Melkein kirjoitin kokonaisen blogipostauksen rasismista. Melkein kirjoitin toisen palkanalennuksesta. Kirjoitin melkein valmiin postauksen teini-edesottamuksista esikoisen isälleen tekemän jekun innoittamana. Melkein meinasin sisällyttää siihen asiaa erilaisuudesta. Melkein kirjoitin uusavuttomuudesta, matkustamisesta ja lehmälaumoista. Aloitinkin jo yhden kirjoituksen ystävällisyydestä. Melkein meinasin kirjoittaa uutisten otsikoinneista ja pelottavista proteeseista. Olen jäänyt ajatusteni jalkoihin.

Tuossa eräänä päivänä, olisikohan ollut viime perjantaina, seisoin työpäivän jälkeen bussipysäkillä odottamassa bussia joka veisi minut kotiini kultaiseen. Ajoipa siihen pysäkille ihan väärä bussi – minun kantiltani siis – ja katselin kuinka toiset onnelliset jo pääsivät bussin lämpöön, kotimatkalleen.

Keskiovista oli sisään menossa äiti lastensa kanssa. Toinen rattaissa, toinen taaperoinen jalan. Bussipysäkin reuna oli jäinen kumpare ja bussi sen verran kaukana reunasta, että rattaiden etupyörät ylttivät bussiin vain hätinä, kunhan äiti oli ensin saanut rattaiden takapyörät jäisen kumpareen päälle. Katselin operaatiota, otin pari nopsakkaa askelta eteenpäin, melkein singahdin ottamaan rattaista kiinni, kun hetken näytti siltä etteivät etupöyrät millään yltä. Mutta taitava äiti sai kuin saikin rattaat kyytiin ja kääntyi nostamaan taaperon siitä kumpareen yli myös.

Seisoin pysäkillä alerttina koko toimituksen ajan, valmiina säntäämään apuun tai kiljumaan ja huitomaan bussikuskille jos tarve vaatisi. Ei niin kauan aikaa sitten yhden äidin vaunut jäivät bussin ovien väliin kun kuski ei katsonut peiliinsä ollenkaan ovia sulkiessaan. Mutta tämä äiti lapsineen pääsi bussiin ongelmitta, ja hymyili minulle bussin lähtiessä liikkeelle. Eleeni – niin vajaaksi kuin se oli jäänytkin – ei ollut jäänyt huomaamatta. Hymyilin takaisin.

Jäin pysäkille miettimään, kuinkahan monta kertaa tuo äiti lapsineen on saanut kuulla erinäisiä solvauksia auttamisen ja ystävällisyyden sijaan. En itse muista kovin monia töykeyksiä lasten vauva- ja taperoajalta, siltä ajalta kun rattaiden kanssa kuljin, mutta nykyisin rattaiden kulkevalta siskoltani sekä muutamalta muulta itseäni tuoreemmalta äidiltä kuullut jos jonkinmoisesta vaunuvalituksesta. Puhumattakaan siis siitä, jos satut olemaan maahanmuuttaja.

Ainiin, mutta eihän Suomessa huudella kadulla solvauksia, ei etenkään rasistisia solvauksia. Ja jos huudetaankin, ne on yksittäistapauksia. Ovatpa toki. Yksittäistapausten tiheys lienee vaihteleva.

En tiedä onko tuo äiti törmännyt kyseisenlaisiin yksittäistapauksiin vai ei ja kuinka paljon – kuinka voisinkaan tietää? vaikka veikkaankin että on – mutta hänen hymynsä ja silmänsä kertoivat, että ainakin juuri sillä hetkellä oltiin plussan puolella. Hyviä yksittäistapauksia – sillä yksittäistapauksia nekin valitettavasti ovat – oli ainakin viime aikoina mitä luultavimmin ollut enemmän kuin huonoja.

Oma äitini aikoinaan opetti minulle, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Viha synnyttää viha, paha synnyttää pahaa, hyvä synnyttää hyvää, rakkaus rakkautta. Solvaukset synnyttävät solvauksia – paitsi jos vastassa onkin se viisaampi, se joka osaakin olla olematta kaiku ja katkaisee kierteen. Ilman kaikua ei kukaan jaksa kamalan kauan huudella. Ja tämä muuten pätee noihin alussa mainittuihin teineihin (ja vähän nuorempiinkin lapsiin).

Esikoinen siis tosiaan teki isälleen prankin. He didn’t think it was funny. Ei, isäänsä ei naurattanut, vaan tytär sai siitä rangaistuksen. Minua pila nauratti kylläkin, vaikka koitinkin säilyttää pokkani ja seistä exäni antaman rangaistuksen takana ihan kasvatusvastuullisista syistä. Ehkä onkin helppo sanoa tältä etäisyydeltä, mutta toisaalta myös uskon vähän erilaiseen tapaan käsitellä tällaisia juttuja. After all, se oli vain harmiton pila. Kuuluu elämään! Etenkin teinin elämään. Omaani muistellen…

Rasimi, rasistiset huomautukset eivät ole yhtään sen uudempi asia (Suomessakaan) kuin teinien into tehdä käytännönpiloja. Abu-Hanna nosti sen tällä kertaa tabloideille, tökäten samalla suomalaisia arkaan kohtaan. Kiitollisuus, kiittämättömyys, yleistykset. Jos jotain saa, valitusoikeus menee. Vaikkei sillä mitä on saanut ja sillä mikä on pielessä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ja samaan aikaan lauma suomalaisia turisteja jumittui puoleksi vuorokaudeksi Venäjälle koneen toisen moottorin sammuttua kesken lennon, ja unohtaen olla ollenkaan kiitollisia siitä että ylipäänsä ovat hengissä, riehuvat (Iltasanomien mukaan) kotiin päästyään, ettei matkatoimisto ollut [ennakoinut pakkolaskua ja] hankkinut paikalle opasta pitämään kädestä kiinni ja “kunnon ruokaa” venäläisen pöperön sijaan.

Kuka mistäkin valittaa ja millä mikäkin painoarvo. Ja kenen mielestä proteesi on “järkyttävä löytö” uimahallin lokerossa ja kuka ei kestä syödä parsakaalia enää kun siitä yhden kerran löytyi ötökkä.

Eyeroll. Elä ja anna toisten elää. Siispä pidän loput mölyt mahassani minäkin.