Tänään vasta sankari olenkin, kun kuumemittarin lukema alkoi 37:llä. Jostain syystä joskus kauan sitten siitä tuli sankaruuden mitta meillä, siis mutsin ja systerin kesken. Sanoinhan, kauan kauan sitten. Samalla saavutin sankaruuden muut rajat ja muutuin antisankariksi. Antisankariksi joka nukkui ensin 15 tuntia (okei, kävin minä siinä välissä aamupalalla) ja lojui sen jälkeen koko päivän sohvalla tehden testejä naamakirjassa, milloin ei torkkunut.

Ulkona oli hirveä tuuli, joten vaikka aurinko paistoikn, ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa, että olisi ollut lämmin mukava kevätpäivä. Sillä vähän lohduttauduin, kun satunnaisesti mietin, miten reippaat kunnon ihmiset kevätulkoilivat lastensa kanssa, kun taas meidän pesue lojui äitinsä tapaan sohvalla, puolestaan Tinttejä lukien.

Sen verran kunnostauduin buranan voimin, että suorastaan väänsin perunamuusin lounaaksi kaupan lihapullien kanssa. Vatsaystävällistä ruokaa, se kun on oireillut niin minulla kuin tosikoisellakin ja kait miehelläkin, tosin vähän eri kaliberissa kuin minulla. Minulla kun ei ole hyvä olo vieläkään. Ruoka enimmäkseen pysyy sisällä, mutta vatsa protestoi kaikesta, myös tyhjänä olosta. Tee siinä sitten vatsasi tyytyväiseksi!

Esikoinenkin yritti iltasella sanoa, että mahaan sattuu, mutta se meni hyvin nopeasti ohi. Esikoisen mahakivun syynä oli stressaaminen kaverin pyjamabileistä. Konsepti tuntui tytöstä niin oudolta, että oli varma, ettei sinne kukaan muu tule pyjamassa, joten ei olisi halunnut mennä ollenkaan välttääkseen dilemmansa: ottaako riski olla ainoa pyjamassa vai ainoa ilman? Lopulta ratkaistiin ongelma siten, että tytär lähti bileisiin normikuteissaan, pyjama mukana – kuten isänsä oli jo eilen ehdottanut. Ja hauskat oli bileet kuulemma, ja kaikki pyjamassa.

Nyt olen jo pyjamassa taas itsekin. Kolmatta iltaa peräkkäin menossa nukkumaan ennen puolta kymmentä. Uskomattoman voipuneeksi vetää, kun ei mahassa ole kaikki hyvin. On sillä sankaruudellakin rajansa, tai sitten en vain ole kovin sankarillinen 😉