Maanantaiaamu, ei pakottavaa aikataulua duunissa, pitkä kiireisempi putki takana, väsytti. Ei sillä, etteikö maanantaiaamuisin ja kaikkina muinakin aamuina väsyttäisi muutenkin. Mutta mieleni oli jo illalla vaipunut tilaan, jossa se oli antanut minulle luvan hitaaseen maanantaiaamuun vailla hoppua, sillä työpäivä saa rauhassa venyä tänään illan puolelle, vaikka sinne kello kasin tanssituntiin asti. Joten mikäpä kiire sitä muka aamulla olisi sännätä liikkeelle.

Kelloni soi normaaliaikaan silti, 6:21 – tuo hassu ja aavistuksen verran mieltäni häiritsevä pariton luku yksi tuli herätysaikaan erään kerran kun olin jälleen siirtämässä tuntilukua, jota vaihtelen arjen kuudesta viikonlopun kasiin ja sohaisinkin vahingossa minuuttilukua enkä ole jaksanut pyörittää sitä 59 minuuttia ympäri vielä. Tuo pariton luku herätysaikana on oikeastaan eräänlaista mielen jouston harjoittelua minulle myös. Jos siedän tuota, olen voittanut yhden pienen kohdan mielen jäykkyydestäni.

Kellon pärähdettyä käänsin kylkeä ja vetäydyin syvemmälle peiton alle – heti avattuani oven olkkarin puolella maukuneelle kissalle – ja vaivuin takaisin autuaaseen uneen, tietoisena kiireettömyydestä. Kello soi uudestaan vielä yhdeksän minuutin kuluttua, minkä jälkeen sammutin sen kokonaan ja tuumasin, että herään kun herään ja sillä hyvä, mies huolehtikoon itse omasta nousemisestaan. Kissa kierteli ja kehräsi meidän sängyssä kunnes kuuli ääniä toisaalta ja meni vastaan esikoista, joka oli juuri herännyt.

Esikoinen oli tosiaan noussut – tai laskeutunut – sängystään ja pelmahti hetken kuluttua meidän makkariin, pudottaen kissan sylistään takaisin meidän sänkyyn. Kello oli jotain 7:20 tai jotain ja pohdin, että jos vaikka puolelta sitten oikeasti nousisin ylös. Tytär kömpi meidän väliin hetkeksi torkkumaan myös, sillä hänellä oli yhdeksän aamu, eikä vielä siis kiirettä hälläkään. 

Yhtäkkiä aivojani sumentanut univerho hälveni kertaheitolla, kun Outlookin hälytystä muistuttava merkkiääni alkoi soida päässäni. Pomppasin vieterinä ylös sängystä herätyskelloni näyttäessä lukemaa 7:24, huudahdin "Ei kai?!" ja säntäsin esikoisen ja miehen ihmettelevien kysymysten saattelemana eteiseen etsimään kännykkääni. Ja kyllä vain. Päällimmäinen kalenterimerkintä kertoi, että tosikoisella oli aika suuhygienistille tänä aamuna, klo 7:30. Tuumasin, ettei millään taikatempulle oltaisi siellä ajoissa, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Mies ja tytär saivat viimein selityksen pomppuuni ja huudahdukseeni, minkä jälkeen menin herättämään tosikoista: "Nyt ylös, sulla on hammalääkäri kahden minuutin päästä! Hampaiden pesulle ja vaatteet päälle!" Mies meni katsomaan, että tosikoinen selviytyy sängystä ja pesulle ja sillä välin minä vedin farkut jalkaan ja collarin yötopin päälle ja menin pesemään omat hampaani. Mies etsi lapselle vaatteet ja minä vielä kaivoin tyttärelle siistimpiä housuja mukaan, sillä on tänään menossa synttäreille suoraan päivälkodista. Mies työnsi ovella mukaani lapsen hoitorepun. ulkohousut, pipon ja sormikkaat ja mentiin.

Starttasin auton sen kellon näyttäessä 7:33. Melkoinen suoritus, etten sano! Yhtä pitkään kuin tytön heräämisestä autoon pääsyyn, eli tuon noin minuuttia, kesti meillä ajomatka kotoa hammashoitolaan. Oltiin siis noin kymmen minuuttia myöhässä. Ilmoittauduin luukulle: "Pommiin nukkuneet lapsi ja… äiti ovat paikalla, vieläkö pääsee suuhygienistille, aika oli puolelta." Ei siinä mitään, naista luukun takana jostain syystä nauratti, ja lupasi käydä kertomassa suuhygienistille tulostamme. Ja mentiin huoneeseen.

Hammastarkastuksen jälkeen – ihan oli reiättömät hampaat lapsella, kunpa voisin samaa sanoa omistani… – vien pahaa makua kaikkialle kailottavan tyttären päiväkotiin. Eihän se fluoritöhnä hyvältä maistu ei. "Mä en kyllä syö aamupalaa, yök tää on pahanmakusta!" hoki tytär vielä hoitajillekin. En tiedä söikö laps vai ei, hoitajat ainakin yrittivät vakuuttaa, että kyllä se paha maku parin puurolusikallisen jälkeen hellittää. Jätin tyttären hoitajien hoiviin ja lähdin kotiin suihkuun, kunhan olin ensin luvannut tytölle toimittaa hoitoon kaverin synttärilahjan, joka oli unohtunut kotiin kiireessä.

Kotona oli vielä tytär ja mies vaiheessa, mutta lähtivät ovesta yhtä matkaa vähän sen jälkeen kun minä olin tullut suihkusta. Mies otti matkaansa tuon unohtuneen synttärilahjan (ja toivon mukaan muisti viedä sen päiväkotiin matkalla). Esikoien pohti lähteäkö märkään ja tuuliseen syysilmaan pyörällä vai kävellen. Taisi päätyä kävelemään. Vähän ennen kuin olin itse valmis lähtemään, soi puhelin tuntematonta numeroa, toisessa päässä esikoiseni joka pyysi tuomaan kännykkänsä ja avaimensa hänelle kouluun lähtiessäni. Onneksi olin vielä kotona!

Lähdin kotoa vähän vaille ysin, toimitin tyttärelle avaimet ja kännykän ja tuumin, että taidan päästä töihin suht vikkelään, kun kello oli jo senkin verran. Turha luulohan se oli, ihan oli Hämeenlinnanväylä tukossa vielä, pahemmin kuin yleensä tuntia aiemmin. Vai olikohan se puolitoista tuntia aiemmin? Who cares, töihin pääsin kuitenkin kuten joka aamu. Ja täällä olen, muutaman tunnin vielä varmaankin.