Author: Marilka

Pitkin Aurajoen rantaa

MarilkaLeave a comment

Syliini putosi parin päivän koulutuskeikka Turkuun viime viikolla. Turku kuuluu sille rajamaalle, jolle myös esimerkiksi Tampere kuuluu. Rajamaalle, jolle etäisyys kotoa autolla on puolisentoista tuntia, ehkä vähän reilut. Juuri sen verran, että mieli tekee hotelliyöpymisen sijaan ajella eestaas aamuin illoin, vaikka se vähän aikaisempia aamuja tarkoittaakin. Ja silti aina arvon, jaksanko.

Kohtalo puuttui kuitenkin tällä kertaa peliin lämpimän sään muodossa. Talvirengasfarssimme oli viimein päässyt päätökseen maanantaina, kun mies oli käyttänyt auton huollossa ja vaihdattanut samalla kitkarenkaat vanteille. Ei nimittäin ollut ihan helppo operaatio tuo rengasoperaatio, kun kitkat mies viimein suostui ostamaan. Eturenkaat saapuivat rengasonlinesta asianmukaiseti, mutta takarenkaat eivät. Eikä niitä erikoisen kokoisia renkaita ollut tarjolla oikein missään. Lopulta mies onnistui yhden parin ostamaan käytettynä.

Sen siitä saa, kun ostaa tuollaisen AMG-mersun, jossa etu- ja takavanteet eivät ole samaa kokoa, vannepari maksaa tonnin ja renkaatkin ovat a) vaikeita löytää ja b) pirun kalliita.

Veikkaan, että jos meillä olisi nastat, olisi miehelle ollut ihan ok, että hurruuttelen Turkuun ja takaisin 10 asteen lämpötilassa, mutta uusilla/uusvanhoilla kitkoilla, jotka kiven alta sai kaivaa, ei se käynyt päinsä. Ymmärränhän minä – kitkat kuluvat tuollaisissa lämpötiloissa etenkin moottoritieajossa melkoista vauhtia. Tämä siis teki lopulta elämäni siinä mielessä yksinkertaiseksi, että junalla se oli Turkuun lähdettävä.

Aikainen aamu etenkin marraskuun pimeässä sai minut voimaan pahoin koko junamatkan. Pupelsin eväsleipääni pieni pala kerrallaan melkein koko kahden tunnin matkan ajan, jotta saisin vatsani rauhoittumaan ja verensokerini tasaantumaan. Junalla lähtö tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisin lähtenyt kotoa seitsemältä ajamaan, tilasin jo kuudelta itselleni taksin Pasilaan päästäkseni. Kärsin kuitenkin mieluummin tuon aamun – ainakin suunnitteluvaiheessani – kuin lähdin jo edellisenä iltana matkaan.

Kyllähän se päivä aina siitä, ja vaikka vatsaani kiersi hieman lisää, kun setvin yhtä kommunikaatiohäiriötä juuri siinä junan ollessa Turkuun saapumaisillaan, päivä asiakkaalla meni oikein mallikkaasti kuten aina. Harkitsin päivän päätteeksi taksia hotellille, mutta koska matkaa oli vain pari kilometriä, päätin kävellä. En ajatellut hotelliin päästyäni enää sieltä poistuakaan, mutta pieni happihyppely on aina hyvästä.

Pari kilometriä läppärirepun ja overnight-bagin kanssa on hiukan eri kuin pari kilometriä ilman niitä, muttei ollenkaan mahdoton. Kävelin hämärtyvässä illassa (puoli viiden aikaan) asiakkaalta Aurajoen rantaa ja sitten valitsin googlemapsista reitin, joka kävelytti minua mahdollisimman pitkään rantaa pitkin. Turku ei kuulu suosikkikaupunkeihini, mutta pidän joen rannasta sielläkin. Siinä hämärän laskeutuessa, siltojen ja vanhojen talojen ja joenvarsilaivojen ollessa valaistuja, siellä oli kaunista!

