Pikkutyttönä joulun aika alkoi isovanhempieni luota ja tavallaan myös päättyi siellä. Joulu alkoi ensimmäisestä adventista, jolloin kokoonnuimme isovanhemmilleni adventtiaterialle ja myöhempinä vuosina -kahveille. Isovanhempani, setäni perheineen ja meidän perhe. Pöydässä oli lohipiirakkaa, lihalientä, mantelipikkuleipiä, taatelipikkuleipiä ja käpykakku.

Vietin paljon aikaa isoäitinin kanssa niin pienenä kuin vähän isompanakin ja joulukuussa vietin hänen kanssaan monet tuokiot keittiössä leipoen ja syöden ihanaa lihakeittoa ja itse tehtyä hiivaleipää. Leivoimme pullapoikia ja -tyttöjä, teimme joulusilliä ja marmeladimakeisia naapureiden joulutervehdyksiksi, leivoimme pipareita ja teimme joskus nekkujakin, jos oli tarpeeksi lunta, missä jäähdyttää nekut.

Joulun taika kuitenkin pikkulapsena oli melko puhtaasti jouluaatossa. Joulupukissa ja lahjapaketeissa. Isoäidin pakettikortteihin kirjoittamissa runoissa. Sinettivahan tuoksussa. Tonttupuvussa, jollaiseen sonnustauduin vuosikausia joka joulu. Joulukuvaelmissa, joita isoäidin kanssa harjoittelimme pitkin joulukuuta ja esitimme aattona muille. Vietimme aattoillan aina isovanhemmillani ja useimmiten siellä oli myös sedän perhe elleivät he matkanneet jouluksi pohjoiseen sedän vaimon vanhempien luo.

Lapsuuden jouluaattoni meni aina samalla kaavalla. Aamulla haettiin isän kanssa kuusi kotiin ja koristelistelimme sen yhdessä. Isä ripusti kuusen oksille aina eläviä kynttilöitä, folikääreisiä suklaatonttuja ja -kelloja (jotka sai syödä sitten Tuomaanpäivänä, kun kuusi riisuttiin pois) sekä tähtisadetikkuja. Kuusen runkoa pitkin kiipeämään isä kiinnitti piippurassitonttuja. Minä ja sisko huolehdittiin muista koristeista äidin kanssa.

Aamupäivällä isä lähti luovuttamaan verta sillä välin, kun äiti keitteli riisipuuroa ja teki mitä nyt muutakin kai keittiössä. Usein lähdin isän mukaan. Minusta verenluovutuspaikka oli hurjan tunnelmallinen jouluna! Sieltä palattuamme olikin joulurauhan julistuksen aika; sen katsoimme telkkarista aina. Äitikin tuli keittiöstä olohuoneeseen sitä varten.

Joulurauhan julistuksen jälkeen söimme riisipuuron ja kaipa me lapset vielä leikimme tai teimme jotain, äidin ja isän tehdessä jotain muuta – paketoidessa viimeisiä lahjoja? – sillä mummilaan (naapurikortteliin) lähdimme vasta kahdeksi. Mummilaan tuli myös enoni perheineen. Siellä oli kahvit ja kakku, lieneekö ollut prinsessakakku vai kinuskikakku, en voi enää muistaa! Mummilassa saimme ensimmäiset paketit, ne mummin ja ukin ja enon perheen antamat joululahjat.

Mummilasta lähdimme päivän alkaessa hämärtää ja ajoimme Espoon tuomiokirkolle isoäitini vanhempien haudalle. Monesti isovanhempani tulivat sinne samaan aikaan. Toisinaan äiti ei siskon kanssa lähtenyt mukaan ollenkaan, vaan menin isän kanssa kaksin. Tuon isoisovanhempieni haudan vieressä on hauta, jota reunustaa kaksi kivienkeliä. Lapsena aina toivoin, että ne olisivat olleet siinä “meidän” haudallamme. Laskimme haudalle kynttilät ja joko isä tai isoäiti kertoi jonkin muiston, tai muiston jos toisenkin, noista isäni isovanhemmista. Hautausmaa oli kaunis ja harras, tunnelma syöpyi pienenkin lapsen sydämeen.

