Tämä näennäinen kodittomuus, epämääräinen asuminen tutussa, muttei omassa, paikassa, odottaminen, normaalin puuttuminen, alkaa tosissaan tuntua näin kolmen viikon jälkeen. Totta, olin lasten kanssa melkein viikon poissa, mutta melkeinpä sitä karummalta tuntuu, kun kotiinpaluu reissusta tarkoittikin jälleen paluuta lainanurkkiin. Tytöt ovat selvän stressaantuneita, riitelevät aivan kaikesta ja koko ajan, ja se tietenkin vain pahentaa omaa väsymystäni. Tänään tuli jo mitta niin täyteen, että keräsin yhden ainaisen riidanaiheen, legot joilla päivittäin ovat leikkineet, kunhan ensin ovat itkuun asti niistä riidelleet, jäähylle.

 

Iltahässäkän jälleen alettua, lasten riehuessa holtittomina, kummankin itkiessä että haluavat nukkua samassa huoneessa isin kanssa, sain jälleen mittani täyteen. Haluan takaisin oman kodin, jossa on on kaikelle ja kaikille paikka! Jossa on järjestys ja rauha, jossa ei lasten tarvitse potea isi-ikävää, jossa jokainen tietää illalla, mihin menee nukkumaan. Ahdistaa tietoisuus, että vaikka viikon (!!!) päästä muutetaan taloomme asumaan, homma muuttuu joksikin aikaa vielä hullummaksi, kun nukutaan koko sakki samassa huoneessa, ainoassa valmiissa makuuhuoneessa. Ja kaikki on vielä enemmän levällään kuin täällä.

 

Jätin tylysti lapset riitelemään nukkumapaikoista isänsä kanssa, vedin päälleni ulkoilupuvun (keskellä heinäkuuta!) ja painelin ulos kävelemään. Täynnä vihaista energiaa painelin pitkin hiekkatietä konnariin eli Munkinpuistoon, kaivaten syvästi johonkin jätesäkkiin varastoimiani lenkkareitani. Kokeilin ottaa muutaman juoksuaskeleen tennareillani, mutta tuntui liiaksi kantapäissä… Joten puhistelin menemään rivakkaa kävelyä.

 

Suunta oli selvä, kohti rantaa. Luonnollisesti, kun tässä kävelymatkan päässä rantsusta kerran olin! Ja rauhoituin ihmeesti heti kun pääsin meren äärelle. Sillä on ihmeellinen vaikutus minuun. Talsin Fiskiksen rantsuun, kallioille, jotka olivat kaikista Muncca-Tarvo välin rantakallioista kaikkein mieluisin paikkani, ja istuin kaltsille, kuten silloin ennenvanhaan, vetäen jalat lähelle kroppaani, sillä oli kylmä!

 

Meri. Suunnaton meri, jonka vaivainen osa on Itämeri, jonka vaivainen osa työntyy lahdelmina syvälle Helsinkiin. Itämeri ei ole kovinkaan suolainen, mutta silti nenäni täytti heti rantaan päästyäni tuo tuttu aavistuksen suolainen tuoksu. Fiskiksen rannassa siihen sekoittui hivenen imelä mätänevän meriheinän ja kaislan lemu. Ei miellyttävä, mutta tuttuudessaan ei epämiellyttäväkään. Turvallinen. Samoin kuin se loiskahdus, jonka aallot päästävät iskeytyessään rantakallioon. Niin tuttua, niin turvallista, niin rauhoittavaa.

 

 

Kauan ei siinä voinut istua, sillä tuli kylmä. Jatkoin matkaani ikivanhat portaat ylös Fiskiksen vierustalta ja kuljin kohti Tammitietä. Kiersin Härkähaan, joka oli lapsena minusta aina nimensä vuoksi jännittävä paikka, vaikkei puistikossa mitään muuta jännittävää olekaan. Jatkoin Tammitietä, löysin tammen, jonka haaraan faija aina nosti minut ja systerin istumaan kävelyretkillämme. Jatkoin ylös kartanolle, tein lenkin kartanon puistossa – Munkkiniemi on täynnä puistoja ja puistikoita – laskeutuen lopulta Ramsaynrantaan.

 

Lähdin kulkemaan pitkin Ramsaynrantaa Lehtisaarta kohti. Täysikuu kummotteli Seurasaaren yllä. Käännyin jälleen kohti Kalastajatorppaa (joka muuten on nykyisin Hilton!), kuljin katulamppujen hohteessa laulellen puoliääneen Catsin Memorya. Kävin uudelleen Fiskiksen rannassa, jonka rantaviiva oli kävelyni aikana täyttynyt hanhista! Istahdin vielä hetkeksi kalliolle, kokeilin merivettä kädelläni – ei oikeastaan tuntunut niinkään kylmältä, ainakaan siinä kylmenevässä yössä.