Ylitin Aurajoen Kirjastosiltaa pitkin. Pyöräilijät suihkivat ohitseni kuin Helsingissä ikään ja sain tosissani varoa, etten jäänyt alle, kun yritin epätoivoisesti vähän turisteilla ja ottaa kuvia niin tuosta mahdottoman kivasti valaistusta sillasta kuin Läntisen Rantakadun iltavalaistuista puista ja fasadeistakin.

 

Käännyin sillalta oikealle ja laskeuduin portaat alas joen vallille, valiten sen yksinäisen rauhallisuuden pyöräilijöiden kansoittaman rantatien sijaan. Kopsuttelin mukulakiveystä pitkin kohti Auransiltaa, joka vanhoine kivirakenteineen näytti komealta ja jyhkeältä. Sillan alta meni rautaportein suljettu tunneli, joka sai minut ajattelemaan sillan alle suljettuja hulluja tai muita yhteiskunnan jaloista pois siivottuja entisajan ei-toivottuja. Joku oli kirjoittanut “tyrmän” viereisten portaiden alapäähän “Don’t worry, drik vodka. #muse”. Museilin sitä hetken, sillä se kirvoitti pienen hymynkareen.

 

Jatkoin kävelyäni Kaupungintalon ohi, palaten jälleen jokivallille, kunnes silmiini osui punainen puutalo ja nousin kadulle sitä katselemaan. Talon valkoisena hohtavat portaat ja ikkuinoista ja avoimesta ovesta loistavat valot ja sisältä näkyvät hyllymetrit *jotakin* houkuttelivat lähemmäs katsomaan. Kävelin portaiden luo tutkimaan, mikä tuo talo oikein oli. Kyltissä luki Apteekkimuseo. Ovi portaiden yläpäässä oli kyllä auki, mutta ei siitä sisäänkäyntiä ollut; oviaukossa oli pleksilasi. Taitavasti rakennettu houkutus, joka melkein sai minut astumaan sisälle museoon, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jättää väliin. Hotellihuone houkutteli!

 

Niin houkuttelivat tosin ravintolaivatkin joen toisella rannalla. Eivät ehkä syömään, minua juuri sillä hetkellä, mutta kuvaamaan kyllä. En enää palannut alas vallille, mutta kävelin tien reunaa muurin vieressä ja näpsin kuvia laivoista ja värillisin valoin valaistuista puista niiden takana. Toivoin, että minulla olisi ollut vähän parempi kamera hämäräkuvaamiseen kuin tuo iPhone, sillä sen hämäräkuvat ovat hyviä vain postimerkin kokoisina. Mutta minkäs tein.

 

Viimeinen silta matkallani oli googlemapsin puolelta nimetön punaisten lyhtyjen silta. Silta oli valaistu sekä sivuilta että yltä valoin, jotka vaihtelivat punaisen ja valkoisen välillä. Punaisena se oli kuin suoraan Amsterdamista, valkoisena vähän kotoisampi. Jotenkin pidin erityisesti siitä punaisesta valosta, sillä se loi heti mystisemmän tunnelman.

 

Tuon sillan jälkeen käännyin oikealle kohti hotelliani. Vaikkei ollut kovin kylmä, sen ehkä 9 astetta, sormenpäitäni alkoi jo hieman paleltaa ja kännykkäni akku päätti hyytyä kylmästä. Juuri sopivaan aikaan, otettuani vielä viimeiset kuvat Suojattu kasvu -veistoksesta. Ihmettelin Samppalinnan maauimalan valoja – mietin, mikä stadion siellä korkealla kukkulalla mahtaa olla, kunnes hotellissa tarkistin mapsistä. Suunnistin viimeiset 50 metriä hotellille ilman karttaa, kännykän jo simahdettua.

Miten riippuvaiseksi sitä ihminen itsensä tunteekaan tuosta pienestä laitteesta taskussa!

Hotellista en todellakaan enää poistunut, huoneestanikin vain sen verran, että hain katkarapu-caesar-salaatin huoneeseeni ja nautiskelin kuplivan glögijuoman odotellessani. Vietin illan kirjoittaen kirjaani ja nauttien hiljaisuudesta. Hotelliyössä – tai pikemmin hotelli-illassa, sillä yön nukun kyllä kotona paremmin – silloin tällöin on myös puolensa.