Haudalta menimme aina illaksi sinne isovanhemmilleni, missä ensimmäiseksi isoäiti tarjoili pipareita ja itse keitettyä glögiä. Aikuiset rupattelivat ja lapset peuhasivat isoäidin touhutessa keittiössä jouluateriaa pöytään. Äiti ja setäni vaimo usein auttoivat ja isä patisti minutkin hommiin pikkulasten mekastaessa. Olen yli viisi vuotta niin siskoani kuin kaikkia serkkujani vanhempi, odd man out, joten en oikein heidän kanssaan juuri leikkinyt, mutten oikein ollut aikuistenkaan seuraan sopiva. Paitsi töihin keittiöön 😉

Joulupöytä – kuten myös pääsiäisenä pääsiäispöytä – isovanhemmillani oli katettu komeasti hopeakyntteliköin ja hopeisin veitsin, haarukoin ja lusikoin. Pää- ja alkuruokalautasten välissä oli pitsiliinat ja alkuruokalautasen päällä oli jokaisella nimikoitu ontto pahvitonttu, joka kätki alleen pienen aarteen: pienen joululahjan, jonka sai avata ennen ateriointia. Kynttelikköjen ja tarjoiluastioiden välissä oli pieniä joulukoristeita: tiernapoikia ja pieniä tonttuja ja punatulkkuja.

Pöytään kannettiin alkuruuaksi rosolia (jota en syönyt), graavilohta, mätiä, silliä, sipulia ja smetanaa ja keitettyjä perunoita. Pääruoka kannettiin pöytään vasta alkupalojen jälkeen: iso kinkku, porkkana-, lanttu-, ja imelletty perunalaatikko, keitetyt herneet, omenahillo ja sinappi. Ja joka vuosi toistettiin sama tarina siitä, miten minä kahden vanhana en suostunut syömään pääruokaa laisinkaan, vaan halusin vain raavia lohta. Jälkiruokana oli Victoria-kiisseli (riisikiisseli) luumukastikkeen kera. Victoria-kiisselissä oli aina yksi manteli, jonka saamisesta kilpailtiin.

Vanha vieterijoulupukki pianon päällä kutsui jouluillalliselle, mutta ennen pöytään käymistä isoisä soitti vanhalla ja jo silloin hivenen pysyvästi epävireisellä  pianolla Andantinon, jonka jälkeen asetuimme joulupöytään. Isoisä, ja sittemmin minä, luki jouluevankeliumin ja sitten laulettiin Enkeli taivaan. Vasta sen jälkeen sai nostaa tontun lautaseltaan ja avata sen piilottaman pienen paketin, samalla kun alkuruokavadit alkoivat kiertää. Ruoka syötiin kaikessa rauhassa, lapsen näkökulmasta vähän liiankin rauhassa, kun joulupukin odotus kiemurtelutti vähän vanhempaakin lasta.

Eikä se odotus täyttynyt vielä jälkiruuan jälkeenkään! Aterian jälkeen oli nimittäin aika esittää joulukuvaelmia – välillä tonttuja ja metsäneläimiä, välillä perinteistä seimikuvaelmaa ja esitinpä yksinlauluin tiernapojatkin kymmenen vanhana, pikkusiskon toimiessa hiljaisena avustajana – ja laulaa ja leikkiä joululauluja. Tip tap tip tap ja kello löi jo viisi ja mitä nyt kaikkea, isoisän säestäessä pianolla. Välillä kuunneltiin “jeejeejeetä” polyteknikkojen kuoron joulu-lp:ltä.

Joskus kahdeksan aikaa illalla ovikello viimein soi ja joulupukki tuli taloon. Joinain vuosina se vain soitti kelloa ja häipyi kiireisenä, mutta useimmiten tuli sisälle saakka. Joulupukille tarjottiin glögiä ja piparkakkuja ja tietenkin perinteiset joululaulut Joulupukki ja Joulupuu on rakennettu ja Petteri punakuono. Yhtenä vuonna lauloimme siskoni kanssa myös We wish you a merry Christmas, jonka näppärästi aloitimme “paljon onnea vaan” -sävelellä laulaen “Merry Christmas to you!”, kunnes sisko hihkaisi “eiku!”. Tämänkin isä muistaa toistaa joka joulu, vieläkin, noin 30 vuotta tapahtuman jälkeen.

