Esikoinen siis kotiutui leiriltä torstaina iltapäivällä. Leiri oli mennyt hienosti, mukana oli vanhoja kavereita ja leiriltä sai uusia. Olivat meloneet ja samoilleet metsissä ja kaikkea muuta mukavaa. Keskiviikkoiltana jopa sain soitettua neidille, mutta niin oli kiire takaisin kavereiden kanssa touhuamaan, että noin minuutin kuluttua puhelun alkamisesta jo kuului luurista: "voitasko me nyt jo lopettaa". Kivaa siis oli ollut.

 

Mutta vaikka leirillä oli kivaa, ei olisi esikoinen ollenkaan halunnut lähteä perjantaiaamuna heti landelle. Ymmärrän hyvin, mutta sinne oli silti matka. Itse halusin päästä vähän landen lepoon ja kokolle, ja toisaalta plani oli jättää likat vaarin hoiviin sinne landelle lauantaina ja suunnata itse himaan tai oikeaamin raksalle. Tämä tietenkin aiheutti vielä isomman protestin, joten vanhempi neitoseni oli koko juhannusaaton melkoisen apeana. Ja kotoalähtö eilen aamulla oli hermoja raastava.

 

Ei ole helppoa tämä omituinen aika, jota eletään, ei. Ei lapsille, ei meille.

 

 

Meidän lande on melkoisen jänskä paikka, joskus jopa näin aikuisen näkökulmasta 😉 Lapsena se oli jänskä, koska siellä oli puita joihin kiipeillä, katoillekin saattoi mennä lukemaan akkareita joita isälläni on landella varastossa täydet vuosikerrat jostain 50-luvulta alkaen, vintillä oli aina jännää pengottavaa, ja metsässä tekemistä loputtomiin, silloin kun ei oltu uimassa.

 

 

Nyttemmin jänskän paikasta tekee se, että siellä aikaa viettää aika jänskät ihmiset. Isoäitini, 80+ vuotias, ruodaa kamaa alas ja ylös meidän hyvin jyrkkää pitkää mäkeä, siis ihan jalan kinttupolkua pitkin. Isäni ja isoäitini riitelivät aikoinaan (kun kummankin kunto oli hiukan nykyistä parempi) halkojen hakkamisesta; siis siitä kumpi SAI hakata ne. Isoäitini tykkää kukista ja pehmoleluista ja pitää minut pupuissa (nytkin sain häneltä synttärilahjaksi oman pupulautasen ja pupumaskotin). Ja keskustelee eläinten kanssa; sorsat tekevät pesänsä isoäidin rantaan, hakevat ruokaa sisältä mökistä asti, ja oravat tuovat poikasensa isoäidille päivähoitoon.

 

  

  

 

Isäni puolestaa kerää mitä kummallisimpia tavaroita omaan Mökkelöönsä. Isälläni on Mökkelössään mm. vanhoja kirjoja (tunnelmaa!), vanhoja valokuvia(muistoja!) ja öljyvärimaalaus Puuhamaan nallesta (Puuhamaan ex-omistajat ovat jollain tavalla sukua meille). Ja erilaisia pulloja ja tölkkejä. Jonkun eläimen pääkallo. Pari kokonaista minkinnahkaa (vai mitä lie pieneläjiä ovatkaan…)! Ja kaikkea muuta ihan himmeetä.

 

 

 

 

 

Ei siis ihme, että minulta tuo outous käy ihan luontevasti myös. Pupufiksaatio voidaan kenties laskea outoudeksi. Samoin se, että minusta on superhauskaa kuvata itseäni paikassa jos toisessa. Ja tanssia vaikka lakanan kanssa laittaessani lapsilleni sänkyjä valmiiksi, kuunnellen isäni valitsemaa radiokanavaa, jossa joku verbaali-vitsiniekka pakinoi spiikkejä menemään ja soittaa mm. Anttilan keväthuuman versiota, jossa niityllä on jo hemmetin monta kukkaa, orvokki, kyllikki, vuokko ja moni muu vai miten se menikään.