Tässähän tämä, kiitos kysymästä

MarilkaLeave a comment

Juna kiitää halki halki ankean harmaan marraskuisen aamun. Hörpin Extra-luokan välttävää kahvia (better than a sharp stick in the eye, kuten mieheni lempisanonta kuuluu) ärräkahvimukin muovisen kannen aukosta. Pohdiskelen, kuinka pitkään vielä saan kahvini kansien kera, ja kuinka pitkään vielä on muovilusikoita ottaa mukaan jogurttipurkin kanssa. Lusikat on helppo korvata puisilla, mutta katoavatko nuo kannet kokonaan vai korvataanko ne paperisilla? Huhtamäen tuotekehityksessä pitää varmaan kiirettä.

First world problems.

Harvinaislaatuisen puhelias ja erinomaisen ystävällinen ja palvelualtis konnari lukee matkalippuni ja toivottaa mukavaa matkaa. Kyllä tämä tässä ihan mukava on, kun olen tähän saakka päässyt, pyyhkinyt kaatuneet kahvit viereiseltä penkiltä ja asettunut mukavasti penkkiini. Päivä se valkenee tästäkin aikaisesta aamusta.

Kelloni soi 5:50. Heräsin keskeltä unta, jossa jaoin mainoksia korkeisiin kerrostaloihin ja jouduin keskelle mafiatyylisiä assassinationioneita (mitä ne on suomeksi? teloituksia?) ja lopulta päädyin vuoren huipulle, minne maailman rikas eliitti oli kerääntynyt laskettelemaan ja juhlimaan.

Ravistelin itseni hereille, tai ainakin sängystä ylös, ja raahustin kylppäriin. Tuijotin väsyneitä silmiäni ja repäisin laastarin nenänpäästäni vain todetakseni, että siihen eilen illalla razorilla sohaisemani haava (tai mikskä sitä pitäisi kutsua kun nenänpäästä on pala poissa?) vuotaa yhä ihan yhtä paljon kuin illallakin. Pahus! Ei siinä muu auttanut kuin laittaa uutta laastaria nenään. Tyylikkäänä asiakkaalle! Kuus kautta viis, sanois teinit.

Palasin makuuhuoneeseen ja kumarruin napsauttamaan valon pieneen pöytälamppuun. Löin luonnollisesti pääni seinäkaappiin noustessani kumarasta. Älähdin ihan hieman, hieroin päätäni hetken ja puin päälleni. Kuiskasin uniselle miehelleni lähteväni ja silitin hetken koiran päätä. Koira katseli minua uteliaana, tassut ristissä. Mitä ihmettä tuo nainen hosuu näin aikaisin aamulla? Suljin makkarin oven perässäni, huikkasin heipat myös teinille ja toiselle koiralle ja hipsin keittiöön laittamaan itselleni vähän evästä.

Tilasin taksin ja huikkasin heipat myös olohuoneessa nukkuneelle teinille numero kaksi. Katselin Taksi Helsinki appista taksini lähestymistä ja kävelin kadunvarteen juuri taksin kurvatessa viereeni. Koppalakkinen kuski nousi paikaltaan ja kysyi: “Saanko avata oven sinulle?” Tokkiisa, vaikka saisinhan minä sen auki itsekin. Sama toistui kun pääsimme perille Pasilaan. Ulos noustessani en sentään kolauttanut päätänikään, kuten sisään laskeutuessani. Puhelimen olin jättää taksin takapenkille, mutta kuski huomasi sen ja ojensi minulle kännykkäni.

Onhan se tuo vanhanajan palvelu toisinaan mukavaa. Mielessäni väikkyy ikuisesti lapsuuden oppitunti kohteliaisuudesta ja vähän ehkä vanhanaikaisista herrasmiestavoista. Olin ehkä neljän vanha, kun olimme lähdössä kaverini luota kotiin. Kaverin isä ojensi minulle takkini, odottaen, että sujautan käteni hihoihin. Nappasin rotsin hänen käsistään ja tiuskaisin: “Osaan mä itsekin!” Äiti ojensi minua sanoen: “Kyllä Karri tietää, että osaat, mutta on kohteliasta ojentaa takki naiselle.”