Joulupukki ei jäänyt jakamaan paketteja, kuin ehkä ihan muutaman päällimäisen verran. Eikä pukki edes tuonut kaikkia lahjoja, vaan kuusen alus oli aina niitä täynnä jo valmiiksi. Isoäiti laittoi runokortein varustetut sinetillä suljetut pakettinsa suoraan kuusen alle ja pukin säkeistä löytyi sitten loput. Yksi joulun tärkeistä hetkistä oli runojen lukeminen paketeista. Yhden kerran, vain yhden, minun ollessani puolivuotias, yritti äitinikin tuota runoilua, mutta siihen kertaan se jäi, isäni nauraessa äidin runolle “Kissa juoksee pitkin napaa, Sanna pakettinsa avaa”. Isän ja äidin suhde ei ollut kovin hyvä edes silloin.

Lahjaruljanssia kesti pitkään, sillä paketteja oli etenkin siinä 80-luvun nousukaudella varmasti enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Niistä löytyi leluja – minullekin vielä siinä kymmenen korvillakin, sellaisia kuin kaalitarhan tenava, nukenvaatteita ja -tarvikkeita, My Little Pony, Wilpuri, komea muovihevonen jonka nimesin Fjalariksi Veljeni Leijonamielen hevosen mukaan – kirjoja, kirjetarpeita, elokuvalippuja, isoäidin kutomia villasukkia, -puseroita ja -lapasia, lautapelejä ja vaikka mitä muuta.

Lähdimme kotiin isovanhemmiltani yleensä vasta puolenyön tietämillä. Pienenä nukahdin jollekin sohvalle tai sängylle kauan ennen sitä, kuten sitten nuoremmat siskoni ja serkkuni vuorollaan. Joulupäivänä sitten nukuttiinkin myöhään, eikä koko päivänä lähdetty minnekään. Edes pyjamaa ei ollut pakko vaihtaa pois, jos ei halunnut. Pelailtiin uusia pelejä, leikittiin uusilla leluilla ja luettiin uusia kirjoja. Joulupäivä oli vuoden paras päivä, heti aaton jälkeen.

Joulun taika rikkoutui vanhempieni eron myötä, ollessani kolmentoista. Joulusta ja muistakin juhlapyhistä tuli vanhepieni tappeluaikoja, kun he puhelimitse riitelivät siitä, missä minä ja siskoni milläkin kellonlyömällä olisimme. Niinpä aikanaan oman eroni myötä päätin, että lapset saavat viettää joulunsa rauhassa yhden vanhemman luona, ja niin alkoi vuorojoulut kodissamme. Viime vuonna oli meidän lapsijoulu, vaikka 1/3 olikin kiinni tallitöissä opiskelupaikassaan, tänä vuonna meidän lapseton joulu.

Mentyäni naimisiin eksäni kanssa kuvittelin joulun helpottavan, mutta toisin kävi. Entisen kahden paikan vedon tilalla niitä olikin kolme! Pahimmillaan siis vietimme jouluaattoa kolmessa eri paikassa ja koko hommassa oli vain ärsyttävä kiireen tuntu. Vähitellen opimme jakamaan joulun usealle päivälle, mutta vasta omien lasteni ollessa taaperoikäisiä, aloin saavuttaa jälleen jotain joulumieltä.

Oli vuosia, jolloin joulun alla askartelin lasten kanssa – minä! minä askartelin! – joulukoristeita ja leivoin heidän kanssaan joulupipareita ja -kakkuja. Teinpä joku kerta jopa tryffeleitä, kuten äidilläni oli ollut tapana, minun ollessani pieni. Kaikkein paras joulu sitten lapsuuden oli se joulu, jolloin esikoinen oli kolmen ja tosikoinen kahdeksankuinen viipottaja. Silloin tein joulun meille kotiin ja joulunviettoon tuli koko perheeni: äiti, isä vaimoineen ja sisko miehensä kanssa. Myös joulu 2004, jonka vietimme lasten kanssa isoäitini luona (isoisäni oli kuollut edellisenä kesänä), oli ikimuistoinen.