 

 

 

 

Vihdoin nousin palatakseni tänne isoäidilleni. Kuljin Solnantielle, kävelin ohi talon, jossa yhtäkkiä muistin parin opettajani asuneen. Ohitin Paltsin, Palokunnankentän, jossa juostiin (tai käveltiin tai kuoltiin) Cooperin testiä – jota en siis silloin lukioaikaan jaksanut juosta loppuun asti edes, ja siinä nyt kävelin toivoen, etten olisi pakannut lenkkareitani pois kesäksi! Kentän toisella puolen kirjasto, jonka luin tyhjäksi, ja entinen Palokunnan talo, sittemmin nuorisotalo, jossa minäkin pelasin bilistä toisinaan.

 

Toisella puolen Laajalahdentietä jälleen pieni leikkipuistontynkä, jossa muistan vain pari kertaa leikkineeni. Sen takana kirkko, jossa kävin kerhossa alle kouluikäisenä ja partiossa ala-asteikäisenä, ja jossa siskoni vihittiin. Ja seurakuntatalo, jossa kävin nuortenilloissa liian nuorena, sillä ne olivatkin oikeastaan isoskoulutusta – mitä ei suinkaan iltojen mainoksessa mainittu.

 

Matkani jatkui puukkarin eli vanhan puukioskin ohi kohti vanhaa Lukiotani. Postin nurkilla näkyi koiranulkoiluttaja – Muncca on yöllä yhä aivan yhtä hiljainen kuin silloin nuoruudessanikin. Kävelin ohi Delin, joka muinoin oli Ärkkä, josta ostettiin välkillä karkkia ja Cooperin jälkeen kokista, joka kulauteltiin kerralla kurkusta alas, koko puolen litran pullo juu. Ja Ugari, eli Uffe eli Ukkomunkki, paikallinen rafla, jossa olen käynyt vain kerran, Vanhojenpäivänä, kun istuttiin siellä tovi muutaman muun hyvin kiltin luokkakaverini kanssa aikaa tappamassa.

 

Ja siinä olikin sitten se Munkan yläaste ja lukio, jossa niin minä kuin jo äitini ennen minua olemme koulumme käyneet, ainakin osan siitä. Koulun jälkeen Sahara, hiekkakenttä, jolla pelattiin pallopelit ja luisteltiin talvisin, jollei luisteltu alakentällä. Kenttä, jonka laidoille aurattuihin lumikinoksiin joskus tehtiin lapsuudenajan parhaan ystäväni Emmin kanssa valtaistuimet ja syötiin Jäähedelmä-karkkeja. Ja taidettiin niitä lumeenkin upottaa, koristeiksi.

 

IBM:n risteyksen toisella puolen on palvelutalo, joka oli rakennustyömaa silloin kun minä aloitin lukion. Käytiin siellä lukiotaipaleeni ensimmäisellä kuviksentunnilla piirtämässä lyijärityötä, jotain perspektiivihommaa kait. Siellä raksalla keikkuessa tutustuin uuteen luokkakaveriini Lilliin. Palvelutalon takana on Munkan ala-aste, jota en koskaan käynyt, mutta jonka hammashoitolan muistan kyllä varsin hyvin 😉 Samoin kuin ostarin takana olevan Munkkivuoren ala-asteen yhteydessä olevan hammashoitolan…

 

Saavutettuani Professorinsillan laantui ylitseni pyyhkinyt muistojen tulva huomattavasti. Onhan Munkkivuorikin tuttu, ja liittyyhän siihenkin paljon. Isovanhempani ovat asuneet täällä "aina", isäni asui siellä minun nuoruusvuoteni, asunnossa jossa nyt asuu siskoni. Ostarilla on käyty kaupassa, keskuspuistossa ulkoilutin joskus isoäitini koiraa. Nytkin kuljin ohi kukkakioskin, josta on miljoonat äitienpäivä- sun muut kukat ostettu matkalla isovanhemmilleni. Mutta Munkkivuori ei silti sisällä samanlaista nostalgiaa kuin Munkkiniemi. Munkkiniemessä elin ja asuin, siellä tapahtui kaikki. Munkkivuoressa vain kävin.

 

Isovanhempieni taloa lähestyessäni, kellon lähetessä yhtä yöllä, huomasin hämmennyksekseni, että varsin monen auton ikkunat olivat huurussa. Ja sormeni olivat suorastaan kohmeisen tuntuiset, kun yritin näpytellä yhtä jaikua kännykällä siinä kävellessäni Ulvilantietä alas. Mikä ihmeen heinäkuu tämä tällainen on? Nyt kuuluisi olla yölläkin yli 20 astetta lämmintä! Mutta nyt moiseen vaatimattomaan lukemaan ei päästä edes päivällä, joten ei kai ihme, että yöllä on hädin tuskin 10 astetta lämmintä.

 

Haluan kesän! Haluan kodin! Haluan normaalin elämän!