En minä sitä muista, tarvittiinko siinä enempiä selityksiä, mutten sen koommin ole ottanut takkia edes narikkatyyppien käsistä, vaan aina sujauttanut käteni hihoihin, kun minulle on rotsia ojennettu. Suorastaan odotan sitä ja huomaan ihan hienoisen ärsytyksen häivähdyksen, jos takki vain lykätään käsiini. Samoin arvostan ovien avaamista minulle – mutta toisaalta availen itsekin ovia monesti muille.

Niinpä en kokenut lainkaan kiusalliseksi sitä, että taksikuski nousi avaamaan minulle oven. Päin vastoin, se tiistainen tiukasti rattinsa takana kököttänyt  hivene haiseva taksikuski likaisine pitkine hiuksineen aiheutti kevyttä puistatusta. Tiedän, olen juuri tämän verran snobi. Odotan palvelua ja odotan palveluammatissa olevalta edes perushygieniaa. Matkustan bussilla, jos haluan haistella toisten hikeä ja rasvaisia hiuksia. Korjaan, sitä saa haistella ihan tarpeeksi bussilla kulkiessaan, halusi eli ei.

Olin Pasilan asemalla vähän turhankin aikaisin, mutta kun ei koskaan voi tietää ruuhkista. Olipahan aikaa etsiä kahvia – vaikkei siinä paljon etsimistä, sillä Pasilan väliaikaisella väliasemalla on tasan R-Kioski ja limsa-automaatti. Ärrän erikoiskahviautomaatissa lukee “vain pieni muki”, mutta ohjetta uhmaten työnsin suutinten alle ison mukin ja täytin sen kahdella cappucinolla ja lorauksella kylmää maitoa. Muki oli tyhjä siihen mennessä, kun nousin junaan, joten ensitöikseni täytin sen uudestaan Extra-luokan kahvikanisterista.

Nyt seistään Kouvolassa. Matkaa on jäljellä vähän reilu tunti, tunti sitten kun tästä lähdetään taas jatkamaan matkaa. Sukkahousuissani on nyt reikä – pitihän se arvata, että niin minä vaan onnistun rikkomaan ne, eilen ostetut uudet sukkikset. Olisi pitänyt laittaa vaan farkut jalkaan. Onkohan Imatran asemalla kauppoja? Mitään mistä saisin ehjät jalkaani ennen kuin hurautan taksilla asiakkaalle?

High five, Mimmi Lehmä!

Marilka1 Comment

Tosikoinen vailkaisi kuvaa Kirjamessuilla keinuneesta Mimmi Lehmästä vähintäänkin välinpitämättömästi ja mulkaisi sen jälkeen minua silmissään katse, jollaiseen vain teini kykenee. Äiti sä oot niin lame! Miks joku kuva ylisuuresta lehmäpehmosta kiinnostais mua? Äiti mä en oo enää viis!

Lienen syyllistynyt siihen vanhempi-synneistä suurimpaan: nostalgisointiin. Siihen samaan, joka minua teininä isässäni ärsytti, mutta jolle hymähtelen nyt hyväntahtoisesti. Ehkä pyöräytän vähän silmiäni joka kerta nähdessäni pikkumökin oven yläpuolelle naulatut kangaskenkäni vuodelta noin 1977. Pohjimmiltaan se ei ole sen kummempaa kuin se, miten minun sisälläni läikähtää lämpimästi nähdessäni kirjamessuilla Mimmi Lehmän ja Variksen, sekä Tatun ja Patun.

