Tiistai-iltana mies kysyi raksalta tultuaan, mitä me oltiin lasten kanssa tehty päivällä. Summasin, että käytiin systerin luona netissä, käveltiin siitä ostarille kauppaan ja tietysti sieltä takaisin, pysähdellen parissakin puistossa tuolla reissullamme. Ja siihen menikin koko päivä. Totta puhuen tuon lisäksi lapset ehtivät leikkiä legoillaan ja dinoillaan ja poneillaan ja pelata lohikäärmepeliä koneella, minä lukea ja säätää vanhaa tietokonettamme (tosikoista varten). Mutta yhtä kaikki, paljon mitään ei tehty ja hvyin päivä kului.

 

Ja minä nautin. Jossakin suunnilleen ostarin leikkipaikalla istuessani totesin, että on aivan turhaa pitää kelloa ranteessa, mitä minä teen tiedolla siitä, paljonko kello kulloinkin on? Meillä ei ole mikään kiire mihinkään, ei mitään aikatauluja mihinkään suuntaan, ollaan vapaita kuin taivaan linnut. Ja kun olin vielä jättänyt jälleen autonkin kotiin, oli vapauden tunne suorastaan huumaava, kun se kellokahlekin katosi kädestäni laukun syövereihin.

 

Eilen lähdettiin reippaasti iltapäivänpuolella – sitten kun sattui huvittamaan lähteä – tuonne "Konnariin" eli Munkinpuistoon retkeilemään. Vähän oli häilyvä sää (mutta sentään lämmintä, toisin kuin taas tänään, GRRR!!!), mutta enimmäkseen paistoi aurinko, eikä yhtään sadekuuroa saatu niskaan. Tytöt yrittivät uida siellä altaassa, mutta en taas ollut muistanut, että stadin puistoissa on nuo altaat, joten simmareita ei ollut messissä, joten lapset saivat lähtöpassit altaasta – ei kuulemma saanut uida pikkareissa ja teepaidassa 😦 Säännöt ovat muuttuneet sitten sen ajan, kun viimeksi on puistoiltu pari vuotta sitten.

 

Ehtivät silti vaatteensa jo kastella, joten lähdettiin takaisin himaan sieltä, pelailtiin sulkista tuossa pihalla ja loikoiltiin. Kunnes mies tuli duunista hakemaan meitä, oli sovittu, että mennään mukaan raksalle. Siitä syntyikin sitten kriisi, kun piti syödä juuri sillä sekunnilla, vaikkei tytöillä olisi ollenkaan ollut nälkä juuri sillä hetkellä. Ja piti lopettaa leikit ja käydä vessassa ja lähteä, vaikkei yhtään olisi huvittanut. Nopeastipa ovat tytötkin tottuneet tähän ultravapauteen, jossa on todellakin syöty juuri silloin kun sattuu olemaan nälkä, eikä yhtään pakkoa ole ollut elämässä päiväkausiin.

 

Raksalle asti kuitenkin päästiin pienehkön huutokonsertin jälkeen ja jopa tytöt viihtyivät, kun kävivät välilä leikkimässä naapurin tytön kanssa. Minä laittelin välkatossa ilmanvaihtoputkia miehen kanssa. Tänään pitäisi mennä jatkamaan sitä puuhaa, ei mies niistä alumiinipäällysteisiä eristeitä vaativista putkista ainakaan yksin selviä. Toisaalta ihan kivaa auttaa siellä, toisaalta pieni osa minustakin protestoi sitä, että on pakko mennä tiettyyn aikaan päivästä tiettyyn paikkaan. On ollut niin äärettömän terapeuttista vain olla ja tehdä vain sitä mikä kullakin hetkellä on kivalta tuntunut. Siis putkien laitto on ihan kivaa, se on se pakote olla jossain johonkin aikaan, joka ahistaa.

 

Tiedänhän minä, ettei elämää voi elää niin, että tekee vain sitä mikä on kivaa. Mutta kun viimeinen vuosi on ollu niin sitä mitä on ollut, kiirettä ja joka suuntaan repimistä monella eri tasolla, se tekee välillä niiin gutaa! Ja samalla linjalla jatketaan tänäänkin. Kohta, kunhan jaksetaan, lähdetään Huimalaan (seikkailumesta kehä kolmosen varressa) ja sieltä kait suoraan sitten raksalle.

 

Tämä aika, jonka luulin olevan hirveän stressaava ja ahdistava, poissa omasta kodista ja talo puolivalmiina, onkin osoittautumassa melkoisen terapeuttiseksi lomaksi. Tavallaan poissa kotoa oleminen on irrottanut kaikesta ahdistavasta rutiinista ja pakosta ja voidaan todella vain relata. Ja mieskin koittaa saada ensi viikoksi palkattoman loman, jonka aikana toisaalta rakentaa, mutta yhden päivän lupasi perheellekin 🙂