Yli 16 vuotta elämästäni asuin Muncassa, meren äärellä. Aina kun halusin olla yksin ajatusteni kanssa – mitä on itseasiassa aina tapahtunut melko paljon, mutta näin perheenäitinä sitä halua ei ole ollut niin helppo realisoida – kävelin rantsuun, istuin rantakalliolla semisuolaisen merituulen puhaltaessa hiuksissani ja lokkien kirkuessa yläpuolellani. Ajatukset ja tunteet saivat siivet. Tuntui hyvältä istua tai kävellä merenrannalla, katsoa sen myllerrystä ainaisessa tuulessa. Vaikka kyseessä oli vain pieni lahti, ei edes kunnollinen näkymä Suomenlahdelle.

 

Eilen teki mieli lähteä taas ulos, ja nykyisessä olotilassani kun olen muutenkin alkanut ottaa vähän tuota tilaa ja mennä silloin kun siltä tuntuu, lähdin. Laitoin lapset nukkumaan, otin auton alleni ja ajelin muutaman kilsan päähän lähimmän järven rannalle. Harkitsin alunperin hetken kävelyä kodin lähistöllä (kun juoksemaan ei yllättäen tehnyt lainkaan mieli), mutta ilman rantaa, jolle suunnata sellainen kävely tuntuu vähintäänkin päämäärättömältä. Ranta on aina ollut ajattelukävelyjeni määränpää.

 

Ajoin siis Valkjärven pohjukan tyhjälle uimarannalle. Parkkipaikalta on jonkin verran kävelymatkaa itse rannalle, minulla oli kamera mukana ja kuvailin vähän kukkia matkan varrella. Aika hämmentävää on olla pained like I am, mutta silti kyetä näkemään maailman kauneus ympärillään ja nauttimaankin siitä jopa hetki kerrallaan. Kameraan siis tallentui useampikin kukkakuva ja joku ötökkä ja vähän sitä järvimaisemaakin laskevan auringon valossa.

 

Istuin tyynenä kimaltelevan järven rannalla koivuun nojaten, annoin ajatusten ja tunteiden virrata, ja kaipasin merenrantaa. Peilityyni järvi laskevan auringon hohteessa, koivut sen ympärillä, vesilintuja soutelemassa lahdella. Onhan se kaunista ja rauhallista. Mutta sieluni kaipaa merta. Sen voimaa ja vapautta. Sen tuoksua ja eläväisyyttä. Myrskyävä meri on komeinta – ja pelottavinta – mitä tiedän. Ja mitä enemmän sisälläni pauhaa, sitä enemmän kaipaan sitä.

 

Mutt rannikon asukista on tullut sisämaan asukki, minkäs sille mahtaa. Järvi on as close to sea as I can get, ainakin noin järkevästi ajateltuna. Eihän se 30km pitkä matka ole, mutta en minä iltasella nyt enää sentään viitsi sitä matkaa ajaa vain saadakseni istua puoli tuntia meren äärellä. Niin kovaksi se kaipuu ei ole vielä päässyt 😉