Lasten ollessa pieniä, en lukenut heille läheskään niin paljon kuin mielikuvissani aina ajattelin. Vaikka heidät halusin tutustuttaa kirjojen mahtavaan maailmaan, huomasin, etten jaksanut lukea heille ääneen ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut – oli heillä onneksi isäkin. Lukuisia lukuhetkiä silti heidän kanssaan vietin. Hauskimpia olivat seikkailut Mimmi Lehmän, Tatun ja Patun, sekä Viirun ja Pesosen kanssa. Oli hauska huomata kirjamessuilla, että nämä mainiot hahmot yhä seikkailevat lasten kanssa!

Vietin kirjamessuilla lauantaipäivästä hyvän palasen ihan keskenäni. Tai siis tuhansien muiden joukossa, mutta kuitenkin keskenäni. Kiertelin hissuksiin osaston kerrallaan, tutkailin kirjoja ja poimin lukuisia mukaani. Kotimaista historiallista kirjallisuutta – Kaari Utriota, Kristiina Vuorta ja Johanna Valkaman Metsän ja meren sukua – ja kaikenlaista muutakin lähinnä kotimaista, sillä muut luen englanniksi Kindlestä.

2018-10-27 15.21.29

Kuljeskelin kirjakasseineni katselemassa messujen muutakin tarjontaa. Ostin yhden kirjanmerkin,

pohdiskelin kelttikorun ostamista, moikkasin Tatua ja Patua ja heitin Mimmi Lehmälle high fivet. Katselin hetken Muumien laululeikkituokiota kierrellessäni antikvariaattiosastolla. Siinä vaiheessa alkoi olla jo melkoinen ähky, enkä osannut edes aloittaa niiden pöytien ja hyllyjen selaamista. Sen sijaan pysähdyin pläräilemään ExLibriksiä Suomen Exlibrisyhdistyksen pisteelle.

Hypistelin erilaisia ExLibriksiä, joita olisi saanut ostaa 50 sentillä kappale. ExLibrikset ovat kiehtoneet minua pikkutytöstä saakka, sillä meillä on suvussamme niitä yhdellä jos toisellakin, mutta en minä ole koskaan ajatellut, että haluaisin niitä keräillä. Enkä haluakaan. Minulle on oleellista, että omissa kirjoissani on oma exlibarini ja minusta on mahtavaa, että hyllyssäni on niin monta isoukiltani “perittyä” (lue: landelta hivutettua) kirjaa, joissa on isoukkini ExLibris. Kotona yritin etsiä, mutta ei, hyllyssäni ei ole yhtään kirjaa, jonka olisi ensin omistanut isäni (jos ei siis lasketa niitä mitkä isä on ensin ominut ukiltaan ja minä isältä), joten hänen ExLibristään minulta ei löydy.

Juttelin siinä tovin yhdistyksen herrojen kanssa, näytin heille oman ExLibrikseni, sillä minulla oli repussani hyllystäni mukaan otettu Haadeksen kutsu, Max Seeckin signeerausta varten. Isoukkini ExLibris löytyi heidän luettelostaan, mutta isäni ei, joten herrat pyysivät minua lähettämään heille niitä ja omianikin pari kappaletta. Sainpa mukaani yhdistykseen liittymislomakkeenkin. Ai että tunnen itseni nyt vanhaksi! Faija taisi arvostaa todella, sillä vaikkei hän vieläkään ole saanut aikaiseksi lähettä omaa kuvaansa, jota pyysin jo kuukausia sitten, sain sähköpostiini kuvat ExLibriksistä (isän, setäni, ja parin muun) vain pari tuntia puheluni jälkeen!

2018-10-27-18-05-54.jpg

Sormet paperipussien kantamisesta jo vähän kipeinä, selkä hivenen jo väsyneenä seilasin kuuden maissa viimeiselle etapilleni, Akateemisen pisteelle. Sielläkin olin jo kirjat skannaillut (muistiinpanoja niistä, joita en ostanut) ja yhden joululahjan ostanut, mutta jäljellä oli vielä se ainoa haastattelu, jonka olin ohjelmakseni ottanut. Ella Kanninen haastatteli edellä mainittua Max Seeckiä, minkä jälkeen Seeck oli hetken Akateemisen signeerauspöydän äärellä. Hain signeeraukseni ja vaihdoin pari sanaa kirjaa pakatessani. Tyytyväisenä päivään kävelin hyytävässä tuulessa bussipysäkille ja palasin kotiin saaliineni.

