Lääkäri soitti minulle päivällä, vain noin tuntia myöhemmin kuin mitä olin toivomukseksi ilmoittanut. Voisi ajatella niinkin, että jos erikseen esittää pyynnön kellonajasta, siihen on jokin syy, jolloin voisi olla kiva noudattaa pyyntöä. Mutta toisaalta, lääkärit on lääkäreitä. Pääasia, että soitti, vaikka olinkin juuri sillä minuutilla jo lopettamassa lounastaukoani ja palaamasa asiakkaiden pariin. Lääkärin asia koski tietenkin tiistaisia röntgen-kuvauksiani, joiden perusteella toistaiseksi viimeisin astma-arvioni sitten tehtiin.

 

Tyly tuomio oli, että astmaan kaikki viittaa. Keuhkot, sydän ja poskiontelot olivat normaalit sen perusteella, mitä röntgen näyttää. Tapaukseni on melko lievä, melkein rajatapaus, mutta sehän nyt oli arvattavissa. Olenhan sairastanut kaikki lapsuuden rokot "luultavasti"-diagnooseilla, potenut laktoosi-intoleranssia joka todettiin lievänä mutta oireili rajuna pari vuotta kunnes muuttui tyhjän vatsan laktoosi-intoleranssiksi, kärsinyt siitepölyallergioista vain satunnaisesti ilman korrelaatiota siitepölyn määrään, saanut tosikoisen vaikka raskaustesti näytti vain himmeää haamuviivaa. Story of my life siis. Mikään ei mene oppikirjan mukaan.

 

Silti olkoonpa astmani minkä tahansa mittareiden mukaan lievä tai rajatapaus, tiedän itse, miten paljon se haittaa normaalia elämääni. Ei ole kiva hengästyä siitä, että kävelee ja puhuu yhtaikaa. Ei ole kiva, että jatkuvasti sattuu keuhkoihin. Ei ole kiva, että kun tulee pikkuinen flussanalku, ei heti henki kulje kunnolla ollenkaan. Ei ole kiva, ettei pääse lenkille, kun ei voi juosta, kun alkaa keuhkot palaa ja jalat menee maitohapoille. Ja kun ei siis kyse suinkaan ole kunnonpuutteesta. Kun kyse on hapenottokyvyn häiriöstä. Mutta se on tietenkin hyvä asia, että lääketieteellisesti ottaen astma on lievä – prognoosi on hyvä ja lääkärin mukaan muutamassa kuukaudessakin voidaan päästä siihen, ettei jatkuvaa lääkitystä välttämättä enää tarvita.

 

Enivei, nyt minulla on, parinkymmen minuutin pituisen apteekkireissun jälkeen – don’t ask, pienehköä byrokratiaa vakuutusten sun muiden kanssa, ja tätsä siellä tiskin takana oli lievästi sanoen, noh, kireä, ja jätetään muut mielikuvat kertomatta – kolmen kuukauden satsi hengitettävää kortisonia, jonka pitäisi hoitaman oireita ja parantaman limakalvojen tulehdusta sekä satsi avaavaa Buventolia. Ensimmäiset henkäykset ensin mainittua on jo otettu, jospa ensi viikolla uskaltautuisi jo lenkille, vaikkapa Buventol-hönkyjen saattelemana?

 

Ajatuksesta riemastuneena otin ja ostin itselleni tämäniltaiella kauppareissulla jo uudet juoksulenkkarit noiden vanhoje maalisten ja reikäisten ja muutenkin hajoavien tilalle. Nuorisomallia 😉 Kaipa niillä tällainen hoikka kolmikymppinenkin juoksee? Innostuksissani lähdin heti kauppareissun jälkeen (heti being heti kun olin jeesannut miestä yhden yläkaapin kiinnityksessä) kävelylenkille uusilla lenkkareillani, ottamaan vähän iltahämäräkuvia kamerallani. Harmi vaan, etten vieläkään ole ehtinyt lukea tuon Samsungini käyttöohjeita niin että olisin muistanut mistä niitä aukkoja käsin säädetään… Ja harmi vaan, ettei ole tripodia kameralle. Joten auto-asetuksilla ja käsi-vakaudella mentiin, kuvat ovat vaihtelevaisia…

 

Mutta lenkkarit olivat hyvät! Odotan innolla, että pääsen niillä noita katuja mittaamaan juoksuaskelin 🙂 Ihanaa!