En oikein voi sanoa suhtautuvani kumpaankaan intohimoisesti, sillä en suhtaudu oikein mihinkään intohimoisesti, mutta rakastan kumpaakin, ruokaa ja kirjoja. Olen myös varsin vaikutteille altis, joten ei liene ihme, että kirjat vaikuttavat minuun niin monin eri tavoin – mielialoihini ja mielitekoihini niinikään.

Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken, sillä uskon, että ei-niin-hyväkin kirja, opettaa minulle jotain. Kesken jättämäni kirjat voi laskea noin yhden käden sormilla: Pelastuspartio Bernhard ja Biance (tylsistyin kuoliaaksi), Taru sormusten herrasta (tylsistyin kuoliaaksi), Anna Karenina (tylsistyin kuoliaaksi) ja ensimmäinen ja viimeinen Viisikko, jota yritin lukea (siinä syötiin aivan liian usein, ja ruoka oli aika kökköä eväsruokaa, kuten sardiineja ja sen sellaista).

Ihmiset lukevat eri syistä ja erilaisia kirjoja luetaan eri syistä. Pohjimmiltaan lukijoita on kuitenkin kahta kastia: niitä jotka lukevat oppiakseen asioita, ja niitä jotka lukevat oppiakseen ymmärtämään. Those who read to gain knowledge and those who read to gain understanding. Eiväthän ne toisiaan pois sulje, tietenkään, mutta ohjaavat kirjavalintoja non-fictionin ja fictionin välillä.

Itse olen erittäin vahvasti jälkimmäistä kastia. Luen oppiakseni ymmärtämään maailmaa ja erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä ja ihmismieltä paremmin. Jokainen lukemani kirja avartaa minua ja maailmankuvaani, ja parhaat auttavat minua ymmärtämään myös itseäni paremmin. Pieniä ahaaelämyksiä tai isoja oivalluksia.

Luin vastikään Maeve Binchyn kirjan Kastanjakadun väki (Chestnut Street), joka sijoittuu kuvitteelliselle kadulle Dubliniin. Luin jostain, että Dublinin turisti-info saa jatkuvasti kertoa ihmisille, ettei kyseistä Kastanjakatua oikeasti ole, sillä ihmiset haluaisivat päästä fiilistelemään kirjan miljöötä, siinä missä Notting Hilliäkin samannimisen elokuvan katsottuaan (niin minäkin!).

Juuri niin kirja tekee. Maalaa kuvan jostakin, minkä haluaisi nähdä oikeastikin. Kun lukee paikoista, joissa on jo käynyt, tulee kotoisa olo, “tuolla minäkin olen kävellyt!”, ja kun kulkee paikoissa, joista on lukenut, ne tuntuvat tutuilta jo ennestään. Ja kun kirjan henkilöt syövät jotain, haluaisit istahtaa pöytään heidän kanssaan, maistaa samoja makuja, nauttia samoja nautintoja. Paitsi jos tarjolla on jotain niinkin proosallista kuin sardiineja ja ruisleipää. Niistä tulee fiilis, että pitäkää piknikkinne.

Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt, kun eilen iltasella tajusin, että minun tekee ihan hirveästi mieli biryania. Siirryin Dublinista Delhiin, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön matkassa. Ensimmäisen tarinan (hassua, että satuinkin valikoimaan peräjälkeen kaksi kirjaa, jotka koostuvat useista vain ohuesti toisiinsa liittyvistä tarinoista, etenkin kun en yleensä sellaisista juuri perusta) Anjum syö paljon biryania.

Biryani oli helppo. Melkein sitä meinasin Woltilla tilata kotiin, mutta päädyin lopulta tekemään sitä itse. Kotoa löytyi kaikki tarvittava, paitsi jugurtti, jota mies haki kaupasta sillä välin, kun kana suli. Nyt on kana-biryania, ja hyvää onkin!

Kaikki mieliteot eivät ole olleet ihan niin helppoja toteuttaa – ei etenkään takavuosien Suomessa. Dunkin Donut’sin Boston Cremeä (Janet Evanovichin Stephanie Plum -kirjat!) pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa vasta liki kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Fried Chicken (saman kirjasarjan innoittama) löytyi niinikään Saksasta, missä pysähdyimme KFC:hen syömään autoreissulla joskus viime vuosikymmenellä. Jostain syystä Southern Fried Chicken ei tullut mieleen.

Kay Scarpetta kokkaa vaikka sun mitä fancyä italialaista piinaavien mysteereiden lomassa, jopa niin, että Patricia Cornwell on julkaissut myös Scarpettan keittokirjan Food to Die For, mutta ei ole jostain syystä koskaan ollut kiinnostusta sitä ostaa. Scarpettan innostamana kyllä on tehty pastaa ja risottoa ja grillipizzaa. Italialainen keittiö ei ole uutta eikä erikoista, mutta grillipizzaan en ollut ennen noita kirjoja törmännyt.

Evanovichin eräässä toisessa kirjasarjassa (Fox & O’Hare -sarja, jonka viimeisintä kirjaa odotan kuin kuuta nousevaa – kaksi viikkoa siihen, että se tippuu Kindleeni) Kate O’Hare sanoo, tilattuaan puoliraa’an kobe-pihvin ja kaksi aurinkomunaa: “Egg yolk is nature’s own steak sauce.” Ilahduin suunnattomasti, sillä sitä samaa olin minäkin sanonut miehelle moneen kertaan syödessämme aamupalaksi entrecôtea ja sunny side up -munia.

Kananmunista puheen ollen, uppomunia en ollut koskaan ajatellutkaan maistaa, en ennenkuin luin erään kirjan, missä miniä ei anopin mielestä koskaan osannut tehdä niitä oikein (minä nyt en osaa vieläkään, mutta Dublinissa niitä maistoin kyllä). Paahtoleipä peanut butterilla ja kirsikkahillolla on myös kirjoista kotoisin (ajalta jolloin suomesta ei saanut maapähkinävoita, joten odotin ja odotin, että saisin sellaista maistaa), mutta Steph Plumin oliviit ja maapähkinävoi eivät oikein ole sytyttäneet.

Kuvaukset tuoreesta paksusta leivästä, jonka päälle voi sulaa, saavat lähes poikkeuksetta minut leipomaan leipää tai sämpylöitä. Ja kyllä, Asterixien vuoksi aina halusin maistaa villisikaa, kunnes maistoin ja totesin, ettei se oikeastaan ole juuri tavallista possua kummempaa. Kuitenkin, samaisten sarjisten vuoksi edelleenkin rakastan syödä broilerin koipia kädet rasvasta liukkaina. Don’t ask 😀

Ainakin minua siis kirjat ovat vieneet makumatkoillekin – joskin kai useimmiten lähinnä ne aiheuttavat mielitekoja, jotka ainakin pyrin täyttämään melko saman tien. Jotenkin sekin syventää kirjan kokemusta, että syö samaa ruokaa kuin kirjan henkilöt. Sitä sukeltaa vielä himpun verran syvemmälle kirjan maailmaan, kun täyttää vatsansa kirjassa kuvatuilla herkuilla.

Toisaalta toisinaan kirjoissa vain on suunnattoman mielenkiintoisia ruuan kuvauksia ja niitä pitää saada maistaa, ihan vain koska. Toisinaan taas ei, ks. Viisikko. Niin, ja Kastanjakadun väki söi aika kamalaa safkaa, kuten liha-munuaispiirakkaa, ja papuja ja paahtoleipää (ei kummassakaan yksin tosin mitään vikaa, mutta että yhdessä?). Kastanjakadun väki oli tosin muutenkin aika surullista porukkaa.