Messusatoa2

Lentokerosiinista rättikauppaan

MarilkaLeave a comment

Hei, olen ilmastopassiivi. Olen lihansyöjä (tai oikeammin sekasyöjä, sillä syön kasviksiakin oikein mielelläni, vege-nuortani monipuolisemmin). Juon ice latteni ja gin tonicini muovipillillä. Ajelen C-SUV mersullamme ja ostan vaatteita ruotsalaisista rättikaupoista (jos kohta muualtakin). En hyvitä lentopäästöjäni rahalla, sillä minulle ei tule huonoa omaatuntoa lentämisestä, ja vaikka tulisikin, ei minun rahalahjani niitä päästöjä miksikään muuttaisi.

Olen eettisesti arveluttava syntinen. Olen kuluttajansyyllistyskriittinen. Meren muovisaaste ei vähene sillä etten käytä pillejä, sillä minun pillini poltetaan Vantaalla savuksi ilmaan (hengitänkö siis mikromuovia sen takia? sitä en tiedä). Lentokoneet lentävät, vaikken minä lentäisi niiden mukana. Junat ja laivat kuluttavat erinäisiä energialähteitä niinikään ja kulkevat valinnoistani riippumatta. Karjaa kohdellaan niinkuin kohdellaan söin minä sitä lihaa tai en.

Kuulen sanottavan, että kun riittävän moni kuluttaja äänestää jaloillaan, jokin muuttuu. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Tuliko McDonaldista parempi firma sillä, että ihmiset jonkin aikaa boikotoivat sitä, kunnes unohtivat syynkin ja palasivat hampurilaisten ääreen? Tuskin. Jos lakkaamme syömästä broileria, aletaanko niitä kohdella inhimillisemmin? Tuskin.

En yritä sanoa, etteikö kuluttajalla olisi eettistä vastuuta. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt yksityishenkilöiden syyllistämiseen siinä missä vastuun kuuluisi olla palvelun tai tuotteen tuottajalla. Moni yritys on ainakin sloganiinsa lisännyt jotakin vastuullisuudesta ja eettisyydestä ja pieni ihminen ostaa reilun kaupan kahvia luullen tekevänsä hyvän teon. Oikeasti sekin on vain markkinakikka, sillä reilusta kaupasta on reiluus useimmiten kaukana.

On helppo sysätä vastuu kuluttajien syliin ja väittää, että vain kulutuskäyttäytymistä muuttamalla yrityksetkin muuttuvat. Tosiasassa tämä on hallitusten ja valtaapitävien vastuunpakoilua. “Katsotaan onko kansa tosissaan ja muutetaan mainoslauseita sen mukaan, mikä eniten aiheuttaa huutoa.” Sieltä valtaistuimilta nimittäin löytyvät myös ne, jotka yritysmaailmassa vaikuttavat. Sieltä taustalta löytyvät ne verkostot, joilla yritykset pyörivät. Ne, joiden pitäisi kantaa vastuu eettisestä tuotannosta ja päästöongelmista.

Kaiken takana on tietenkin se sama vanha raha. Oravannahat ja kultakolikot ja muut sen sellaiset, joita ihminen haluaa haalia itselleen. Raha tätä maailmaa pyörittää. Ymmärrän, että tästä on melko helppo vetää suora viiva kuluttajaan ja sanoa, että jos kuluttaja valitsee kenelle rahansa antaa ja mitä rahallaan tekee, joutuvat häviäjäyritykset miettimään uudemman kerran toimintatapojaan.

