Ei se auta pullikoida vastaan, syksy on ovella, halusi tai ei. Merkit ovat selvät: duunissa kehityspäivät, maanantaina alkaa koulu, päiväkodin ovella tuli vastaan itkusilmäinen äiti. Ja tuo säätila. Vaikka kesäkin oli kylmä ja tuulinen, on nyt vaivaisen viikon lämpimien jälkeen aivan ilmiselvästi syksy ilmassakin. Vaikka tänään paistaa aurinko, ei lämpöä ole kahtakymmentä astetta ja auton ikkunat olivat aamulla huurussa. Loppuviikoksi on luvattu sateista.

 

Koko heinäkuun värjöttelin kesävetimissä, pukeutuen yleisen filosofiani vastaisesti kalenterin, en sään mukaan. Kesällä nimittäin teen tuosta muuta vuotta hallitsevasta filosofiastani poikkeuksen. Kesällä kuuluu pukeutua kesäisesti, sanoi mittari mitä hyvänsä. Niinpä minulla enimmäkseen olikin kylmä. Paitsi viime viikolla, paitsi täällä sisällä toimistolla…

 

Eilen vielä yritin muka pukeutua vähän kesäisemmin. Mutta alkoi jo paleltaa niin pahasti, että illalla luovutin ja kaivoin jätesäkistä farkut esille. Ja nipun pitkähihaisia puseroita. Tänään on farkut jalassa ja kollari teepaidan päällä. Mutta niin pitkälle en asiaa vienyt, että olisin vielä suostunut sukkia laittamaan! Ei ei ei! Ja farkkujen lahkeetkin vielä käänsin ylös niin että nämä on oikeastaan melkein caprit näin. Ei sentään IHAN liian helpolla pidä luovuttaa 😛 Mutta mietin silti jo, että pitää kait ottaa perjantaina sukkikset mukaan hameen kanssa käytettäviksi illan bileisiin. Plääh!

 

Illatkin alkavat jo pimetä, eilen ihan joutui laittamaan niitä vihdoin toimivia muutamaa kattovaloa päälle iltasella, siis jo ennen kymmentä! Tästä ei kauan mene siihen, että on taas pimeetä kun töistä kotiutuu. Miten ihmeessä sitä taas selviää yhden pimeän kauden yli, kun tämä kesäkään ei ole ladannut lämpöakkuja juurikaan? Miten jaksan hiihtolomaan asti? Silloin sentään pääsee etelän aurinkoon ja lämpöön, kun mennään taas mutsin luo sinne Kanarialle. Miten?

 

Ei se auta. Kaipa sitä vaan kestää, jotenkuten, niinkuin aina ennenkin. 32 talvea takana, kaipa niistä selviytyy jatkossakin. Mutta jotenkin vaan ne tuntuvat vuosi vuodelta raskaammilta ja jo niiden prospekti, tietoisuus niiden vääjäämättömyydestä, riittää masentamaan ja lähes ahdistumaan. Ymmärrän siis loistavasti äitini tarpeen paeta niitä. Voisinpa minäkin.

 

Mutta minun vain on myönnyttävä syksyn tuloon askel kerrallaan. Luovuttava turhasta taistelustani ja pukeuduttava syksyyn. Kovin ennenaikaiselta se vain tänä vuonna tuntuu. No, jospa ensi kesä olisi taas kesä?