"Ka, välillä lettuu, välillä huttuu," sanoi Elina Karjalaisen ilmajokelainen emäntätuttu elämästä, kerrotaan Teemu, karvainen kaveri -kirjassa, jota luen tällä hetkellä lapsille iltasaduksi. Voiskohan tuota osuvammin sanoa?

 

Meillä ei pahemmin huttua syödä, sillä siitä ei pidä meillä kukaan. Mies nyt joskus syö kaurapuuroa mökillä, kun joku on keittänyt; puuro on hänelle lähinnä sellainen "ei se nyt hyvää ole, muttei pahaakaan" -ruoka. Meillä perheen naisilla on paljon tiukempi inho-suhde puuroon, minulla ja esikoisella kait voimakkain. Tosikoinen kai päiväkodissa syö puurojakin jonkin verran, jos nyt ei vallan paljon.

 

Silloin joskus 15 vuotta sitten, kun kesä oli viimeksi näin kylmä, yritin kesätöissä säästää rahojani ja ruokkia itseäni lounaspuurolla, jota ruokalassa oli normiruuan lisäksi tarjolla puolet halvemmalla. Puurot vaihtelivat päivittäin ja vaikken niistä mistään erityisemmin pitänyt, sinnikkäästi söin puuroa aina paitsi perjantaina, jolloin palkitsin itseni kunnon ruualla. Olisinkohan kestänyt sitä neljättä viikkoa, kun puuronsyöntini loppui siihen, että minulle oli käydä nolosti, kun muutaman lusikallisen jälkeen huttu alkoikin pyrkiä takaisin ylös. Siihen se puuronsyöntini päättyi lapsenakin, paluuseen lautaselle ja vähän varmaan sen viereenkin.

 

En siis ole koskaan keitellyt puuroja kotona lapsillekaan. Esikoinen söi puuroa niin kauan kuin tuttelipuuro maistui, tosikoinen niin kauan kuin bonan jauhepuuro maistui. Sen jälkeen olen tehnyt kotona joskus satunnaisesti mannista tai suklista – ainoat puurot joita koko perhe syö – ja jouluna riisipuuroa. Nyt voisi kokeilla helmipuuroa, kun viimein tiedän, mitä se on – lapset ovat saaneet sitä päiväkodissa ja kuulemma tykkäävät.

 

Meillä voi siis todella sanoa, että huttu on elämän nurja puoli. Kun taas lettu – tai lätty, kuten meillä sanotaan – ihan yhtä paljon se elämän makea puoli. Sillä lätyistä meillä tykätään kyllä. Minä en niitä paista yhtä tiuhaan kuin aikoinaan äitini, jolta opin täydellisen lettutaikinan teon jalon taidon. Mutta syödään niitä toisinaan, sokerin tai hillon kanssa, ja miehen maun mukaan päälle pitää vielä saada kermavaahtoa tai jätskiä. Lättyjä paistoinkin viimeksi tänään – ja systerin innoittamana kääntelin lätyt pitkästä aikaa oikein heittämällä –  joskin tänään tämän huttuisen elämän keskellä oikaisin ja tein taikinan Sunnuntain valmispussista, mutta senkin saa hyväksi parilla jipolla ja maistuivathan nekin, Ben&Jerry’s jätskin kera 😉

 

Tällä hetkellä elämä on todellakin varsin huttua. Kerrassaan ohravelliä, ilman suolaa. Sitä se on vielä hyvän aikaa, luulen 😦 Onhan niitä letunpalasia nytkin tuolla ohravellin seassa. Sellaisia kuin tämä päivä (jos nyt en säästä viitsi tällä kertaa rutista 😉 ), kun oltiin tyttöjen kanssa ensin Seurasaaressa missä tytöt innostuivat käymään kaikki talomuseot läpi oikein intohimolla ja pääsivätpä kokeilemaan pellavankäsittelyäkin, Seuriksessa kun oli perinnekäsityöpäivä.

 

Mutta vaikka näitä letunpalasia osuu hutun seasta lusikkaan aina silloin sun tällöin, nyt lomalla enempi kuin perus-arkena, ei niistä palasista oikein kokonaista lettua tule millään. Ennen kuin ehtii saada riittävän monta letunpalasta ongituksi ylös, on puuron karvas maku vallannut jo suun, ja lätyn kokoamisen saa aloittaa taas alusta. Kaipa se elämä tässä talon valmistumisen edetessä vähän kerrassaan muuttuu lättyisemmäksi, letunpalat isommiksi ja huttukin vähemmän karvaaksi. Kunnes ne ovat taas tasapainossa. Sillä ainahan elämässä on molempia. Niin se vaan on.