Ongelmaksi muodostuu pakko. Ihmisen on pakko syödä. Pakko pukeutua. Pakko olla puhdas ja siisteissä vaatteissa töissä – sikäli mikäli sattuu olemaan sellaisessa työssä. Pakko päästä töihin. Pakko matkustaa työn puitteissa, työstä tietenkin riippuen. Pakko saada rahansa riittämään tähän kaikkeen, joten valintoja varsin usein ohjailee yksinkertainen matematiikka: miten saan eniten sillä rahalla, mikä minulla on käytettävissä. Siitäkin huolimatta, että aina on joku ilmasto- tai etiikkakohu joka jollakin tavalla itse kunkin valintoja koskettaa.

Jotkut yhteisöt sitten ovat keksineet varsin ovelan tavan saada rahaa lähes tekemättä mitään. “Hyvitä lentopäästösi antamalla meille rahaa niin me kampanjoimme (ehkä) puolestasi ilmastonmuutosta vastaan!” Ehkä kampanjoivat, ehkä eivät. Ehkä istuttavat puun, jota se, jonka peltoalaa se puu pienentää, ei peltonsa laitaan halunnut. Ihminen on ostanut hyvän omantunnon, vähän niinkuin se etävanhempi, joka antaa lapselle ylisuurta kuukausirahaa kompensoidakseen poissaoloaan tämän elämästä.

Olipa kyse sitten vaateteollisuudesta, viljelystä, lihantuotannosta, lentämisestä, laivaliikenteestä, ilmastonmuutoksesta, saasteista, lapsityövoimasta tai mistä tahansa, on vastuu viime kädessä palvelun tai tuotteen tuottajalla, ja yksittäisten ihmisten sijaan pitäisi painostuksen tulla hallituksilta. Niiltä, jotka tekevät laaja-alaisia päätöksiä, ei niiltä jotka miettivät ostaisivatko farkkunsa H&M:stä vai BikBokista. Niiltä, joilla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Välillä uhkaan vaipua eräänlaiseen epätoivoon. Välillä mietin, oliko maailma sittenkin parempi paikka synkällä keskiajalla, jolloin minäkin luultavasti räpistelisin elantoani jonkun herran ja rouvan kodinhoitajana, jos minua oikein olisi elämässä onnistanut. Kun ei vielä ollut sähköä, eikä öljystä tienneet kuin arabimaiden asukkaat, eivätkä hekään osanneet sitä maasta porata (tai tienneet mitä sillä olisivat tehneet). Olisiko maailma parempi, jos emme mistään mitään ymmärtäisi?

Toisinaan Saarnaajan sanat kaikuvat päässäni. “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.” “Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” “Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

“Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan” alkaa otsikko Ylen artikkelissa, jossa kuluttajille kerrotaan, että btw, halpa pikamuoti saatuttaa enemään kuin lentäminen. Hupsis! Ei riitäkään, että sovitan lentosyntinin, nyt saa sitten kantaa syyllisyyttä vaatekaapinkin sisällöstä! Ja muuten, se joka luulee “merkkivaatteita” ja “laatua” ostamalla säästävänsä ilmatilaamme ja vähentävänsä lapsityövoimaa, voisi nostaa päänsä takamuksestaan ja ymmärtää, että ei ne ralflaurenit ja deeänkooyyt ja mitä nyt lie ole yhtään sen eettisempiä yrityksiä kuin henkkamaukat ja ginatrikootkaan.

Voisikohan ehkä joku näistä HS:n artikkelissa mainituista organisaatioista lisätä sivuilleen laskurin “kuinka paljon pitää maksaa jotta saan hyvitettyä viimeisimmän mekko-ostoni ja, ai piru! ne kengätkin!” Siis niille jotka potevat ilmastoahdistusta. Itsehän vain kuljetan mukanani pyyhettä ja odotan Vogoneita räjäyttämään maapallon pois intergalaktisen valtatien tieltä. Paljonkohan niiden avaruusalus muuten saastuttaa?

“Katso: sorrettujen kyynelet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.”