 

 

Toisaalta, toinen tyttäreni lensi kuuhun istuen sulkingly kahden keinun yhdistelmässä ja toinen kasteli noin neljä vaatekertaa noin viiden tunnin aikana ja saunoi ja ui kylmässä vedessä ainakin kaksi tuntia. Ja molemmat neitoseni motkottivat aivan armottomasti vaarilleen kokolla: "se kaatuu kohta järveen, ei kai kande laittaa siihen enempää risuja, kato nyt se kaatuu ihan kohta, onks järkee kaataa kokko järveen…". Vaarilta oli jo palaa hihat, eikä siis suinkaan kokkotulesta 😀

 

 

 

 

Kokolla oli perinteisen mukavaa. Se ei meinannut aivan syttyä, kun oli sadellut pitkin päivää ja kaikki oli märkää, mutta hetkellisesti se roihusi oikein hienosti – eikä kaatunut järveen – ja tulipa sitä siinä komeasti vaalenapunertuneessa illassa sorsaperhekin katsomaan. Syötiin perinteisesti karjalanpiirakoita ja munavoita, ja paistettiin makkaraa. Tytötkin saivat valvoa sinne puolille öin asti (kun ei tämä äiti halunnut poistua kokolta viemään lapsia nukkumaan aikaisemmin). Lomallahan tässä ollaan, ovatpahan lapset samassa rytmissä kanssani, mikä tarkoittaa todennäköisemmin pitkiä aamu-unia minullekin 😛

 

 

 

 

 

Yöllä lasten sammahdettua vuoteisiinsa, tarkistin kändeni vielä ennen kuin itse painuin nukkumaan. Siellä oli mieheltä tullut tekstari, että oli illalla satuttanut peukalonsa raksalla. Aamulla heräsin you really got me now -soittoon, mies se siellä soitteli (10:10, aivan liian aikaisin!) kertoakseen, että se krampannut/venähtänyt? peukalo oli yhä kipeä, ettei ollut varma, mitä pystyy sillä raksalla tekemään.

 

Mikäs siinä, eihän sille mitään mahda, että tuollaista sattuu. Mutta ajatuskin siitä, että pari kallisarvoista raksapäivää menee kiville heitti minut vaihteeksi yli laidan ja tipahdin. Yritän säilyttää opitimismini ja uskoa, että kaikki on ok viiden viikon päästä. Mutta realiteetit sylkivät silmilleni tämän mieheni ilmoituksen myötä ja lähdin, suunnitelmieni mukaisesti, landelta ajamaan raksaa kohti armottoman ahdistuksen vallassa. Ajoin liian kovaa ja koitin turruttaa itseäni Seetherillä. Olisin voinut vain ajaa, päämäärättä, jonnekin. Pois. Mutta lapset, heidän vuokseen pyristelin jälleen säilyttämään järkeni tallella. Ja ajoin raksalle vaan kiltisti.

 

 

Perille päästessäni olin kuin persuksille ammuttu karhu. Mies ei taas ollenkaan ymmärtänyt, mistä mahtoi puhaltaa, kun vaimo vain tiuski ja äyski. En mahda sille mitään, että kun ahistaa, ahistaa ja se näkyy ja kuuluu. Tartuin lopulta työhön tukahduttaakseni pahan olon ja purkaakseni ulos kaiken aggression. Ärhentelin lukoille ja kahvoille aikani, juttelin samalla hyväntuulisesti naapurin kanssa, joka kaivoi terassinpaikkaa. Ja kas kummaa, aikani siinä äherrettyäni olikin kiukku ja ahdistus taas tiessään 🙂 Tuntui mukavalta laittaa lukkoja omaan taloonsa.

 

Viimeisen oven (meillä on niitä juu monta…) lukkoa ruuvaillessani naapuri huikkaili pihagrillinsä ääreltä, jotta kelpaiskos meillekin makkarat ja oluet. Vastasin, että kyllähän makkara aina maistuu, jos kerran tarjotaan, mutta olutta ei kiitos. Kävin kehottamassa miehenkin pesuhuoneen lattialta naapureille makkaralle, ruuvailin itse viimeiset kahvat sijoilleen ja kipusin pientareen yli naapuriin. Grillimakkaraa, siideriä – sitä kun tarjosivat seuraavaksi, kun ei olut kelvannut 😉 – ja naapuripariskunnan mukavaa seuraa ja siinäpä hujahtikin mukava tovi taukoa.

 

 

Loppuillan siivoilin meidän olohuonetta: styroxlevyt pihalle, työkalut makkariin, keittiökalusteita vähän keittiöön, sellaista normaalia olkkarinsiivousta ;D Lattian skrabaamista seinänrappausroiskeista ja imurointia meidän R2D2-turned-NooNoo raksaimurilla. Lopuksi primerointi, vähän onnistuin primeroimaan käsivarsianikin, mutta mitäs pienistä. Huomenna pitäisi kait roudata vähän jo kamaa sinne taloon. Kyllä se tästä taas!