Taisin purnata maanantaiaamua vähän turhankin paljon taas täällä kotona, kun esikoinen alkoi jo kuittailla minulle: "oi kun kamalaa, ihan hirveää, ooh, iih…" sellaiseen teatraaliseen sävyyn heittäen päätään taakse. Mutta minkäs minä sille voin, että tänäkin aamuna oli vaan ihan hirveän vaikea aloittaa uutta arkiviikkoa ja kaikkea ärsyttävää ehti jo sattua ennen kuin pääsin kodin ovesta pihalle asti! Tai ainakin aika moni asia ehti näyttäytyä ikävänä…

Jos ei viitsi edes mainita sitä, miten kurjaa on nousta pimeään maanantaiaamuun, kun nukuttaisi vielä ihan vietävästi, niin sen voinee ainakin mainita, miten kurjaa on, että taas sataa. Lumi on sulanut, kaikkialla on märkää, kuraista ja mutaista, ja tuplasti pimeämpää kuin viikko sitten lumen vielä heijastaessa sitä vähäistä valoa, jota jostain katulampuista kajasti. Ei siis voi todellakaan sanoa, että mikä ihana aamu.

1) I don’t do mornings. 2) I don’t do mondays. 3) I don’t do winter nor rain nor cold… => I definately don’t do cold and rainy winter monday mornings!

Säätila sikseen, totesin aamulla peiliin katsoessani, etten vieläkään viikonloppuna muistanut nyppiä kulmiani. Siihen ei luonnollisestikaan ole aikaa myöskään maanantaiaamuna, mutta sain kuningasajatuksen (varoitusvalo vilkkuu jo!) siistiä kulmani sellaisella paristokäyttöisellä kulmien siistimislaitteella, jonka joskus hommasin kokeilumielessä, kun se nyppiminen on niin pahuksen kipeetä puuhaa. Totesin laitteen huonoksi, mutta se jäi kaappiin lojumaan. Tänään totesin laitteen jälleen huonoksi, kulmat tosin on kohtalaiset (muttei yhtä siistit kuin nypittyinä), mutta puolet silmäripsistäni on puolta lyhyempiä kuin ennen! Siis horris!

Keittiössä totesin, ettei ollut kahvia, mies ei ollutkaan keittänyt sitä ennen töhinlähtöään. Boleroa pukiessani totesin, että sen hihassa oli jotain likaa (joka tosin onneksi lähti pois pienellä paikallispesulla). Ranneketju ei meinannut haluta mennä kiinni. Tosikoinen taisi sentään pukea päälleen suht sutjakasti.

Ennen kuin olin tosikoisen kanssa päiväkodissa asti, soitti esikoinen, että oksettaa ja on huono olo. Sen pallon heitin kuitenkin miehelle, sillä minun ei oikein ollut mahdollista palata kotiin, etenkään kun olin hiukan skeptinen tytön sairauden laadun suhteen. Neiti kun oli jo ennen lähtöäni valittanut ettei jaksaisi mennä kouluun. Mutta mikä minä olen sanomaan itkua tihrustavalle lapselleni, että sinä vain kuvittelet, mene kouluun siitä. Joten annoin asian isänsä huolehdittavaksi, ja tyttö oli sitten päivän kotona.

Ja minäkin illan, sen jälkeen kun olin typottanut koko päivän töissä. Aivot jumittivat tänään vielä aika pahasti. Enkä arvannut vielä tanssitunnille mennä. Keskiviikkona taas. Jos suinkin jaksan. Olen jotenkin ihan puhki. Loman tarpeessa. Onneksi kohta on joulu ja pari ekstravapaata.