[Edit: Vaikka minua nyt kyllä hiukan sapettaakin se, että muovipillit (ja monta muuta muoviasiaa) kieltävä laki on juuri hyväksytty EU:ssa ja astuu voimaan vuonna 2021, ainakin se on vastuunotto oikealta taholta. Vaikka minun muovipillini palaakin Vantaalla, ei kaikkialla muualla näin ole. Jospa kertakäyttöastioita valmistavat yritykset NYT alkavat valmistella oikeasti hajoavia luonnonmateriaaleista valmistettuja lautasia jne. Btw. Muovin vähentämiseksi olisi syytä palata aitoihin nahkatuotteisiin, mutta sitten vastassa onkin eläinaktivistit. Ei me täällä voida mitään tehdä tuhoamatta palloa.]

Syksyn hehkuvat värit

MarilkaLeave a comment

Niin kesäihminen kuin olenkin, on syksyssä yksi asia, josta nautin täysin siemauksin: ne muutamat aurinkoiset päivät luonnon hehkuessa väriloistossaan. Eikä haittaa, että samalla saadaan inkkarikesän poikanen lämpötilan noustessa jälleen aina seitsemääntoista asteeseen. Ei haittaa, ei yhtään! Ei etenkään, kun nämä syksyn ehkä parhaat päivät osuvat viikonloppuun vailla muita pakotteita kuin omalla pihalla puuhailu – on aika laittaa piha pakettiin talveksi, ehkä jo korkeakin aika, ja samalla vähän grillata.

Luin tuossa eilen aamusta artikkelin mustiin pukeutuvista ihmisistä (on melko selvää, ettei artikkelin kirjoittaja ollut koskaan käynyt Suomessa, missä musta on de facto ja väriin pukeutujat poikkeus). Menemättä itse artikkeliin (jossa ehkä on jotain totuutta tai sitten ei), mainnan arvoinen on mielestäni sen viimeinen lause: “So the best way to wear black is to use some color with it to lighten and brighten its energy.” Se jäi mieleeni, sillä olen itse graduatannut pelkästään mustasta tyyliin “black with highlights”. Hiukseni tekevät poikkeuksen punaisella päävärillään.

Artikkelin luettuani lähdin töihin ja katselin lehtien värittämiä märkiä mustia katuja ja mustia puita, joissa roikkui enää pari oranssia lehteä ja mietin, että tämä meidän syksymme on melkolailla ihan minun tyyliäni – olkoonkin, että keltainen, oranssi ja punainen (paitsi se syvä punainen, joka päästänikin löytyy) eivät voisi olla kauempana preferoimistani väreistä. Idea on kuitenkin sama. Pääväri on musta, johon yhdistyy värillistä huivia, kynsikkäitä, Desigualin, Caminattan ja Laura Vitan designia. Hehkuvanpunaiset hiukseni sointuvat syksyyn ja vaatteisiini täysin.

Kevät on vuodenaikojen eliittiä luonnon syntyessä uudelleen, maailman herätessä eloon pitkän talven jäljiltä, mutten silti jäisi kevättäkään ikävöimään, jos saisin ikuisen kesän, eikä kevään hennonvihreä ei oikeastaan värinä ole yhtään enempää minua kuin syksyn keltainen ja oranssikaan. Värimaailmaltaan kesän villi kukkaloisto on eniten minua, mikä on ehkä joko syytä tai seurausta siitä, että olen muutenkin kesän lapsi.

Tämän pohjoisen maan asukkina olen kuitenkin oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan hyvistä ja kauniista puolista. Ruskan hehkuvista väreistä, auringon kimmellyksestä hangessa, uudenuutukaisten lehtien varovaisesta avautumisesta, kesän kukkakedoista, yöauringosta, kimaltelevista vesistä ja tietenkin auringon lämmöstä aina kun se säteitään meille suo.

Tänään on oikeastaan vain vähän aurinkoinen päivä – enimmäkseen taivas on pilvessä, mutta aurinkoisiakin pilkahduksia ja hetkiä saadaan. Syksy loistaa kauneimmillaan, enkä malttanut aamun (lue: puolenpäivän) koiralenkillä olla kaivamatta kännykkää eli kameraa esiin ja napsiamtta muutamaa kuvaa vaahteranlehdistä, keltavihreästä tammesta, koirista syksyn keskellä, auringossa hehkuvasta luonnosta.