka täällä on oikeasti varsin lämmin, etenkin yläkerrassa.

…ettei saanut jäädä peiton alle nukkumaan aamulla.

…että Skype tahtoo salasanan erikseen asetusten muuttamiseen – ei kai minulla ole siitä enää hajuakaan, kun se on kirjannut minut sisään automaattisesti jo kuukausia! Kuka muutenkaan voi muistaa kaikkia miljoon salasanaa, joita miljoona eri nettirekisteröitymistä vaatii?!

…että asiat ärsyttää. Miksei voi vaan olla ärsyyntymättä?