Se ois paluu arkeen nyt ihan tosissaan, kun on ne firman kehityspäivät ohi, tänään alkaa koulu ja tanssitunnit ja syksy näyttää kynsiään. Siellä hytisteltiin koulun pihalla tihkusateessa ja hämärässä, kun saattelin esikoistani tokaa luokkaa aloittamaan. Sen verran pehmeää laskua kouluun ja arkeen, että tänään teen vielä kummallisen työpäivän – saatoin tytön kouluun, poimin iltapäiväksi mukaani töihin, mistä isänsä hänet myöhemmin noukkii ja minä teen töitä sitten omaan tanssituntiini asti.

 

Lauantaina palattuani sieltä kehareilta hain tosikoisen kanssa esikoisen kotiin meidän landelta, missä oli isoäitini ja vähän isänikin kanssa viettänyt aikaa aina tiistai-illasta lähtien. Siitä asti, kun isosisko tuli taas kotiin, on tosikoisen elämä myllertänyt. Hirmuisia raivareita ja itkukohtauksia ja kaikkea vaikeeta. Iltaisin ei taas uni ota tullakseen ja eilenkin riekkuivat sängyissään ilmeisesti reippaasti yli kymmeneen. Olipa sitten vaikea tosikoisen aamukin tänään, esikoinen selviää paremmin vähän lyhkäisemmälläkin unella.

 

Himassa on muutenkin aika kaaoottista. Joka kerta, kun tarvitsen jotain, olen päätä myöten jätesäkissä, seuraavassa, seuraavassa… ja joka toinen kerta en silti löydä etsimääni. Yhtä sun toista normaalielämään tarvittavaa tavaraa on tuolla jossain laatikoiden uumenissa, mutta ei niitä kaikkia pysty mitenkään penkomaan. Tosikoisen juomapullo, esikoisen syystakki, minun päkiäsuojani, noin muutamia mainitakseni. Ihmeen vähällä tuo mies pärjää, hänen kamojaan ei ole etsitty ollenkaan!

 

Eilen illalla sain jälleen mittani täyteen niin lasten riehuntaa kuin tätä kaaoksen keskellä elämistäkin ja lähdin pikkuista vaille kymmenen iltakävelylle. Kävelin hämärtyvässä illassa tuonne järvenrantaan, minkä jälkeen sain päähäni hätyytellä yhtä tuolla kylän toisella puolen asuvaa ystävää, jonka kanssa lopulta istuttiin tuolla keskustassa juttelemassa tovi jos toinenkin.

 

Kotimatkallani oli jo aivan täysi yön pimeys laskeutunut. Keskustassa oli katuvalot päällä, mutta jostian syystä tuossa taajama-alueen reunamilla ei ollut valoja sytytetty. Kevyen liikenteen väylät olivat niin pimeitä, että katsoin turvallisimmaksi kävellä maantien reunaa, kunnes kurvasin kotia kohti kohdassa, jossa valaistus jälleen oli. Mikä lie säästökampanja? Vai sähköverkon parannusten aiheuttamaa väliaikaista valokatkoa? Niin tai näin, sysipimeässä ei ole kiva taivaltaa metsikössä.

 

Kotona mies oli huomaavaisesti jättänyt eteiseen nuo himmeähköt seinä-ledit päälle, jottei tarvinnut aivan sysipimeään taloon sentään tulla. Mutta koska pesuhuoneessamme ei sähköt toimi edelleenkään (sähkäri "tutkii" miksi näin on – mutta eipä ole miestä näkynyt sitten torstain vai perjantain?), enkä viitsinyt keskellä yötä sytyttää noita tuhannen watin raksavaloja, oli aika pimeä wc- ja hampaidenpesureissu… Vaikka mihin sitä valoa tarvitsee?

 

Lapsena muuten ihan oikeasti uskoin, että näen pimeässä jotenkin muita paremmin, koska minulla on vihreät "kissansilmät", kuten minulle sanottiin. Ei hämäränäössäni sinänsä mitään suurempaa vikaa liene edelleenkään, vaikka enempi valoisasta pidänkin (paradoxaalista tämäkin, koska sitten taas toisaalta silmäni ovat hyvinkin valoherkät ja käytän usein aurinkolaseja kesällä pilviselläkin säällä), mutta en minä sentään pilkkopimeässä näe minäkään.

 

Tänään ei ole sitten kunnolla valoisaa tullutkaan. Harmaata ja hämärää, vettä tulee tällä haavaa taivaan täydeltä. Tosi syksy 😦 Ja minusta tuntuu, että olen tämän sekamelskani keskellä menettänyt otteen tästä meidän elämästä. Siis sikäli, että minä ennen pikkutarkka ja pedantti kaiken suhteen en enää muista mitään, en löydä mitään, enkä edes hogaa mitään. Siis sellaista kuin että esikoisen olisi pitänyt palauttaa tokari kouluun ja että tosikoiselle olisi pitänyt kaivaa jostain kurikset päiväkotiin. Mies niistä soitteli lapsen vietyään ja lupasin etsiä ja viedä jälkitoimituksena jos löydän.

 

Tunnen välillä itseni edesvastuuttomaksi ja holtittomaksi äidiksi, jolta lipsuu kaikki mielestä ja sen vierestä, joka ei osaa enää pukeakaan lapsiaan asianmukaisesti. Joka ruokkii perheensä millä sattuu. Joka pakenee iltahärdelliä sen sijaan että vaikka makoilisi lasten vieressä rauhoittamassa heitä. Ei kai tämä sekametelisoppa täällä heillekään helppoa ole! Ei kai meille kelleen. Valoisampia aikoja odotellessa… Mutta löysin sentään ne kurikset ja sen tokarinkin. Ihme kyllä.

 

Olisipa jo oikea nettiyhteys himassa… I wish… Sitä saanee odottaa, sillä se meidän sähkäri on Elisaakin hitaampi tapaus – ja sitä paitsi puhelinjohto on metrin liian lyhyt