Oma eroni vaikutti jouluihin vain puolittaisesti. Joka toinen vuosi se oli hiljainen ja haikea lasten ollessa isällään, joka toinen vuosi täynnä lasten riemua. Silti niinäkin vuosina, kun lapset olivat joulua toisaalla, teimme joulun alla erinäisiä jouluvalmisteluita, koristeluita ja pipareita ja piparkakkutalonkin. Vasta äidin ja isoäidin kuolemat peräkkäisinä vuosina mursivat minulta joulun taian jälleen kokonaan muutamaksi vuodeksi. Katsoin kyllä uskollisesti jouluelokuvani – White Christmas, Holiday ja Borrowed Hearts – joka vuosi joulun tunnelmaan virittäytyäkseni, mutta joulu tuli, oli ja meni, ja sillä hyvä.

Tänä syksynä joku pieni jokin alkoi nykiä sydämeni nurkasta jo tuossa muutama viikko sitten, kun keskimmäisen innoittamana katsoin Netflixistä pari joulusatua. Antauduin joulun taialle ja päätin pitkästä aikaa tehdä joulun myös meidän kotiin, koristein ja kynttilöin. Vanhat joulukoristeet kaapista kaivettuani totesin, ettei siellä ollut kuitenkaan paljonkaan sellaista, mitä enää haluaisin käyttää. Niinpä olen tässä jo parin viikon ajan vähän kerrassaan ostellut uusia joulukoristeita. Sellaisella metsän joulu ja talvi -teemalla, kuten nyt näyttää olevan muotiakin. Silkat tontut ja enkelit ovat jääneet kauppaan.

Meillä on nyt ajastettuja kynttilöitä ja valoketjuja ulkona ja sisällä, talvisia pikkulintuja, hiiriä, pupuja ja muita eläimiä, muutama ihana vanha lasten tekemä tonttu, ja paljon (minun mittakaavassani paljon 😉 ) joulukukkia. Joulukaktus aloitti kukintansa juuri adventin alla ja adventtina saimme joulukukkia, kun isäni vaimoineen, setäni, ja molemmat isän puolen serkkuni perheineen tulivat meille adventtikahveille. Viime vuonna sen perinteen jo henkiin herättelin, muutettuamme tänne isovanhempieni entiseen kotiin.

Mieltäni lämmittää nähdä joulukoristeita, valoja, kukkia, kynttilöitä – jopa hauskan tonttu-adventtikynttilän ostin! – kotona. Eihän meillä miehen kanssa mitään kinkkuja ja sellaisia jouluperinteitä, mutta meillä on omamme. Teemme tänä vuonna kokonaisen ankan, ja joulunaikaan kuuluu aina iso määrä seafoodia. Hummereita, ostereita (ehkä), simpukoita, jättirapuja, mätiä, lohta…

Kohta lienee aika ottaa esille joulu-CD:t. We wish you a metal Christmas, kokoelmalevyni Christmas goes Rock, Ally McBealin joulualbumi ja Mamban joululevy. Allyn joulualbumi on vuosikaudet ollut se, jonka laitan soimaan paketoidessani joululahjoja illan hämärässä, glögilasi vieressäni, lasten jo nukkuessa (silloin kun olivat pieniä).

Perinteet ovat kivoja, tärkeä osa joulun tunnelmanluontia, mutta joskus niitä pitää myös vähän tuulettaa. Ottaa ne, jotka tuottavat mielihyvää ja jättää ne, jotka aiheuttavat vain stressiä tai ärsytystä. Ehkä siksi nykyään jokainen jouluni on jollain tapaa samanlainen ja jollain tapaa ihan erilainen kuin mikään muu koskaan ennen. Jotkut asiat – kuten Allyn levy, tietyt joululeffat, graavi lohi ja mäti sipulin ja smetanan kanssa – ovat tärkeitä, toiset jutut ovat täysin villejä kortteja.

Pääasia minulle on, että annan joulun taian viedä juuri siten kuin kulloinkin hyvältä tuntuu – tai olla viemättä, jos vaan ei tunnu!